Miten toimia sukulaissuhteiden kanssa?

["aloittaja"]

[QUOTE="vieras";26039664]Saat varmasti mieheltäsi tukea irtipysymisessä. Ja voithan olla sen verran tekemisissä mitä itse jaksat kantaa, mutta älä anna sairaiden ihmisten hallita elämääsi ja viedä elämäniloasi. Jos pakolliset muutama tapaaminen vuodessa on helppo järjestää niin varmasti pääset niiden yli kun kaikki muu on kunnossa ja miehesi tukee sinua oman elämäsi hallinnassa.
En minäkään ole välejä kokonaan katkaissut - puhelun kyllä monesti, kun olen kuunnellut besserwissereitä riittävän kauan. Pääasia on, että muistaa huolehtia ensisijaisesti omasta hyvinvoinnistaan ja ottaa etäisyyttä aina tarpeen vaatiessa.
T: olohuone-diagnosoija[/QUOTE]

Kiitos.

 

[liulau]

[QUOTE="aloittaja";26039591]Miten pysyt päätöksessäsi? Se on mulla ollut jo vuosia se ongelma, koska näitä tilanteita on paljon niin irtiottoja on ollut useita. Nyt en enää haluaisi palata entiseen.[/QUOTE]

Mä oon niin ikävä ihminen, että päätän pärjätä ilman niitä! Enkä oikeesti edes tarvitse niitä!Mietin syitä, miksi olisin tekemisissä heidän kanssaan ja sitten taas toisaalta , miltä tuntuis jos he eivät ole mun elämässä..Eikä oo vaikeatakaan! Hyvin pärjään ilman jatkuvaa selän takanana jauhamista yms.. Tsemppiä sulle<3

 

["aloittaja"]

Mä oon niin ikävä ihminen, että päätän pärjätä ilman niitä! Enkä oikeesti edes tarvitse niitä!Mietin syitä, miksi olisin tekemisissä heidän kanssaan ja sitten taas toisaalta , miltä tuntuis jos he eivät ole mun elämässä..Eikä oo vaikeatakaan! Hyvin pärjään ilman jatkuvaa selän takanana jauhamista yms.. Tsemppiä sulle<3

Kiitos, täytyy yrittää joku kestävä ja itselle paras ratkaisu tehdä.

 

["elli"]

Mulla on kohta 8v ollut äidin kanssa enemmän ja vähemmän sukset ristissä. Todellisuudessa ne on ollut jo pikkutytöstä lähtien, mutta kahdeksan vuotta sitten tapahtui todellinen irtiotto. Helppoa se ei ole ollut. Niin monet itkut olen itkenyt asian vuoksi. Kateellisena kuuntelen kun ihmiset puhuu äideistään. Itse olen saanut ravata jo vuosia juttelemassa ammattiauttajan kanssa siitä mitä olen saanut kokea oman vanhempani taholta. Eräs psykologi kerran heitti minulle vastakysymyksen: Kuinka paljon olen valmis vastaanottamaan kaikkea ikävää äidin suunnalta, vaikka kuinka äiti hän olisikin? Ne sanat jäi mieleen....

 

["aloittaja"]

Teen listan näistä hyvistä asioista mitä mulla on. Heikkoina hetkinä yritän muistella, miltä tuntuu kun oon niin loppu etten jaksa lapsia hoitaa jne..
Mietin tässä, että se on aivan sairasta mitä hän tekee. Mutta se kun ne käännetään mun syyksi, olen varmaan alkanut itsekkin uskoa siihen. Luulla, että pitää vaan kestää kun ovat sukulaisia.

Paska tilanne, mutta toisaalta ylöspäin on matka. Ei ole vaihtoehtoa.

 

["aloittaja"]

Mietin tätä, että miten olen muuten tavallaan vahva ihminen mutten osaa sanoa rumasti toisille. Napakasti esitän mielipiteeni, mutta siinäkin varonpahoittamasta toisen mieltä. Nämä kaikki voivat johtua tuosta vuosia kestäneestä syyllistämisestä.
Juttelin yhden läheisen aikuisen kanssa ja hänkin oli sitä mieltä, että antaa olla. Nyt kun vaan pysyn päätöksessäni. Ajattelin, että kävisimme pari kertaa vuodessa ja lapset voisivat soittaa kerran kuussa tai kahdessa.