Miten pitkälle lapsettomuus heijastelee?

Viiden vuoden odotuksen jälkeen "Heppu" syntyy - toivottavasti - syyskuun lopulla. Lapsettomuuden ja keskenmenojen kanssa kamppailtaessa kuluneet vuodet ovat jättäneet jälkensä yllättävän pitkälle. Vieläkin, RV 34, mietimme, että JOS saamme lapsen. Vauvahankintoihin on ollut vaikea käydä käsiksi, sillä jatkuvasti jollain tasolla pelkää pahinta. Välillä tuntuu siltä, että tämä kaikki on unta. Raskaus itsessään on mennyt jos ei nyt täydellisesti niin kuitenkin hyvin.
Miten te muut, pitkän taipaleen jälkeen äidiksi/perheiksi tulleet olette lapsettomuuden kokeneet osana äitiyttä ja äitiyteen kasvamista? Tuskin olen yksin näiden sekavien ajatusten kanssa.

 

Onnittelut raskaudesta ja tulevasta Hepusta!!!
Meillä myös taustalla viitisen vuotta ja useita keskenmenoja ennen kuin onnistunut raskaus. Poika :heart: nyt 11kk. Kyllähän se pelko jollain tasolla kulkee koko ajan mukana, mutta olen huomannut, että samoja pelkoja on myös äideillä, jotka eivät ole kokeneet menetyksiä. Raskauden edetessä oli toisaalta helpompi uskoa vauvan tuloon, mutta toisaalta taas aina oli tilaa uusille peloille: onhan vauvoja kuollut loppumetreilläki kohtuun, synnytyksissä kuolee lapsia, mitä jos itse kuolen...??!!! Kun synnytystä jouduttiin jouduttamaan imukupilla, olin varma lapsen kuolemasta tai vammautumisesta, vaikka tiesin toimenpiteen yleiseksi ja melko vaarattomaksi. Tiesin, että imukupista jää ilkeän näköinen pahka vauvan päähän ja silti olin varma, että hän sai pahan aivoverenvuodon ja menetän hänet. Melko pian kuitenkin alkoi luottamaan siihen, että nyt hän meillä on ja kaikki on hyvin! Toisaalta, vielä tänäkin päivänä käyn varmistelemassa unien aikana, että hän varmasti hengittää... Mutta tuokin tapa tuntuu olevan melko tyypillistä äideillä yleensä ottaen. Menettämisen pelko ei kuitenkaan aiheuta harmia ja osaan nauttia lapsesta täysin siemauksin. Ehkäpä menettämisen pelko jopa on jollain tasolla eduksi: tahdon nauttia joka hetkestä hänen kanssaan. Enää en osaa sanoa, mikä johtuu lapsettomuustaustasta ja mikä on ihan vain minun tapaani olla äiti. Jos ymmärrät mitä tarkoitan. Olisinko samanlainen äiti joka tapauksessa, vai onko taustani tehnyt minusta tällaisen äidin, sitä en tiedä, enkä osaa "analysoida". Kirjoittelen lisää, mikäli tulee vielä jotain mieleen, mutta tässä mietteet tällä erää.
Oikein paljon onnea odotukselle!!!

 

Mulla kesti jotai 8 vuotta tulla raskaaks. Koko aikaa ei ollu aktiivista yritystä, lapsettomuuden aiheutti endometrioosi joten sitäkin piti välillä hoitaa.

Ja kyllähän se heijastui vähän kaikkeen. Raskausaika oli lähinnä pelkoa ja epäuskoa. Mä olin kauheen tarkka siitä etten varmasti tee raskausaikana mitään väärin. Pelkäsin että saan keskenmenon, että vauva on vakavasti sairas.. Kun vauva sitten syntyi, pelkäsin kätkytkuolemaa. Ja kävin tarkistelemassa että hengittää..

Mutta toisaalta se lapsettomuus toi kauheesti voimiakin ja motivaatiota jaksaa. Meillä oli välillä tosi vaikeeta tuon tytön kans ku yhes välis vuoden valvotti, on ollu aina huono nukkumaan. Monenlaista on ollut.. mutta kertaakaan mä en oo aatellu et mä en OIKEESTI jaksais. Kyllä sitä vaan jaksaa.

Tosi sekavaa tekstiä tulee.. Mut kieltämättä tää aihe tuo edelleen tosi paljon tosi vahvoja tunteita, vaikka tyttökin täyttää nyt syksyllä 5

Mä oon sitä mieltä että tietyllä tavalla lapsettomuus ei häviä koskaan, ei edes siihen lapsensaantiin. Lapsettomuus on niin rankkaa että kyllä ne tunteet ja ajatukset siellä jossain taustalla tietyllä tasolla pysyy aina, mikä ei oo pelkästään huono asia

 

Kahdekan vuoden lapsettomuushoitojen jälkeen hoitomme loppuivat tähän kesään.
Saimme Lahjan, pieni tytäremme on 3½ vuotta vanha. Toinenkin lapsi on/oli haaveissa, mutta valitettavasti tässä vaiheessa on pakko luopua aktiivisesti ajattelemasta koko asiaa ja iloittava tästä Lahjasta, jonka saimme!
Lapsettomuuden tuoma tuska, epätoivo, mutta myös elämänkuvaa rikastuttaneet vaiheet eivät ole kadonneet. Olemme perheena tulleet toisillemme läheisemmäksi, uskallamme mieheni kanssa keskustella vaikeistakin asioista vaivattomasti. Nämä vaikeudet ovat muokanneet meitä niin hyvässä kuin pahassa. Lapsettomuuden tuska, huoli olemassaolevasta lapsesta säilyy lie koko elämän (kuten äidiksi tulleilla varmaan melkein kaikilla).
Itse koen edelleen olevan lapseton jollakin tapaa, koska emme saa lapsia *niks naks* vaan. Ja uskon, että jollakin tasolla tunnen olevani lapseton lapsellinen ikäni. Yritän ottaa asian Isän kädestä ja hyväksyä sen, että meille on tarkoitettu juuri niin monta lasta kuin on oleva ja taistella katkeruutta vastaan. Toistaiseksi olen onnistunut.

