Itse menetin lapseni eilen. Kävin tiistaina keskenmeno epäilyn vuoksi yksityisellä lääkäriasemalla ultrassa ja yleislääkäri kertoi sisätutkimuksessa nähneensä limalötin jossa veriviiruja. Laittoi gynelle joka katsoi ultralla (sisäkautta) että kaikki on hyvin eli sikiö liikkuu normaalisti, lapsivettä on normaalisti, raskausviikkoja 11+5.
Kahden päivän päästä minulla oli sovittu ultra aika keskussairaalaan äitipolille. Siellä kätilö teki ultran vatsan päältä ja sanoi että hiljaista on, ei sykettä. Tuntui että henki salpautuu ja itku tuli samantien. Siihen soitettiin sitten vielä erikoislääkäri varmistamaan tilanne mutta vastaus oli sama, ei sykettä ja sikiö menehtynyt raskausviikoilla 11+5. Labrassa piti käydä antamassa verinäytteitä, kävelin aulan kauimmaiseen tuoliin perimmäiseen nurkkaan, en halunnut olla siinä ihmisten töllisteltävänä. Pienten lasten näkeminen ja äänet tuntuivat pahalta, sitä pahemmalta mitä pienempi lapsi oli.
Eilen tehtiin lääkkeellinen tyhjennys, jossa vielä epäiltiin kohtutulehdusta koska nousi korkea kuume joka sitten muutaman tunnin kuluttua laski. Sikiö itsessään "syntyi" helposti mutta istukkaa piti odotella ja sekin tuli kahdessa palassa. Kohtu lähti tyhjentymään vasta kolmannen lääkesatsin jälkeen, puolen tunnin päästä olisi lähdetty kaavintaan jos mitään ei olisi alkanut tapahtua.
Nyt vuoto jo kotona aika minimaalista mutta suru on suunnaton ja elämän halu pohjalukemissa. Olen monta kertaa miettinyt että miksi minä saan elää kun vauvani ei saanut....... olen epäonnistunut äitinä ja naisena kun en saanut raskautta kestämään normaalisti vaikka olen tehnyt mielestäni kaiken oikein: olen syönyt oikein, huolehtinut unirytmistä, ottanut vitamiinit, en tupakoi enkä käyttänyt alkoholia raskauden aikana, vältin stressiä jne... tästä huolimatta vauva kuoli kohtuun.
Onko tämä joku rangaistus minulle jostakin.... Minulle on moni sanonut että ei se ole minun vikani ja mitään en olisi voinut tehdä. Tämä ei mene minulle päähän, ajatukset vain kiertävät samaa rataa ja jankkaan samoja asioita.
Miten uskallan enää yrittää uutta raskautta kun tämä oli jo toinen keskenmeno puolen vuoden sisällä. Ensimmäinen meni ihan alkuvaiheessa, en edes tiennyt olevani raskaana. Terveyskeskuksessa käydessäni ihmettelin lääkärille epänormaalin pitkää kuukautisvuotoa (11pv) ja hän ei tutkinut asiaa senkummemmin mutta sanoi sen todennäköisesti olleen alkuraskauden keskenmeno koska minulla oli muitakin raskauden merkkejä olemassa mm rintojen arkuus ja pahoinvointi.
Pelottaa yrittää uudelleen vaikka haluankin sitä enemmän kuin mitään muuta.
Tuntuu että tämä koskee minuun enemmän kuin mieheeni. Jatkuvasti on itku kurkussa eikä ruoka juuri maistu vaan väkisin pitää jotain syödä. Olen miettinyt että pitäisikö hakea lääkäriltä jotain troppia että pysyn kasassa mutta mies ei kannata ajatusta. Eihän se olekaan hyvä idea kun kuitenkin on suunnitelmissa yrittää uudelleen heti ensimmäisten menkkojen jälkeen.
Sain sairaslomaa töistä viikon mutta ainakin nyt tuntuu siltä ettei se riitä, mutta katsotaan nyt päivä kerrallaan.
