Miten selviää läheisen ihmisen kuolemasta?

[en jaksa]

Äitini sairastaa syöpää, joka on levinnyt useaan kohtaan elimistössä. Luulimme, että äidillä on elinaikaa vielä paljon, kunnes lääkäri pari kuukautta sitten antoi elinaikaa vajaan vuoden. Yhtäkkiä äidin tilanne ja kunto huononi, ei jaksa enää liikkua, ei syödä eikä halua/jaksa puhua... Sen mitä puhuu/vastailee, puhe on sekavaa. Nyt sitten sain tietää, että äidin elinajan ennuste onkin paljon huonompi, kun kuntokin on yllättäen heikentynyt. Lääkäri antoikin uuden ennusteen, elinaikaa on vain joitakin viikkoja.

Olen kyllä yrittänyt "totuttaa" itseni ajatukseen äidin lähestyvästä poismenosta ja ehkä osittain olen sen ymmärtänytkin, varsinkin hoitaessani heikkoa äitiä ja hänen asioitaan, mutta silti asia tuntuu liian vaikealta ja rankalta. Olen itkenyt päivät ja toisinaan myös yöt... Äitini on vielä nuori, vasta vähän päälle viidenkympin ja vielä olisi paljon nähtävää ja koettavaa, mutta äiti ei enää pääse tekemään tai näkemään mitään. Minulla on jo oma perhe, lapsia ja mies, mutta äiti on edelleen yksi tärkeimmistä ihmisistä, todella rakas ja läheinen. En millään haluaisi luopua hänestä.

Miten ihmeessä tästä selviää?

 

["vieras"]

Aika auttaa suruun niinhän sitä sanotaan ja tottahan se varmasti on. Eilen sain juuri kuulla että esikoiseni (9v) luokkakaverin äiti oli menehtynyt. Syöpää hänkin sairasti. Jotenkin tuntui pahalta vaikken hyvänpäivän tuttua kummempi ollutkaan ko äidille, kun ajatteli lasta joka menetti äitinsä niin nuorena.

 

[Blue]

Mulla on samanlainen suhde äitiini. Mun äiti on vielä vähän läheisriippuvainen, joten hän on päivittäisessä kontaktissa muhun, usein monen monituista kertaa ainakin puhelimitse.

Ymmärrettävästi hän on siis lasteni ja mieheni jälkeen se lähin. Olen joskus miettinyt samaa, ja valitettavasti en tiedä vastausta kysymykseesi...

Mutta ap, sen tiedän että siitä selviää. Tapaa en tiedä, enkä sitä miten pitkään siinä menee tms., mutta sina tulet selviämään.

Paljon jaksamisia ja lämpimiä ajatuksia toivottaen. :hug: :heart:

 

[kojootti]

:hug: En ole menettänyt perheenjäseniäni, mutta pari kaveria kyllä ja isovanhempia. Omien vanhempien poismeno on asia, jota mietin nyt, kun jonkinsortin ikäkriisiä pukkaa päälle ja tajuan vuosien vierivän hurjaa vauhtia eteenpäin. En tiedä, miten vanhemman poismenosta selviää. Helppoa se ei varmastikaan ole, mutta raskaimmatkin päivät kääntyvät iltaan ja muuttuvat eilisiksi. Jossain vaiheessa ikävä muuttaa muotoaan. Niin. En tiedä, miten siitä selviää, mutta uskon, että sinä kyllä selviät siitä :hug: Voimia tulevaan :heart:

 

["Moona"]

Äitini lähti saman ikäisenä. Aika on auttanut, vaikka vielä parinkin vuoden jälkeen iskee joskus suru ja katkeruus. Äitini ei esimerkiksi ehtinyt nädä ollenkaan lapsenlapsiaan. Mutta suurimmaksi osaksi mieli on jo sopeutunut asiaan ja muistot ovat hyviä.

Koita jaksaa nauttia teidän viimeisistä ajoista ja sure ajan kanssa suru kun sen aika on. Kovasti voimia sinulle raskaisiin aikoihin! Sinä selviät kyllä.

 

[Erina]

Sitä surua ja kaipuuta kantaa mukanaan aina mutta ajan myötä se helpottaa. Ajattelen äitiäni päivittäin, hän kuoli yllättäen 53-vuotiaana. On ihanaa että sulla on mahdollisuus kertoa sun äidille miten paljon välität hänestä. Voimia sinulle ja perheellesi.

