N
Nimetön
Vieras
Työ alkaa syksyllä, poika silloin 1 v 9 kk. Olen tässä potenut jonkinasteista morkkista / masennusta. Kiteytetysti fiiliksiäni:
Tuntuu, etten ole osannut nauttia raskaus-, äitiysloma- ja hoitovapaa-ajasta tarpeeksi.
Olen stressannut jatkuvasti jostakin: ensin oli synnytyksenjälkeistä masennusta, miehen kanssa meni tosi huonosti (nyt vähän paremmin) ja kuulin vain arvostelua ja haukkumista, kun muutenkin oli jo väsynyt ja olisi kaivannut kannustamista.
Olen saanut olla ulkomailla lapsen kanssa isovanhempien luona moneen otteeseen. Se aika on ollut erittäin antoisaa ja rentouttavaa, mutta jälkeenpäin ajatellen meni ohi niiiin nopeasti.
Kaiken kaikkiaan on aika hutera olo, henkisesti. Työpaikalla odottaa uusi työ, jota kyllä halusin (mieluummin kuin entisen paikkani). Välillä odotan työhönpaluuta ihan positiivisella mielellä, mutta suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että olen ihan eri ihminen kuin pari vuotta sitten.
Duunin asiat eivät merkitse minulle kerta kaikkiaan mitään (en ole valitettavasti nk. kutsumustyössä). Ihan kuin menisin sinne vetämään jotakin ihme roolia, että "tiimityötä ja hyvää tsemppiä, jee". Vaikkei oikeasti voi kiinnostaa pätkääkään koko firma enää.
Vitsikkäintä on, että minun ei periaatteessa olisi pakko mennä töihin. Taloudelliset asiat saisin järjesteltyä jotenkin esim. vuodeksi eteenpäin. Mutta tuntuu, ettei se olisi mikään ratkaisu, vaan väistämättömän asian lykkäämistä.
Alan vaihto kiinnostaisi, mutta millä ihmeellä asuntovelallinen alkaa opiskella täyspäiväisesti? Enkä tiedä onko minulla energiaa siihen.
Jos edes parisuhde olisi rakkautta ja hellyyttä täynnä, niin sitten tätä jaksaisi. Mutta tuo kivikova miehenkuvatus ei enää ole se, kenet viereeni haluaisin...satunnaisia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Suukkoja tai halauksia en ole saanut vuosiin. Tuhlaan kaiken rakkauden ja hellyyden poikaani, onneksi edes hän on olemassa.
Tiedän, että kaikki on periaatteessa hyvin kunhan on terveyttä itsellä ja läheisillä. Mutta miksi silti joka päivä itkettää? En taida olla ihan selvillä vesillä masennuksesta vielä. Mitään lääkitystä en kyllä halua.
Onko kellään samanlaisia tunteita? Tuntuu, että olen jotenkin epänormaali - ja haluaisin niin kovasti olla tavallinen nainen, joka jaksaa innostua asioista ja olla positiivinen.
Tuntuu, etten ole osannut nauttia raskaus-, äitiysloma- ja hoitovapaa-ajasta tarpeeksi.
Olen stressannut jatkuvasti jostakin: ensin oli synnytyksenjälkeistä masennusta, miehen kanssa meni tosi huonosti (nyt vähän paremmin) ja kuulin vain arvostelua ja haukkumista, kun muutenkin oli jo väsynyt ja olisi kaivannut kannustamista.
Olen saanut olla ulkomailla lapsen kanssa isovanhempien luona moneen otteeseen. Se aika on ollut erittäin antoisaa ja rentouttavaa, mutta jälkeenpäin ajatellen meni ohi niiiin nopeasti.
Kaiken kaikkiaan on aika hutera olo, henkisesti. Työpaikalla odottaa uusi työ, jota kyllä halusin (mieluummin kuin entisen paikkani). Välillä odotan työhönpaluuta ihan positiivisella mielellä, mutta suurimman osan ajasta tuntuu siltä, että olen ihan eri ihminen kuin pari vuotta sitten.
Duunin asiat eivät merkitse minulle kerta kaikkiaan mitään (en ole valitettavasti nk. kutsumustyössä). Ihan kuin menisin sinne vetämään jotakin ihme roolia, että "tiimityötä ja hyvää tsemppiä, jee". Vaikkei oikeasti voi kiinnostaa pätkääkään koko firma enää.
Vitsikkäintä on, että minun ei periaatteessa olisi pakko mennä töihin. Taloudelliset asiat saisin järjesteltyä jotenkin esim. vuodeksi eteenpäin. Mutta tuntuu, ettei se olisi mikään ratkaisu, vaan väistämättömän asian lykkäämistä.
Alan vaihto kiinnostaisi, mutta millä ihmeellä asuntovelallinen alkaa opiskella täyspäiväisesti? Enkä tiedä onko minulla energiaa siihen.
Jos edes parisuhde olisi rakkautta ja hellyyttä täynnä, niin sitten tätä jaksaisi. Mutta tuo kivikova miehenkuvatus ei enää ole se, kenet viereeni haluaisin...satunnaisia hyviä hetkiä lukuunottamatta. Suukkoja tai halauksia en ole saanut vuosiin. Tuhlaan kaiken rakkauden ja hellyyden poikaani, onneksi edes hän on olemassa.
Tiedän, että kaikki on periaatteessa hyvin kunhan on terveyttä itsellä ja läheisillä. Mutta miksi silti joka päivä itkettää? En taida olla ihan selvillä vesillä masennuksesta vielä. Mitään lääkitystä en kyllä halua.
Onko kellään samanlaisia tunteita? Tuntuu, että olen jotenkin epänormaali - ja haluaisin niin kovasti olla tavallinen nainen, joka jaksaa innostua asioista ja olla positiivinen.