[QUOTE="vieras";23418360]Voi kumpa minäkin olisin ollut viisaampi ja antanut lapseni yökylään isovanhemmille useammin, nii ei oltaisi tässä tilanteessa. Ei tämäkään helppoa ole kun olen tehnyt itselleni ja lapselleni todella vaikeaksi olla erossa, tai luulen sen olevan vaikeampaa minulle kuin lapselle. Lapseni on ollut elämänsä aikana (yli 4 vuotias) vain kaksi kertaa yötä erossa vanhemmistaan.
Eli olen sitä mieltä, että napanuora todella kannatta katkaista ajoissa, kohtuudella
[/QUOTE]
Näin. Muistan esim. mun oman äidin kertoneen että se ei ollut juuri koskaan yötä esim. mummollaan. Ja kun tää sitten kerrankin matkusti kauemmas mummolleen, niin kotiinhan sitä oli vissiin pitänyt lähteä kesken kaiken kun ikävä vaan oli niin kova. Opiskelemaan lähdettyäänkin tää soitti ekana iltana hädissään ja itkuisena omalle äidilleen, ettei sittenkään pysty muuttamaan pois ja lähtemään opiskelemaan.
Samoin mä tiedän yhdet kaksoset jotka ei oo ikinä viihtyny öitä muualla kuin kotona. Ja jos ne sitten uskaltautuikin esim. meille yötä, niin nukkumaan mentäessä alkoi kauhea huuto ja itku. Ja me sentään asuttiin viereisessä talossa... Kauhulla vaan odotellen sitä päivää kun näitten pitäis muuttaa kotoa, eihän siihenkään pitkää aikaa ole.
Ja tosiaan, mun kohdalla äiti tekikin sitte erilailla, ja mulla on vauva-albumissakin paljon kuvia missä mä oon mummolassa. Tietysti aluks äiti ja iskä oli aina mukana, mut sitte heti kun mä kasvoin tarpeeks isoks (en tiiä minkä ikäsenä olin ekaa kertaa yksin yötä, mut varmaan n.1vuotiaana ehkä vähän allekkin) , mut vietiin sinne yöks. Ja pah mitään traumoja; mä suorastaan rakastin pienenä kun sain olla maalla mummon ja papan kanssa. Muutenkin mä olin ala-aste ikäisenä paljon ihan omasta tahdosta kavereilla yötä.
Eli tosiaanki: kohtuus kaikessa. Ei niitä lapsia heti syntymän jälkeen tartte hoitoon lykätä, mutta ei se toinen ääripääkään sen parempi ole.
Eli olen sitä mieltä, että napanuora todella kannatta katkaista ajoissa, kohtuudella
Näin. Muistan esim. mun oman äidin kertoneen että se ei ollut juuri koskaan yötä esim. mummollaan. Ja kun tää sitten kerrankin matkusti kauemmas mummolleen, niin kotiinhan sitä oli vissiin pitänyt lähteä kesken kaiken kun ikävä vaan oli niin kova. Opiskelemaan lähdettyäänkin tää soitti ekana iltana hädissään ja itkuisena omalle äidilleen, ettei sittenkään pysty muuttamaan pois ja lähtemään opiskelemaan.
Samoin mä tiedän yhdet kaksoset jotka ei oo ikinä viihtyny öitä muualla kuin kotona. Ja jos ne sitten uskaltautuikin esim. meille yötä, niin nukkumaan mentäessä alkoi kauhea huuto ja itku. Ja me sentään asuttiin viereisessä talossa... Kauhulla vaan odotellen sitä päivää kun näitten pitäis muuttaa kotoa, eihän siihenkään pitkää aikaa ole.
Ja tosiaan, mun kohdalla äiti tekikin sitte erilailla, ja mulla on vauva-albumissakin paljon kuvia missä mä oon mummolassa. Tietysti aluks äiti ja iskä oli aina mukana, mut sitte heti kun mä kasvoin tarpeeks isoks (en tiiä minkä ikäsenä olin ekaa kertaa yksin yötä, mut varmaan n.1vuotiaana ehkä vähän allekkin) , mut vietiin sinne yöks. Ja pah mitään traumoja; mä suorastaan rakastin pienenä kun sain olla maalla mummon ja papan kanssa. Muutenkin mä olin ala-aste ikäisenä paljon ihan omasta tahdosta kavereilla yötä.
Eli tosiaanki: kohtuus kaikessa. Ei niitä lapsia heti syntymän jälkeen tartte hoitoon lykätä, mutta ei se toinen ääripääkään sen parempi ole.