Miten suhtautua ex-kihlattuun, (jonka kanssa asuttu aikoinaan yhdessä 10v.)joka on kaupan kassajonossa takana?

Hui, tänään kaupassa huomasin ex-kihlattuni olevan jonossa takanani. Erosta on aikaa jo useita vuosia, muttei olla aiemmin törmätty näin lähekkäin. Ero ei ollut mitenkään riitaisa muttei meistä kavereitakaan jäänyt. Silti menin ihan hämilleni ja "paniikkiin", aloin lappaa ostoksia pussiin kiireellä ja pakenin paikalta. Olisiko pitänyt edes tervehtiä?

 

No olisi pitänyt tervehtiä. Normaali kysyisi myös päälisin puolin kuulumiset ja jutustelisi hetken. Sitten hyvän jatkon toivotukset ja ostosten kanssa kotiin

 

Ymmärrän toisaalta, olen itse sellainen ihminen, että aika ajoin tuntuu vaikealta käydä kaupassa, koska pelkään, että tulee tuttuja vastaan. On vaan jotenkin tosi epäsosiaalinen olotila. Ei kiinnosta pätkääkään nähdä ketään, saatikka alkaa juttelemaan.

Mutta aika paniikkiin olet kyllä mennyt, kun et ole tervehtimään kyennyt. Oletko noin muuten jännittäjätyyppi?

 

[QUOTE="sun";30695268]Ymmärrän toisaalta, olen itse sellainen ihminen, että aika ajoin tuntuu vaikealta käydä kaupassa, koska pelkään, että tulee tuttuja vastaan. On vaan jotenkin tosi epäsosiaalinen olotila. Ei kiinnosta pätkääkään nähdä ketään, saatikka alkaa juttelemaan.

Mutta aika paniikkiin olet kyllä mennyt, kun et ole tervehtimään kyennyt. Oletko noin muuten jännittäjätyyppi?[/QUOTE]

olen jännittäjätyyppiä jatkuvasti muutenkin mietin, että mitä muut ajattelee minusta. Ja hyvin harvoin käyn kaupassa, olen delegoinut sen homman miehelleni. Nyt kun olen ollut kotiäitinä useamman vuoden, niin olen tullut melkoiseksi mökkihöperöksi.

 

Mahtaisinkohan tunnistaa exää jonka kanssa asuin 10 vuotta. Luulen etten uskaltaisi alkaa jutella, sillä oli aika mustis se emäntä sittemmin, ja levitteli minusta ikäviä juttuja seuraavan miehen työpaikallekin.

 

[QUOTE="sädesieni";30695312]olen jännittäjätyyppiä jatkuvasti muutenkin mietin, että mitä muut ajattelee minusta. Ja hyvin harvoin käyn kaupassa, olen delegoinut sen homman miehelleni. Nyt kun olen ollut kotiäitinä useamman vuoden, niin olen tullut melkoiseksi mökkihöperöksi.[/QUOTE]

Just niinku minä aika ajoin. En tiedä, mitä maanis-depressiivisyyttä tämä on, mutta välillä en halua lähteä mihinkään ja toisinaan taas rämpätän ympäri kyliä vapaa päivän ja höpöttelen niitä näitä kaikille vastaantulijoille. Sitten tulee kausi, että en millään halua lähteä mihinkään. Stressaannun ihan hirveästi esim. siitä kaupassa käynnistä. Ja jos sinne kauppaan pakosta joudun menemään, luimistelen ihmisiä jostakin kauluksen alta, ettei vain kukaan huomaisi.

Meinasin tulla hulluksi, kun olin lasten kanssa vuosia kotona. En kertakaikkiaan olisi halunnut lähteä mihinkään enää koskaan kotoa, mutta kuitenkin siellä neljän seinän sisällä tulin ihan seinähulluksi. Seinähullu meinaan olla nykyäänkin, jos olen yhdenkin kokonaisen päivän kotona... Ihan hullua...

