O
onneton äiti
Vieras
Oli mielestäni luonnollista, normaalia ja hyväksyttävää, että ollessani kotiäiti, minä pääasiassa hoidin lapsen. Minä heräsin yösyötöille vauva-aikana, hyssyttelin kitisevä vauvaa, nukutin lapsen, hoidin iltapesut, heräsin aamuvarhaisella... jne jne...
Mutta NYT kun itsekin olen päivät koulussa, toivoisin, että mieskin osallistuisi hommiin. Kaikista pahimpia on aamut. Joskus sovimme, että viikonloppuisin herätään vuoroaamuina ja toinen saa nukkua pidempään. Varmaan sormilla laskettavissa ne kerrat, kun mies on kahden vuoden aikana herännyt lasta hoitamaan ja minä olen saanut nukkua. Vaikka asiasta olisi sovittukin, aamulla mies vain kääntää kylkeä ja sanoo, että häntä väsyttää. NIIN SE MINUAKIN VÄSYTTÄÄ!! Mutta se ei vain uppoa ukolla kaaliin.
Suurimmaksi osaksi olen vain tyytynyt kohtalooni, koska en viitsi lapsen nähden alkaa asiasta tappelemaan...
Mies ei mielellään pese kakkapyllyä (vaikka lapsi käy enimmäkseen potalla, eikä pyllynpesu ole yhtä sottaista kuin vaippa-aikaan) . Silloin kun lapsi ei vielä itse nukahtanut sänkyynsä, ei mies koskaan suostunut nukuttaamaan. Ei kestänyt lapsen itkua/temppuilua, jos ei heti malttanut nukahtaa.
Jos olemme kaikki kotona vapaalla, mies lähtee useinkin yksin omilla asioilleen tai touhuaa omia juttujaan koneella. Ei juurikaan vietä aikaa minun ja lapsen kanssa. Ja MINULLA EI OLE OMAA AIKAA. Viikonloppuna olin lähdössä lapsen päiväunien aikaan ruokakauppaan ja mies sanoi lähtiessäni, että saan olla korkeintaan tunnin! Vaikka nukkuvan lapsen kanssa luulisi pärjäävän...
Ylipäätään, jos joskus jonnekin lähden, siitä on neuvoteltava ukon kanssa hyvissä ajoin ennen lähtöä. Ja aina ei ukko suostu katsomaan lasta. Hän puolestaan itse vain ilmoittaa lähtevänsä ja menee omille teilleen.
Meillä on ollut PALJON riitaa lapsen hoidosta. Ja tuntuu, että ero kai tässä kohta tulee, kun tuntuu niin vaikealle välillä. Mies on mielestäni todella lapsellinen ja itsekäs. Ja saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, kuinka huono äiti olen, jos joskus haluan käydä jossain yksin ja mies joutuu katsomaan lapsen perään. Tai jos vaatisin hänä heräämään aamulla.
Lisäksi en saa mieheltä ollenkaan tukea äitiydelleni. Viimeksi eilen minua huoletti ja masensikin pari asiaa, joissa koen epäonnistuneeni kasvattajana. Ja mies vaan tokaisi "älä jaksa taas vatvoa niitä" kun olisin halunnut puhua.
Mikä tässä auttaa. Terapiako?
Mutta NYT kun itsekin olen päivät koulussa, toivoisin, että mieskin osallistuisi hommiin. Kaikista pahimpia on aamut. Joskus sovimme, että viikonloppuisin herätään vuoroaamuina ja toinen saa nukkua pidempään. Varmaan sormilla laskettavissa ne kerrat, kun mies on kahden vuoden aikana herännyt lasta hoitamaan ja minä olen saanut nukkua. Vaikka asiasta olisi sovittukin, aamulla mies vain kääntää kylkeä ja sanoo, että häntä väsyttää. NIIN SE MINUAKIN VÄSYTTÄÄ!! Mutta se ei vain uppoa ukolla kaaliin.
Suurimmaksi osaksi olen vain tyytynyt kohtalooni, koska en viitsi lapsen nähden alkaa asiasta tappelemaan...
Mies ei mielellään pese kakkapyllyä (vaikka lapsi käy enimmäkseen potalla, eikä pyllynpesu ole yhtä sottaista kuin vaippa-aikaan) . Silloin kun lapsi ei vielä itse nukahtanut sänkyynsä, ei mies koskaan suostunut nukuttaamaan. Ei kestänyt lapsen itkua/temppuilua, jos ei heti malttanut nukahtaa.
Jos olemme kaikki kotona vapaalla, mies lähtee useinkin yksin omilla asioilleen tai touhuaa omia juttujaan koneella. Ei juurikaan vietä aikaa minun ja lapsen kanssa. Ja MINULLA EI OLE OMAA AIKAA. Viikonloppuna olin lähdössä lapsen päiväunien aikaan ruokakauppaan ja mies sanoi lähtiessäni, että saan olla korkeintaan tunnin! Vaikka nukkuvan lapsen kanssa luulisi pärjäävän...
Ylipäätään, jos joskus jonnekin lähden, siitä on neuvoteltava ukon kanssa hyvissä ajoin ennen lähtöä. Ja aina ei ukko suostu katsomaan lasta. Hän puolestaan itse vain ilmoittaa lähtevänsä ja menee omille teilleen.
Meillä on ollut PALJON riitaa lapsen hoidosta. Ja tuntuu, että ero kai tässä kohta tulee, kun tuntuu niin vaikealle välillä. Mies on mielestäni todella lapsellinen ja itsekäs. Ja saa minut tuntemaan syyllisyyttä siitä, kuinka huono äiti olen, jos joskus haluan käydä jossain yksin ja mies joutuu katsomaan lapsen perään. Tai jos vaatisin hänä heräämään aamulla.
Lisäksi en saa mieheltä ollenkaan tukea äitiydelleni. Viimeksi eilen minua huoletti ja masensikin pari asiaa, joissa koen epäonnistuneeni kasvattajana. Ja mies vaan tokaisi "älä jaksa taas vatvoa niitä" kun olisin halunnut puhua.
Mikä tässä auttaa. Terapiako?