 

[en jaksa]

Kauheimpia hetkiä ovat juuri nämä viikot ennen äidin kuolemaa, tuntuu niin pahalta että kohta yksi rakas ihminen poistuu keskuudestamme. En enää ikinä näe häntä, en enää ikinä voi jutella hänen kanssaan enkä voi viettää aikaa hänen kanssaan. Samalla tunnen pientä helpotuksen tunnetta siitä, että äidin ei tarvitse enää kärsiä, ei ole kipuja eikä huonoa vointia, ei mitään... mutta tämä asian lopullisuus on pahinta kaikessa. En kyllä jaksa vielä edes ajatella sitä hetkeä, kun kuulen äidin kuolleen... ja hautajaisetkin, miten minä niistä selviän. Tiedän sen, että vähitellen suru väistyy ja jää kauhea ikävä. Mutta tuntuu niin pahalta.

 

[-.-]

Äitisi on sairas ja kituu,olisi itsekästä vaatia elämään pidempään.
Joskus suurin rakkaus on luopuminen rakkaastaan kun toinen ei jaksa enään.
Selviät kyllä ja ensimmäinen vuosi on raskas.Sitten helpottaa.
Muistot elää aina ja äitisi elää sinussa geeniperimänä(jos nyt yhtään lohduttaa ajatus)

 

[Ken guru]

Yritä haalia mahdollisimman paljon muistoja yhteisistä ajoista, kuvia, ääninauhoja, videonauhoja yms. Monet sanoo että äidin poismenosta ei usein pääsekään ns "yli", vaan aina jää sellainen tyhjiö elämään, jossa äidin kuuluisi olla.

:hug:

Pajon voimia teille kaikille!!

 

[onkoonko]

vaikeaan ja surulliseen elämänvaiheeseen.

Aika auttaa, vaikka aluksi ei siltä tunnu. Kun isäni kuoli, sain kummaa lohtua siitä ajatuksesta, että näin sen kuuluu mennä: lapsi hautaa vanhempansa (vaikka isäni kuolikin tosi nuorena). Ja kuinka monet sen ovat tehneet, ja siitä selvinneet! Se on siis jollakin tapaa luonnollista. Ehkä tuo ei auta sinua, mutta minua auttoi.

Ajan pitää vain antaa kulua, sillä surua ei voi kiiruhtaa. Kaikki ne tunteet on käytävä omassa tahdissaan läpi. Ja se tuntuu aluksi loputtomalta ja toivottomalta. Mutta lupaan sinulle: parin kuukauden jälkeen pahin on jo takana. Lapset auttavat surun yli, sillä heidän kanssaan siihen ei voi jäädä rypemään.

Nyt kun isäni on ollut poissa 5 vuotta, on jäljellä kaipaus ja muistot, mutta ne eivät ole enää vuosiin satuttaneet kuten silloin aluksi.

Tsemppiä!!

 

[....]

Isäni kuoli reilu vuosi sitten. Hän oli pitkäaikais hoidossa sairaalassa ja kuolema oli tiedossa. Jouduin saattohoitamaan häntä ja kun puhelin sitten soi yksi yö ja kuulin isäni kuolleen, en voinut uskoa sitä. Jotenkin en vieläkään tajua ettei isä tule enää takaisin, ikävä on koko ajan ja nytkin alkoi itkettää kun mietin lapsiamme joiden kasvua isäni ei saanut nähdä. Nuorempaa lapsistamme isä ei kerennyt edes pitää sylissä. Muistot säilyy aina mutta siitä ei paljon lohtua varmaan saa, minä en ainakaan... Ehkä joskus vielä kuitenkin saan olla isän kanssa, sitten kun itse kuolen. Uskon että isäni odottaa pikkutyttöään rajan takana.

 

[en jaksa]

Isäni kuoli reilu vuosi sitten. Hän oli pitkäaikais hoidossa sairaalassa ja kuolema oli tiedossa. Jouduin saattohoitamaan häntä ja kun puhelin sitten soi yksi yö ja kuulin isäni kuolleen, en voinut uskoa sitä. Jotenkin en vieläkään tajua ettei isä tule enää takaisin, ikävä on koko ajan ja nytkin alkoi itkettää kun mietin lapsiamme joiden kasvua isäni ei saanut nähdä. Nuorempaa lapsistamme isä ei kerennyt edes pitää sylissä. Muistot säilyy aina mutta siitä ei paljon lohtua varmaan saa, minä en ainakaan... Ehkä joskus vielä kuitenkin saan olla isän kanssa, sitten kun itse kuolen. Uskon että isäni odottaa pikkutyttöään rajan takana.