 

[QUOTE="sun";30695327]Just niinku minä aika ajoin. En tiedä, mitä maanis-depressiivisyyttä tämä on, mutta välillä en halua lähteä mihinkään ja toisinaan taas rämpätän ympäri kyliä vapaa päivän ja höpöttelen niitä näitä kaikille vastaantulijoille. Sitten tulee kausi, että en millään halua lähteä mihinkään. Stressaannun ihan hirveästi esim. siitä kaupassa käynnistä. Ja jos sinne kauppaan pakosta joudun menemään, luimistelen ihmisiä jostakin kauluksen alta, ettei vain kukaan huomaisi.

Meinasin tulla hulluksi, kun olin lasten kanssa vuosia kotona. En kertakaikkiaan olisi halunnut lähteä mihinkään enää koskaan kotoa, mutta kuitenkin siellä neljän seinän sisällä tulin ihan seinähulluksi. Seinähullu meinaan olla nykyäänkin, jos olen yhdenkin kokonaisen päivän kotona... Ihan hullua...[/QUOTE]

hyvin tutulta ihan kuin minun suusta tuo kirjoittamasi!

 

[QUOTE="sädesieni";30695339]hyvin tutulta ihan kuin minun suusta tuo kirjoittamasi![/QUOTE]

Juu, ajattelin heti tuosta sinun aloituksesta, että just noin voisi minulle käydä! Mutta jos sattuisi parempi päivä, niin ihan innoissaan saattaisin aloittaa jutustelun. Joskus olen miettinyt, että olisikohan hyvä selvittä jollakin ammattilaisella tämä homma. Ei taida ihan normaalia kuitenkaan olla... Ymmärrän kyllä sen, että kaikilla on parempia ja huonompia päiviä, mutta jotenkin tuo ero, ainakin itsellä, hyvän ja huonon päivän/kauden välillä tuntuu suhteettoman suurelta. Aika hauska kuulla, että jollakin muullakin on samanlaista

 

No kyllä minä nyt vähintään tervehtisin henkilöä jonka tunnen. Jos ei uskalla Moi sanoa, voi vaikka nyökäyttää päätä terv ehdykseksi.

 

Ei tarvitse edes tervehtiä jos ei halua. Hän on eksä ettekä ole yhteyksissä toisiinne.

 

Kyllä olisin tervehtinyt, ja jos toinen ois tehnyt aloitteen niin kai siinä kuulumisiakin olisi voinut vaihtaa. Näin siis tuon exän kanssa jonka kanssa erottiin ihan riidattomasti. Sitä vastoin kusipää-exän jättäisin huomioimatta.

Itselläni on se ongelma etten kerta kaikkiaan huomaa ihmisiä julkisilla paikoilla ennen kuin he ovat tyyliin nykimässä hihasta. Monta kertaa saanut kuulla että mitäs neiti nirppanokka kun ei voi edes morjestaa jne En vain katsele ympärillä olevia ihmisiä, tutut onneksi sen kyllä ovat jo oppineet eivätkä taida siitä herneitä vetää.

 

Sanoisin, että varmaan riippuu siitä missä merkeissä on erottu ja onko kummallakaan ollut mitään tarvetta tai kiinnostusta olla toisen kanssa tekemisissä/puheväleissä. Pääpiirteittäin kuulostaa vähön oudolta että on kuin ei huomaiskaan ja pakenee paikalta, se on jopa vähän säälittävää.. joskin ymmärrän, jos näin toimivalla henkilöllä on sosiaalisten tilanteiden pelkoja tm.

Itse moikkaisin kyllä eksiä, ja ehkä vaihtaisin muutenkin vähän kuulumisia, riippuen tilanteesta, kiireestä ja muista seikoista. Mutta mulla on heihin ihan hyvät välit eikä mitään hampaankolossa.. vaikka sinänsä en olekaan mikään sosiaalinen perhonen, ja alennun kyllä toisinaan joidenkin ikivanhojen tuttujen kohdalla siihen etten olisi huomaavinaankaan tai tunnistavinaankaan.