Miten te jaksatte / voitte?

Mietin tässä vaan että kuinka te jaksatte lapsettomuushoitojen yms. kanssa henkisesti? Toivottomuutta? Pelkoa? Paniikkia? Mistä voimia? Mikä auttaa jaksamaan? Kuinka toivoisitte ulkopuolisten suhtautuvan?

Ystävälläni on "tilanne päällä" enkä tiedä miten lähestyä asiaa...

 

Mulla on ainakin kausia (menkat alkaa, jotain muuta ikävää) jolloin vajoan ihan kirjaimellisesti.
En kykene kuin itkemään.
Silloin en kyllä oikeestaan kaipaa kuin kannustusta joltakin läheiseltä ja lohdutusta ja piristystä.
Kaikki väliajat mä haluan olla ajattelematta asiaa, en jaksa vatvoa kokoajan, en jaksa miten sä jaksat kyselyjä ja en tahdo setviä asiaa kummemmin.
Mulla stressi ja mielenterveys kulkee ihan käsikädessä kk kierron kanssa. Alkukuusta olen siellä pohjalla ja pikkuhiljaa toivon taas kasvaessa oon hyvinkin positiivinen.
Ystäviltäni toivon kuuntelua silloin kun sitä tarvitsen ja tsemppausta ja sen kadotetun toivon luontia.
On hyvä että ystäväsi on voinut avautua sinulle sillä itse en selviäisi ellen saisi jonkun kanssa tästä puhua.
Myös vertais tuki tälläkin palstalla on ollut arvokasta.
Keksikää yhdessä ystäväsi kanssa jotain mukavaa ohjelmaa, jutelkaa jostain ihan muusta ja piristävästä.
Kerro myös ystävällesi että olet aina puhelin soiton päässä jos siltä tuntuu.

 

Kyllä se välillä on todella rankkaa. Itkeä pillitäs useasti illat kotona. Mutta pakkohan sitä on yrittää luoda itseensä sitä positiivisuutta. Ei niitä hoitoja muuten jaksaisikaan. Ainahan sitä on kipiniä, että jos olisi onnistunut. Sitten taas tippuu korkealta kun menkat alkavat.
Olen yrittänyt harrastaa ja vähentää muuten stressiä. Olen paljon rukoillut. En ole mikään "himouskovainen", mutta uskon kyllä Jumalaan. Usko häneen ja rukous on antanut voimaa ja valoa.

 

Vaihtelevasti tuo jaksaminen on. Toisinaan vaipuu epätoivoon ja toisinaan taas on niinkuin normaalisti olisi.

 

Yhdyn edellisiin mielipiteisiin siitä, että kausittaista on jaksaminen. Ja kaudet riippuu tietenkin hoidoista, kuukautisista, lääkkeistä jne.

Mulle on myös ollut tosi tärkeää, että pystyn puhumaan tietenkin mieheni mutta myös vanhempieni, siskoni ja muutamien ystävieni kanssa asiasta. Tosin jossain vaiheessa huomasin, että puhun heidän kanssaan vaan siitä, miten hoidot etenee ja mitä on tulossa... Eli siitä tavallaan teknisestä puolesta. Oikeastaan vaan yksi ystäväni (jolla itsellä on jo lapsia) on tainnut edes kysyä, että miltä musta tuntuu ja kuinka jaksan.

Näinä aikoina (kuten tällä hetkellä) kun olo on muuten hyvä ja hoidot ei ole päällä, niin en ainakaan itse aloita keskustelua kenenkään kanssa aiheesta. Käyn näillä sivuilla lueskelemassa, kirjoittelen erään samassa tilanteessa olevan kirjekaverin kanssa... ja TOTTAKAI se on koko ajan mielessä, mutta ihan koko ajan sitä ei jaksa surra.

