Miten te muut ylipainoiset olette pystyneet hyväksymään kroppanne ja ulkonäkönne, olemaan sinut itsenne kanssa?

Olen 28v nainen, 170cm pitkä ja 80 kg painoa. Olen vuoden aikana laihdutellut 10 kg, mutta vielä olisi matkaa noin 20 kg.
Fakta on kuitenkin, että asiat eivät tapahdu hetkessä ja omaa projektia on viivästyttänyt jalkavamma, jonka takia en ole saanut liikkua juurikaan. Ennen tavoitepainoa olisi varmasti hyvä opetella hyväksymään itsensä, jotta päivittäinen läskiahdistus ei olisi niin suurta. Mut en vaan osaa.

Joka ikinen päivä tunnen ahdistusta painostani ja ulkonäöstäni. Mun ei ole myöskään hyvä olla. Pidän itseäni vastenmielisen näköisenä, vaikka kasvoistani olenkin ihan kaunis. Vaatekaupassa en kehtaa valita niitä vaatteita, joita haluaisin pitää, vaan niitä, jotka eivät näytä mun päällä niin pahalta ja peittää ongelmakohdat. Katson kateellisena muita ikäisiäni hoikkia ja hyväkuntoisia naisia ja häpeän läskejäni.

En pysty olemaan sinut itseni kanssa tässä hetkessä, vaan ajattelen koko ajan, että "sitten kun olen hoikka, niin..". Miten te muut olette onnistuneet hyväksymään itsenne?

 

No ei kai sitä hyväksykään, mutta sen kanssa oppi elämään jotenkin. Muttei kokonaan, koska muutenhan motivaatiota laihduttamiseen ei olis.
Mä olen laihduttanut 30kg ja vielä olis pudotettavaa, mut olen raskaana ja se projekti nyt odottelee parempia aikoja. Mutta sen verran laihdutteassa kannattaa työstää, että kelpaa ne tiputetut kilot. Ja olis ylpeä niistä.
Mä elin pitkään sitä "sit kun" elämää, kun odotin sitä tavoitepainoa. Mies herätti mut todellisuuteen ja kehoitti katsomaan peiliin. Ja nauttimaan saavutuksistakin.

Ja nyt, kun vauvamaha on ihan selvä, niin kyllä mä nautin tästä mun kropasta. Mutta samalla kyl pidän mielessä, että mitä kannattaa syödä ja mitä ei...

 

En mä hyväksykään itseäni, enkä pysty hyväksymään ennen kuin olen taas hoikka/normaali. Mä en usko, että kukaan lihava tai ylipainoinen ihan täysin pystyykään olemaan sinut ittensä kanssa, silleen ihan oikeasti.

 

Mä en pystynyt muuttamaan varsin itsetuhoisia elämäntapojani, ennenkuin opin rakastamaan itseäni. Kun ensin tein sen päänsisäisen työn, että hyväksyin itseni ja nautin elämästä nahkoissani, pystyin myös välittämään siitä, millainen ja kuinka pitkä loppuelämä mun kehollani todennäköisesti on.

Eli mulla piti tulla ensin kroppani hyväksyminen ja ulkonäöstäni pitäminen, ennenkuin pystyin aloittamaan kehosta huolehtimisen.

 

Se on vuosikausia kestävä, päänsisäinen projekti. Minulla asiaa auttaa liikunta. Eikä mitenkään laihdutusmielessä, vaan hyvän olon tuottajana. Liikunta opettaa kuuntelemaan omaa kroppaa, ja hallitsemaan sitä ihan eri lailla. Siinä tulee tietoiseksi vartalostaan. Ja saa paremman ryhdin, mikä sekin auttaa Kokeile joogaa.

Kannattaa ihan reippaasti panostaa hyvään oloon ja ulkonäköön jo NYT, eikä vasta sitten kun on pudottanut X kiloa. Käy kampaajalla, laita kaunis meikki, hoida kynnet... siis jos nämä ovat itsellesi mieleen. Osta niitä itseä miellyttäviä vaatteita. Hemmottele itseäsi. Mieti omia parhaita puoliasi, sekä sisäisiä että ulkoisia. Missä sinä olet hyvä? Mikä sinussa on erityisen kaunista?

Opettele positiivista ajattelua. Olet ihana :heart:

 

En mä hyväksykään itseäni, enkä pysty hyväksymään ennen kuin olen taas hoikka/normaali. Mä en usko, että kukaan lihava tai ylipainoinen ihan täysin pystyykään olemaan sinut ittensä kanssa, silleen ihan oikeasti.