Niin samanlaisia ajatuksia kuin minulla...

Äitini on nyt sairaalassa hoidossa, kun ei enää kotona pärjää, olen käynyt häntä katsomassa ja kotona ollessaan hoidin häntä monia kertoja...

Yksi asia mitä kadun on se, että vein äitini sairaalaan... auttaakseni häntä voimaan paremmin, kun ei enää kotona oikein pärjännyt, lupasin äidille että hän pääsee kotiin kun vointi on parempi, mutta asia kääntyikin niin, että äiti joutui pysyvästi sairaalaan... Tuli tästä niin paha mieli, että vein äidin kotoa missä hän olisi halunnut olla kuolemaansa asti... ja joutui osastolle minne ei missään nimessä halunnut.

Nyt pelkään jokaista puhelinsoittoa... kun en tiedä milloin sairaalasta soitetaan äidin kuolleen...

 

["vieras"]

Kysythän äitiltäsi haluaisiko hän tavata jonkun uskovan ihmisen. Kun saa asiat yläkerran kanssa kuntoon niin tilanne on lohdullisempi sekä hänelle että sinulle.
Äitisi pääsee sitten Taivaaseen ja sinulla on mahdollisuus sitten joskus olla jälleen yhdessä.

 

[sciurus vulgaris]

Sulle ja teille mullekin :hug:

 

["vieras"]

Aika tekee tehtävänsä. Vuoden päästä kuolemasta alkaa pikkuhiljaa helpottamaan ja nyt kun äitini kuolemasta on kulunut 10 vuotta, saatan jopa unohtaa jonkin merkkipäivän ja jää viemättä kynttilä tai kukka. Äitini kuoli syöpään 52 vuotiaana ja se että tietää tulevan etukäteen, siinä kuoleman jälkeisessä vaiheessa se ennalta surtu, auttaa siinä vaiheessa.

 

[-.-]

Oma äitini pääsi viimeisinä päivinä kotiinsa sai hoitajan käymään luonaan antamassa lääkkeet. Hän kuoli kotona vähän päälle 5kymppisenä.
Ainoastaan siinä oli se että itse piti olla hoitajana ja valvojana kun hoitaja lähti.
Joten oli aika raskasta sinänsä. On helpompaa jos omainen on sairaalassa.

 

["vieras"]

Niin samanlaisia ajatuksia kuin minulla...

Äitini on nyt sairaalassa hoidossa, kun ei enää kotona pärjää, olen käynyt häntä katsomassa ja kotona ollessaan hoidin häntä monia kertoja...

Yksi asia mitä kadun on se, että vein äitini sairaalaan... auttaakseni häntä voimaan paremmin, kun ei enää kotona oikein pärjännyt, lupasin äidille että hän pääsee kotiin kun vointi on parempi, mutta asia kääntyikin niin, että äiti joutui pysyvästi sairaalaan... Tuli tästä niin paha mieli, että vein äidin kotoa missä hän olisi halunnut olla kuolemaansa asti... ja joutui osastolle minne ei missään nimessä halunnut.

Nyt pelkään jokaista puhelinsoittoa... kun en tiedä milloin sairaalasta soitetaan äidin kuolleen...

Ihan oikeasti, ei äitisi olisi pärjännyt kotona, ilman kipulääkkeitä yms. minun äitini oli kotona loppuun saakka, sen teki mahdolliseksi vain se että siskoni on sairaanhoitaja ja hän pystyi antamaan morfiinipistokset yms. ja laittamaan morfiinipumpun.

 

[en jaksa]

[QUOTE="vieras";25167373]Kysythän äitiltäsi haluaisiko hän tavata jonkun uskovan ihmisen. Kun saa asiat yläkerran kanssa kuntoon niin tilanne on lohdullisempi sekä hänelle että sinulle.
Äitisi pääsee sitten Taivaaseen ja sinulla on mahdollisuus sitten joskus olla jälleen yhdessä.[/QUOTE]

Äitini ei halunnut jutellan esim. papin kanssa eikä nyt enää jaksa/halua oikein jutella kenenkään kanssa. Uskon silti, että äiti pääsee taivaaseen ja me vielä joskus tapaamme.

