Meillä vajaa pari vuotiaalta jäi äskettäin tutti pois ja jouduttiin luomaan ihan uudet systeemin "tuttisuuhunjasänkyyn-heippa" -meinigin sijaan. Tottumuksistahan on paljolti kyse arjen perusjutuissa kuten nukkumisissa, syömisissä yms.
Mutta meillä siis tuttien hävittyä:
Ekat illat rauhoiteltiin pitkään ja kun poistuttiin lastenuoneesta, huutoa se aluksi oli, mutta vähän niin kuin unikoulussa, ei heti rynnätä takas. Kyllä oli koettelevaa ja miehen kanssa saatiin yhdessä rukoilla asiaa, että itsellä olisi kaikesta huolimatta hyvä mieli asiasta, koska lapsi aistii sen tosi hyvin. Huutoa saattaa kestää, mutta käydään välilä kumoamassa takas sänkyyn ja kerrotaan ettei ole hätää.
Vähitellen, kun alkoi tulla onnistumiskokemuksia nukahtamisen suhteen, alettiin ottaa määrätietoisempaa linjaa. Nyt menee jo tosi kivasti. Tänäänkään ei tullut yhtään itkua siinä kun laitoin nukkumaan siihen asti, että oli nukahtanut.
Uusi systeemi alkaa olla muotoutunut:
Hammaspesu, yökkäri, lelujen kerääminen, kirjan lukeminen, rukoillaan yhdessä ja sitten lapsonen sänkyyn.
Äskenkin juteltiin vielä päivän jutuista ihan rauhassa, halittiin monet kerrat ja kerroin vähän mitä huomenna tapahtuu. Sitten sanoin, että nyt käydään nukkumaan, pusu ja lähdin pois huoneesta.
Määrätietoisuus on mun mielestä kova sana > lapselle tulee turvallinen olo, kun eihän se päivän jälkeen väsyneenä voi itse hanskata tilannetta. Kannattaa uskaltaa olla aikuinen!
Reippaita askelia eteenpäin. Ja kertoile miten sujuu!