Näin varmasti, muu on vaan itsensä huijaamista jos muuta väittää. Itse olen jo päälle 40 ja ylipainoa tullut 4 vuodessa noin 30 kiloa. Nyt aloitin vuoden alussa tarkkailun miten syön ja mitä syön. En siis vedä mitää tiukkaa diettiä vaan vaihdoin vähärasvasiin tuotteisiin ja esim leivät minimiin. Ruisleipää syön kuitenkin muutaman palan päivässä. Kerran kuussa iso juustonaksu pussi saa nyt olla historiaa kuten kerran kaksi kuussa pizzerian pizzatkin. Painoa ei ole vielä lähtenyt kun vajaa 2 kiloa, mutta hitaasti hyvä tulee Jos kesään mennessä olen saanut pudotettua edes 5-8 kiloa olen tosi tosi tyytyväinen

 

Ap:n teksti on kuin omaani. Mulla kanssa päivittäin mieltä synkentää ja ahdistaa oma ulkomuotoni. Välillä on niin paha olla ettei osaa sanoin kuvata.

 

Mä en usko, että kukaan lihava tai ylipainoinen ihan täysin pystyykään olemaan sinut ittensä kanssa, silleen ihan oikeasti.

Näin varmasti, muu on vaan itsensä huijaamista jos muuta väittää.

Mä pidän tällaisia lausuntoja harvinaisen yksisilmäisinä, ylimielisinä ja loukkaavina. Se, että te ette pysty tai viitsi tehdä jotain (itsensä hyväksyminen vaatii oikeasti asioiden kanssa työskentelyä, se ei tule päälle napista painamalla), ei anna teille oikeutta nollata kenenkään muun asian eteen tekemää työtä.

 

Mä pidän tällaisia lausuntoja harvinaisen yksisilmäisinä, ylimielisinä ja loukkaavina. Se, että te ette pysty tai viitsi tehdä jotain (itsensä hyväksyminen vaatii oikeasti asioiden kanssa työskentelyä, se ei tule päälle napista painamalla), ei anna teille oikeutta nollata kenenkään muun asian eteen tekemää työtä.

Kymmenien kilojen ylipaino harvoin tulee itsestään vahingossa jos ei siis ole sairauden aiheuttamaa. Itse en tunne yhtäkään reilusti ylipainoista joka pitää nykyisestä muodostaan enenmmän kun hoikemmasta. Kun saa edes muutamia kiloja laihdutettua se mielikin ja itsensä arvostus nousee kilo kilolta. Näin uskallan väittää koska itse olen laihtunut ja laihdutan edelleen.

 

Mä pidän tällaisia lausuntoja harvinaisen yksisilmäisinä, ylimielisinä ja loukkaavina. Se, että te ette pysty tai viitsi tehdä jotain (itsensä hyväksyminen vaatii oikeasti asioiden kanssa työskentelyä, se ei tule päälle napista painamalla), ei anna teille oikeutta nollata kenenkään muun asian eteen tekemää työtä.

Mut kun mun mielestä se, että väkisin opettelee hyväksymään itsensä monen kymmene turhan ylikilon kanssa, on ikään kuin itsensä pettämistä ja huijaamista. Mä en ihan oikeasti edes halua hyväksyä itseäni ylipainoisena, mitä se hyödyttäisi? Mieluummin vain laihdutan, enkä uskottele itselleni olevani ihan ok, kun en ole.

 

En olekaan. Vihaan kroppaani ja ulkonäköäni, jotka on mielestäni ihan kamalia ylipainon vuoksi. Ai että odotan sitä että saan synnytettyä vauvan ja aloittaa vihdoin laihduttamisen hyvällä motivaatiolla, tällä kertaa ei ole muuta vaihtoehtoa kuin onnistua laihtumaan.

 

En mä hyväksykään itseäni, enkä pysty hyväksymään ennen kuin olen taas hoikka/normaali. Mä en usko, että kukaan lihava tai ylipainoinen ihan täysin pystyykään olemaan sinut ittensä kanssa, silleen ihan oikeasti.

Mut ei kai kukaan ajattele sitä painoa koko ajan? Mulla on himppa ylipainoa, ja eihän se kauniilta näytä, sekä huono kunto vituttaa.