 

[en jaksa]

Mutta nyt täytyy lähteä nukkumaan, jos nyt saan unta... kertokaa ihmeessä kokemuksianne, vinkkejänne (jos nyt sellaisia on) niin tulen kyllä huomenna taas lukemaan ja vastailemaan.

 

["elmu"]

Olen tosi pahoillani, ja lähetän sinulle näin virtuaalisesti rutistuksen ja voimia. Sinä selviät vaikka se nyt tuntuu mahdottomalta. Ihanaa että teillä noin läheinen suhde, usea ei tuota tule koskaan kokemaan. Siitä saat paljon voimia, se side säilyy aina.

 

["Kyynel"]

Aika on ainut, joka siihen auttaa, mutta sitä surua ei paranna mikään.

Sen enempää selittämättä, eräs minulle hyvin läheinen ihminen poistui tästä maailmasta vähän päälle 5 vuotta sitten. Ensimmäiset kuukaudet menivät täydessä sumussa, minä tunnustan etten pystynyt menemään edes hautajaisiin, se oli silloin minun tapani suojella itseäni etten halunnut olla asian kanssa missään tekemisissä.

Vaikka sattui kuinka, otin itselleni kyseisen ihmisen vaatteita kun asuntoa tyhjättiin, niissä oli tämän rakkaan ihmisen tuoksu ja muistot siitä kun kyseinen vaate oli ollut hänen päällään. Kuuntelin musiikkia josta tiesin hänen pitäneen. Itkin, itkin ja itkin, huusin ja itkin. Itkeminen on tärkeää, tuska täytyy saada jotenkin ulos.

Yhtäkkiä alkoi helpottaa, itku tuli yhä melkein joka päivä, mutta pystyin jo hymyilemäänkin ajatellessani kyseistä ihmistä ja yhteisiä muistojamme. Tajusin, että minä olen vielä tässä ja minun on jatkettava, vaikkei häntä enää olekkaan. Niin se vain menee.

Vielä nykyäänkin saatan vaikka kesken työpäivän itkeä tirauttaa itsekseni, kun jostain tulee mieleen tämä ihminen. Suurimmaksi osaksi muistot ovat muuttuneet hymyksi ja nauruksi ja rakkaiksi asioiksi, enää ei tee kipeää muistaa ja muistella. Silloin tuntui, ettei elämä voi jatkua, mutta se jatkui. Haudalla käyn usein, se on minulle tärkeää, silloin olen lähimpänä häntä mitä enää tässä maailmassa voin olla.

 

["mamaa"]

Isä oli minulle ehkä kaikkein tärkein ihminen, jos ei lastani lasketa. Hän oli vauvasta asti todella paljon läsnä elämässäni, hoiti minua syntymästä lähtien paljon ja olimme samalla aaltopituudella koko elämän ajan.

Isä sairastui vakavasti jo kun olin lapsi, mutta hirmuisena taistelijaluonteena voitti aina kaikki vaikeudet ja nousi uskomattomasta kuopasta kerta toisensa jälkeen. Hän oli todellinen sissi, mielettömän vahva ihminen. Välillä tuli moniakin vuosia, kun hän oli ihan hyvässä kunnossa ja pystyi myös nauttimaan elämästään.

Viimeiset 1,5 vuotta olivat raskaat. Isän kunto heikkeni heikkenemistään, ja vaikka hän nousi teho-osastolta kerta toisensa jälkeen, oli selvää että hänen sairas kehonsa ei kestä loputtomiin. Kunnes yhtäkkiä hän tuntui alkavan taas kuntoutua, hän pystyi olemaan kotona monta kuukautta yhteen jaksoon ja suunnitteli täyttä päätä tulevaa kesää. Kunnes joulun alla hän meni pieneen toimenpiteeseen sairaalaan. Toimenpide meni hyvin, mutta sen jälkeen isälle nousi kuume. Kuitenkin hän itse oli sitä mieltä, että pikku kuume vain, menee pian ohi. Jouluaattona viime vuonna soi puhelin, isä oli kuollut.

Ensimmäiset päivät menivät sumussa. Minulla oli kuitenkin pieni lapsi, ja minun oli selvittävä ja pidettävä hänestä huolta. Aluksi itkin joka yö, kun lapsi nukkui. Pikkuhiljaa itkuöitä alkoi olla vähemmän, ja hymy alkoi ilmestyä kasvoille. Aloin surun keskellä muistelemaan isää kauniisti, siis muistelemaan niitä ihania muistoja.

