Miten tukea lapsensa menettänyttä ystävää?

Ystäväni menetti juuri täysiaikaisen lapsensa. Meni synnyttämään normaalisti ja lapsi kuoli. Miten häntä voisi tukea parhaiten... tiedän ettei ole mitään kuinka helpottaa toisen surua ja tuskaa ja että ainoa mitä voi on olla toisen tukena.
Mutta olisi kiva kuulla muiden lapsensa menettäneiden(nimenomaan loppuraskaudesta/synnytyksessä/pian synnytyksen jälk. menettäneiden) kokemuksia siitä millaista tukea olisi kaivannut jne.? Kiitos paljon jos jollain on kertoa kokemuksia :'(

 

Ole hänen kanssaan paljon ja puhu ja puhu paljon asiasta,koska ei saa jättää asioita mieleen muhimaan.soita usein,kannusta eteenpäin ja vannota että elämä jatkuu, myöhemmässä vaiheessa,vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisi.Älä missään nimessä unohda ystävääsi missään vaiheessa hänen surutyönsä keskellä.auta häntä muissa järjestelyissä,hautajaiset yms.erittäin paljon voimia ja jaksamista teille molemmille :'( :'(

 

Minä olen itse menettänyt lapsen vuonna 1998,raskausviikkoja oli toulloin 34+5.Oli tehty jo käynnistys päätös mutta pieni poika ei kestänyt sinne asti kun istukka irtosi raskausmyrkyksen takia. Silloin oli parasta kun oli joku jolle purkaa tapahtunutta .Eli jaksa vain kuunnella ystävääsi ja olla tukena. Sen voin sanoa että se parasta minullakin oli eräs ystävä joka jaksoi kuunnella minua.Meis oli myös hyvänä tukena.Nyt meillä kaksi lasta tyttö ja poika .

 

Kaverini menetti vauvan n. 1kk ennen laskettua aikaa jokunen vuosi sitten. Varmaan tärkeintä on olla lähellä ja kuunnella jos ystäväsi haluaa siittä jutella. Aluksi jotkut tahtovat omaa rauhaa ja sitä pitää kunnioittaa. Senkin voi kysyä suoraan. Kaverillani on nyt kaksi lasta ja nämä lapset auttoivat kaveriani varmasti eniten... Aikaa vaatii selviytymiseen. Kaikkea hyvää teille! :hug:

 

siskoni sai kaksi lasta, kun kolmannen aika koitti ei kaikki mennytkään kuin toivoi. keskenmeno toisensa jälkeen toistui viisi kertaa peräkkäin.sitkeästi hän aina tuli uudelleen raskaaksi ja taas alkoi odottamaan milloin keskenmeno.viiden epäonnistumisen jälkeen tuli kolmas lapsi ja ihan heti perään alkoi odottamaan neljättä!vahingossa!kaikki meni hyvin lapsia oli neljä ja viimeisimmän saannin yhteydessä teki sterilisaation,huomasi puolen vuoden kuluttua odottavansa viidettä!tämä ihme syntyy helmikuussa!
ajatelkaa kaikkien enkelivauvojen ja kärsimysten palkaksi hänet palkittiin kahdella "ylimääräisellä " vauvalla.Nyt hän on niin onnellinen ja lapset ovat hänen elämänsä voima ja ilo.
Kaiken surun keskellä sinunkin ystävääsi odottaa varmasti vielä onnellinen tulevaisuus lasten kanssa kunhan hän ensin selviää surustansa ja jaksaa ruveta ajattelemaan tulevaisuutta uudelleen.

