Uusio-äippä
Tuntuu etten pysty hyväksymään mieheni lasta,vaikka hän asuu meillä. Olen miettinyt syitä tähän ja olen ne jopa löytänyt.
Ensimmäinen on se,että minä hoidan tätä lasta joka päivä ja paljon enemmän kuin hänen isänsä(mieheni). Lapsi ei ole säännöllisesti viikonloppuja poissa. Joten käytännössä en saa vapaata kyseisestä lapsesta.
Jotenkin hölmöllä ja lapsellisellakin tavalla tähän liittyy se tunne,että kun en ole tehnyt/halunnut kyseistä lasta tähän maailmaan,niin en pysty myöskään ymmärtämään miksi minun pitäisi olla hänen pää-asiallisin hoitajansa.
Lapsen äiti on täysin rappiolla,eikä pysty tapaamaan lastaan.
Välillä tunnen jopa jotain sääliä lasta kohtaan ja pystyn toimimaan kaikissa tilanteissa oikein lasta kohtaan. En voi kuitenkaan esittää olevani kiinnostuneempi hänestä kuin olen.
Lapsi on vielä kokenut äitinsä hylkäämisen ja nyt jo eskarilaisena alkaa tulla pientä katkeruutta ja välinpitämättömyyttä äitiä kohtaan.
Lapsi on vielä ns.todella oireileva lapsi. Valehtelee,käyttää itkua huomion hakuun ja yms "kivaa",joten ymmärrätte varmaan,että tälläiseen lapseen on vaikea kiintyä jo näiden oireilujen takia.
Lisäksi lapsi saa isältään liian vähän huomiota. Olemmekin puhuneet miten voisimmme antaa enemmän positiivista huomiota.
Tässä tälläinen alkusepostus. Vastailen kyllä. Olisi mielenkiintoista saada kommentteja myös samassa tilanteessa olevilta.
Ensimmäinen on se,että minä hoidan tätä lasta joka päivä ja paljon enemmän kuin hänen isänsä(mieheni). Lapsi ei ole säännöllisesti viikonloppuja poissa. Joten käytännössä en saa vapaata kyseisestä lapsesta.
Jotenkin hölmöllä ja lapsellisellakin tavalla tähän liittyy se tunne,että kun en ole tehnyt/halunnut kyseistä lasta tähän maailmaan,niin en pysty myöskään ymmärtämään miksi minun pitäisi olla hänen pää-asiallisin hoitajansa.
Lapsen äiti on täysin rappiolla,eikä pysty tapaamaan lastaan.
Välillä tunnen jopa jotain sääliä lasta kohtaan ja pystyn toimimaan kaikissa tilanteissa oikein lasta kohtaan. En voi kuitenkaan esittää olevani kiinnostuneempi hänestä kuin olen.
Lapsi on vielä kokenut äitinsä hylkäämisen ja nyt jo eskarilaisena alkaa tulla pientä katkeruutta ja välinpitämättömyyttä äitiä kohtaan.
Lapsi on vielä ns.todella oireileva lapsi. Valehtelee,käyttää itkua huomion hakuun ja yms "kivaa",joten ymmärrätte varmaan,että tälläiseen lapseen on vaikea kiintyä jo näiden oireilujen takia.
Lisäksi lapsi saa isältään liian vähän huomiota. Olemmekin puhuneet miten voisimmme antaa enemmän positiivista huomiota.
Tässä tälläinen alkusepostus. Vastailen kyllä. Olisi mielenkiintoista saada kommentteja myös samassa tilanteessa olevilta.