Luulen, että en ole pystynyt kaikkia surun tunteita käsittelemään tässä pikkulapsivaiheessa, mutta nyt jo voin ihan hyvin. Muistelen isää oikeastaan joka päivä, joskus haikeudella, joskus ikävällä, joskun nauraen ja joskus itkien. Joulukaan ei tunnu pahalta, vaikka isä kuoli aattona. Isä oli minun kivijalka, mutta hän jaksoi taistella niin pitkälle että pikkuinen tyttönsä 32-vuotta kasvoi niin vahvaksi että selvisi hänen kuolemastaan. Jonkinmoisen identiteettikriisin isän kuolema muuten myös laukaisi.

 

["vieras"]

Äitini sairastaa syöpää, joka on levinnyt useaan kohtaan elimistössä. Luulimme, että äidillä on elinaikaa vielä paljon, kunnes lääkäri pari kuukautta sitten antoi elinaikaa vajaan vuoden. Yhtäkkiä äidin tilanne ja kunto huononi, ei jaksa enää liikkua, ei syödä eikä halua/jaksa puhua... Sen mitä puhuu/vastailee, puhe on sekavaa. Nyt sitten sain tietää, että äidin elinajan ennuste onkin paljon huonompi, kun kuntokin on yllättäen heikentynyt. Lääkäri antoikin uuden ennusteen, elinaikaa on vain joitakin viikkoja.

Olen kyllä yrittänyt "totuttaa" itseni ajatukseen äidin lähestyvästä poismenosta ja ehkä osittain olen sen ymmärtänytkin, varsinkin hoitaessani heikkoa äitiä ja hänen asioitaan, mutta silti asia tuntuu liian vaikealta ja rankalta. Olen itkenyt päivät ja toisinaan myös yöt... Äitini on vielä nuori, vasta vähän päälle viidenkympin ja vielä olisi paljon nähtävää ja koettavaa, mutta äiti ei enää pääse tekemään tai näkemään mitään. Minulla on jo oma perhe, lapsia ja mies, mutta äiti on edelleen yksi tärkeimmistä ihmisistä, todella rakas ja läheinen. En millään haluaisi luopua hänestä.

Miten ihmeessä tästä selviää?

edes jotain uutta mitä on jo keksitty syöpään. jotkut taudit vaan tappaa etkä voi tehdä mitään itselle kävi näin. Sinä voit edes koittaa.ja kaikki syövät ei vie kuolemaan, monia on parantunut.

 

["Karambola"]

Ystäväni käy läpi samanlaista surua. Hänen läheisensä on menehtynyt ja ystäväni itkee päivät sekä yöt. Tämä kuolema tuli täytenä yllätyksenä ihan kaikille. Ei ollut sairas, ei kuollut oman kätensä kautta tai vielä vanhuuttaan. Se tekee tästä ystävälleni vielä raskaamman. Tämä läheinen oli jo iäkäs, mutta paremmassa kunnossa, kuin muut saman ikäiset seniorit. Hänellä ei ollut mitään perussairauksia tai muutakaan ja nyt hän on kuollut.

On lohdutonta kuunnella, että miten hän tuntee suurta tuskaa sisällään. Hänen miehensä ei millään tavalla tue. Ystäväni tekee kotihommat, hoitaa lapset ja kuuntelee miehensä purnausta mistä milloinkin. Ja samalla hän suree. Näin joulunaikaa tämä tuntuu jopa itseltäni pahalta..En tiedä miten auttaisin. Ystäväni kävi jo kerran elämässään läpi samanlaisen prosessin ja silloin turvautui lapseensa. Tämä lapsi oli vielä pieni silloin. Nyt hänellä on lapsia vähän enemmän ja nämä lapset eivät kaikki vielä tajua kuoleman lopullisuutta, heille päällimmäisenä on joulu. Tiedän, että ystäväni yrittää olla urhea ja hymyillä sekä iloita lastensa takia joulusta, mutta tiedän myös, että hän mieluiten olisi vaan ja surisi. Pelkään, että viimeistään hautajaisissa ystäväni romahtaa täysin.

Haluaisin niin auttaa ja olla tukena. Mutta miten?