Suurimman osan ajasta en kuitenkaan ajattele ylipainoani. Ja elämässäni on paljon alueita joilla menestyn hyvin ja onnistun, sekä harrastuksia joista nautin, ja joissa painolla/kunnolla/ulkonäöllä ei ole mitään merkitystä.

 

Mulla ylipainon kertyminen tapahtui samaan aikaan "maallisista ja materiaalisista" asioista luopumisen kanssa, joten peilikuvani ei koskaan sanonut mulle, että pitäisi laihduttaa. Kävin vielä sopivin väliajoin työmatkalla Floridassa, jossa lyhyille ja pulleille on tavaratalot väärällään vaatteita. Tein vaateostokseni pääasiassa siellä, joten mun ei tarvinnut tuskailla Suomessa vaatekaupoissa. En edes muista, milloin olisin viimeksi ostanut (Suomessa) vaatteita vaatekaupasta, tavaratalosta tai marketista...vuosia siitä kuitenkin jo on.

Nyt laihdutan, mutta en ulkonäkö- vaan terveyssyistä.

 

Mä olen aina ollut kaunis, kakskyt kiloo sitten toimin silloin tällöin pikkuprojekteissa mallinakin, vaikka lyhyt olenkin. Nyt mulla on ylipainoa, enkä kuvittelekaan, että kaikki pitäis mua enää kauniina. Itse kuitenkin pidän. Olen sen verran huomiotaherättävän näköinen tapaus, että ihan tuntemattomatkin ihmiset tulevat keskellä päivää kehumaan kauniiksi, tällaista läskiä, ajatelkaa!

 

Kohonneet sokeriarvot oli itselläni se viimeinen tikki katsoa minkälaista ruokaa suuhuni pistän. 2 tyypin diabetes kolkuttelee nimittäin ihan nurkan takana kertoi veriarvot. Painoa keertynyt 160 senttiseen kroppaani peräti lähes 100 kiloa. Vaatteet ei istu päällä, mutta peilin ohituksella siitäkin aina päästy. Kai se ihmisen mieli on niin itsensä huijaava, että tarvitaan lääkärin ja terveyden napautus kunnes herää siitä todellisuuteen oikeasti.

 

Mut kun mun mielestä se, että väkisin opettelee hyväksymään itsensä monen kymmene turhan ylikilon kanssa, on ikään kuin itsensä pettämistä ja huijaamista. Mä en ihan oikeasti edes halua hyväksyä itseäni ylipainoisena, mitä se hyödyttäisi? Mieluummin vain laihdutan, enkä uskottele itselleni olevani ihan ok, kun en ole.

Kuka tahansa, myös ne ihanasti hoikat ihmiset, joutuvat tekemään työtä itsensä hyväksymiseksi. Harva on täysin sinut itsensä ja olemisensa kanssa ilman, että joutuu näkemään sen eteen vaivaa. Siihen, miksi se on ollut mulle hyödyllistä, vastasin jo aiemmin.

Mun alkuperäisen vastauksen pointti siis viuhuu teiltä molemmilta ohi, kun se ei tuekaan teidän mielipidettänne?

Mä en pystynyt muuttamaan varsin itsetuhoisia elämäntapojani, ennenkuin opin rakastamaan itseäni. Kun ensin tein sen päänsisäisen työn, että hyväksyin itseni ja nautin elämästä nahkoissani, pystyin myös välittämään siitä, millainen ja kuinka pitkä loppuelämä mun kehollani todennäköisesti on.

Eli mulla piti tulla ensin kroppani hyväksyminen ja ulkonäöstäni pitäminen, ennenkuin pystyin aloittamaan kehosta huolehtimisen.

 

Näin varmasti, muu on vaan itsensä huijaamista jos muuta väittää.

Ja ap, tällaisia ajatuksia kuin yllämainittu ei kannata uskoa ollenkaan. Tämä on täysin samaa sarjaa, kuin että kukaan ei voisi olla onnellinen elämäänsä ilman lapsia/parisuhdetta/omakotitaloa/kaukomatkailua/mitä tahansa asiaa joka on jollekulle muulle tärkeää.

 

Kuka tahansa, myös ne ihanasti hoikat ihmiset, joutuvat tekemään työtä itsensä hyväksymiseksi. Harva on täysin sinut itsensä ja olemisensa kanssa ilman, että joutuu näkemään sen eteen vaivaa. Siihen, miksi se on ollut mulle hyödyllistä, vastasin jo aiemmin.

MolliMelooni puhuu viisaita sanoja.