 

Koin menetykseni viikolla 18, elämää suurempi painajainen tapahtumasta on puoli vuotta.
Tässä kongreettisia asioita.
Tuntui hyvältä kun ystäväni sanoi; "En voi sanoin kuvata surua mitä tunnen en löydä sanoja kuvaamaan". Halaus tuntui hyvältä. Kävelylenkki auttoi ahdistuksessa. Söin painajaisiini unilääkettä ensimmäisen kuukauden. Ulkoilma tuntui hyvältä. Samoin ystävättäreni kutsu Tallinnaan yhden päivän shoppailu reissulle. Kävelimme vain vanhassa kaupungissa ja ostin itselleni jotakin kaunista, pienistä asioista elämä alkoi rakentua tunteesta että elämä kantaa, vielä hengitän ja aloin aistia ympärillä lasten ääniä. Omanikin kaipasivat huomiota.
Älä vähättele ystäväsi surua analysoimalla tai kommentoimalla;
Onhan sinulla nuo muut lapset ole onnellinen. Suru on itkettävä ja surtava pois. Näin kävi minullakin parhaimpina päivinä olin 3 kertaa itkemässsä haudalla.
Toinen pahalta tuntuva letkautus oli vertaus ikääni, kuinka ymmärrettävää asenne. Nämä luonto hoitaa kommentit ovat aika ajattelemattomia.Ajatelkaapa esim.Aasian surevia perheitä ja luonto hoitaa lausetta. Menetyksen koolla ei ole merkitystä. Pieni vauva on yhtä iso suru kuin isompi menetys. Menetyksellä ei ole järkeä eikä oikeudenmukaisuutta.
"Jumala ei anna enemmän kuin ihminen jaksaa kestää". Näin sanova ei ymmärrä tuskasta mitään. Tiedän äidin joka ei jaksanut.Lapsen kuolema saatta ollla syrjäytymisen syy. On miehiä jotka eivät kestä katsella itkevää vaimoa ja vyöry jatkuu erona. Putoaminen työmarkkinoilta ja sosiaalisesta kentästä on myös mahdollista. Ihmiset kokevat toisenmenetyksen tunnetasolla omana akuttina menetyksenä miten he "itse tuntisivat ajatuksena". Akuutti painajaismainen vaihe menee ohi aikanaan. Itse olin organisaatio uudistuksen pyörteissä eikä itketyin kasvoin onni ollut myötä työn suhteen. Ystäväpiirini puoliintui koska yhteydenottoja ei tullut ja kun soitin parille ystävättärilleni tunnelma oli kiusaantunut, ehkä myöskin siitä syystä ettei kokemusta vastaavasta tilanteesta ollut miten auttaa minua. Puhelin ei enää soinut. Tämä on aika tyypillistä myös esim syöpään sairastuneilla kokemuksena ystävien avuttomuudesta suhtautua tilanteeseen, vatsinkin jos ystäväpiiri on nuorta. Kuolema oli niin tabu. Onneksi Työkaverini joka synnytti viikko painajaiseni jälkeen uskalsi soittaa. Sain pitää tuhisevaa lasta sylissä. Hänelläkin oli ollut rajut epäonnensa historiassa. Ne ystävät jotka soittivat, ottivat osaa surukukkasin tai tulivat käymään antoivat syvän tunteen todellisesta ystävyydestä.

 

Jäi vielä yksi asia edellisestä. Kongreettinen apu voi olla hyvinkin käytännöllistä; siivous, ruoanlaitto tai lasten kaitsimis apua. On hetkiä joilloin menetyksen kokenut äiti on niin väsynyt ettei jaksa edes nousta tai viedä roskapussia ulos. Jopa puhelias ystävätär saattaa olla hämillään tilanteesta. Kongreettinen auttaminen voi olla toiminta joka helpottaa molempia puolia akuutissa vaiheessa.

 

hyvä, että joku on aidosti kiinnostunut toisesta. Itse suuren surun kohdanneena sitä olisi kaivannut vain toisen läsnäoloa ja kuuntelemista (ei välttämättä edes sanoja). Mutta minusta tuntui vain että olin murheiden kaatopaikka. Kaikki rupesivat kertomaan "kun meilläkin on näin ja näin vaikeaa".. Turvauduin ammattiapuun.