ELI alkuperäiselle kirjoittajalle: ensinnäkin OLET IHANA YSTÄVÄ, kun haluat auttaa ystävääsi ja otat itse selvää. Toisekseen näet varmasti ystävästäsi onko hänellä hyvä vai huono kausi meneillään. Huonona kautena ole empaattinen ja kiinnostunut, kysele varovasti, KUUNTELE. Hyvänä kautena asiaa ei kannata koko ajan tivata. Tehkää jotain yhdessä ja anna ystävällesi tilaisuuksia keskittyä johonkin täysin muuhun ilman 24h lapsettomuustuskan miettimistä.

 

olen itse yrittänyt lasta 4 vuotta, joista 2 käynyt hoidoissa. Ennen sitä vielä jaksoi suunnitella tulevaisuutta, mutta nyt on elettävä tunti kerrallaan ( koin juuri keskenmenon). soita ystävällesi ja kysy mitä kuuluu, kuinka voit, ja jos ystäväsi tuntuu haluavan kertoa, niin kysele missä vaiheessa mennään. Kyllä se jutteleminen helpottaa eikä kyyneleet lopu koskaan, mutta itkukin helpottaa.

 

Mulla ainakin suurimmat tunteet on päällä nimenomaan hoitojen aikana, tai sitten juuri jos on negannut tms. Meillä kun oli joulu tauko, niin se oli tosi ihanaa aikaa. Ei tarvinnut miettiä ja pohtia asiaa niin paljon. Välillä sitä tosiaan vaipuu johonkin epätoivoon ja kuiluun, mutta aina noustaan. Minulle suurena tukena ovat muut täällä kirjoittavat jotka ovat samassa tilanteessa. Mutta tosiaan se että asioista on tärkeä saada jutella, mutta muutakin juteltavaa täytyy olla, aina ei vain jaksa näitä asioita vatvoa.
Tuki ja ystävät ovat kovin tärkeitä! :heart:

 

Olisin kysyny, että miten jaksatte töissä?
Itse huonosti ja oon ajatellu jotain muutosta. Pää hajoaa muuten!

 

Tällä hetkellä en oikein jaksa töissä mitään muuta kuin pakollisen. Olen töissä päiväkodissa alle 3v. osastolla!!! Mutta joinakin päivinä saatan saada ihan vain pienen yksivuotiaan halauksesta ja siitä tunteesta että hän tarvitsee minua, niin paljon voimaa että jaksaa taasen seuraavaan päivään. täytyy kyllä sanoa, että työnhaku on alla... jotain muuta pitäis saada välillä tehdäkseen, että olis kiva mennä aamulla töihin.

 

Minulla on edellisestä avioliitosta aikuisia lapsia(olin siis teiniäiti) mutta nyt uuden miehen kanssa ei raskaus olekaan itsestäänselvyys.Kaikki ympärilläni ovat sitä mieltä,että mitä valitat-onhan sulla kolme lasta mutta nykyisellä miehelläni ei ole yhtään.Olemme yrittäneet lasta kaksi vuotta -keskenmenoja kaksi eikä iltatähteä luvassa.Ehkä olen mielestänne naiivi-ikää 42v. ja biologinen kello käy-mutta mieheni rakastaa lapsia yli kaiken ja kaiken lisäksi minulla on melkein 5kk lapsenlapsi,joka on vallan ihana mutta repii haavani rikki nykyisessä suhteessani.Olen vallan epätoivoinen,mitä läheiseni eivät ymmärrä.Tämä on ainoa paikka missä olen kertonut tuskastani,joka kohtaa minut joka kuukausi,kun menkat alkavat.En uskalla kertoa heti miehelleni,että taas alkoi vuoto-ahdistun.En ole asiantuntija hoidoissa.Voiko joku neuvoa,mitä voisin tehdä?En haluaisi olla mummo lapselleni,kuten koen jo olevani vai olenko?Antakaa rehellisiä kommentteja-olen yleisten mielipiteiden mukaan nuorekas,mitä tuo sitten tarkoittaakin.

 

Mua pelottaa jo monta viikkoa ennen jotain perhejuhlaa, tai anoppilaan menoa. Aina löytyy joku kiltti kumminkaima, joka kysyy, millon niitä lapsia tulee. Koita siinä sitten olla ystävällinen ja pysyä hyvällä tuulella...