Hienoja loppumetrejä raskauteesi ja onnea teidän perheellenne. Nyytti rinnalla tuo vähitellen luottamuksen tulevaan. Kaikki tapahtuu niin, kuin on ennalta jo määrätty tapahtuvaksi. Luotan siihen, että teidänkin kohdalla kaikki sujuu oikein hyvin! Onnea matkaan! :flower:

 

Meillä oli "vain" kahden vuoden klinikkaputki takana kun raskauduin meidän kaksosistamme. Kaksosemme syntyivät sitten siihen saakka hyvin menneen raskauden kesken, pikku keskosina rv 30, eli noin 10 viikkoa etuajassa. Lapsemme painoivat 1600g ja 1800g. Nyt he ovat taaperoita ja terveitä

Lapsettomuus + keskosuus on niin rankka yhditelmä, etten varmaan ns. selviä siitä koskaan. Silti olemme nyt pikku kolmosen hankintaan uskaltautuneet.

Luulen, että nämä raskaat asiat värittävät jollain tapaa aina sitä miten katson tätä maailmaa, itseäni siinä ja omia lapsiamme. Tietty menettämisen pelko on aina takaraivossa, mutta yritän elää niin, etten tekisi valintojani pelon pohjalta, jos ymmärrätte.

Olen tällä hetkellä IVF-hoitojen ohella myös kriisi- ja traumaterapiassa jossa käyn läpi pelkojani ja yritän rakentaa itseäni uudestaan. Jollain tavalla siis lapsettomuus ja keskosuus on minua rikkonut, mikä lienee tavallista. Silti koen, että elämässä on mentävä omia pelkojaan päin eikä väistettävä asioita jotka aiheuttavat itsessä pelkoa ja ahdistusta, siis tietyssä määrin.

Rohkeutta teille, taistelijat!

 

Lapsettomuudesta tulee aika äkkiä osa "kuka minä olen" -settiä. Taaperon äitinä huomaan edelleenkin käyväni joskus kurkkimassa näillä sivuilla ja toivomassa, että mahdollisimman moni vanha palstakaveri ilmoittelisi plussauutisia.

Kun plussa tulee tikkuun niin sitä ei meinaa uskoa todeksi. Vieläkin joka ikinen päivä tunnen pohjattoman nöyrää kiitollisuutta siitä, että saan kokea äitiyden. Mutta ehkä tuntisin niin joka tapauksessa? Lapsettomien plussauutiset ovat erityisiä ilon aiheita. Ja kun kuulee jonkun lapsettomuudesta niin sydäntä vihloo.

Koen, että lapsettomuuskokemus auttoi minua kestämään harvinaisen vaikean alun lapseni elämässä. Toiset sanovat, että lapsettomat romahtavat kun ruusunpunaiset unelmat eivät toteudu ja arki iskee märällä rätillä päin näköä. Höpönlöpön. Ennemmin sitä ajattelee, että kestän tämän miten päin vain jos vaihtoehtona on lapsettomuus.

Uskon, että lapsettomuus osaltaan vaikuttaa siihen, että meille riittää yksi lapsi. Jos haluaisimme toisen ja sitä ei kuuluisi ei se enää olisi maailman loppu, vaikkain surullista. Toki ymmärrän sekundäärilapsettomuuteen liittyvän tuskan ja koen, että sekundäärilapsettomuuskin on v ä ä r i n, mutta koen, että yksi lapsi on eri asia kuin tyhjä syli.

Mutta lapsettomuus on tavallaan aina sydämessä. Toki se ei tuota samalla tavalla kipua, mutta itse muistan joka päivä, että 4 paria kymmenestä, jotka ovat kokeneet meidän vaivan ei tule biovanhemmiksi keskenään.

Paljon Onnea loppuraskauteen :heart: Kyllä se vauva-arki vie mennessää satasella, niin totta se on! Ja kaikkea hyvää muillekkin.

 

Amodini kirjoitti asioita, jotka tunnistan hyvin. Toi "kuka minä olen" on jännä juttu. Kun vihdoin olin pitkällä raskaana ja alkoi jo hitusen luottamaan siihen, että lapsi tulee, oli omituista ajatella, että enää en olekaa lapseton. Tuntui melkein siltä, kuin olisin pettänyt kaikki lapsettomat! Siinä poikkean tuntemuksissani, että en koe olevani lapseton, koska sain jo lapseni. Toki muistan lapsettomuusajan ja koen että olen ollut tahtomattani lapseton.

Samoin tuo, mitä sanoit lapsettomien ruusunpunaisten unelmien romahtamisesta. Pelkäsin odotusaikana, että mitä jos minulle käy niin. Tai mitä, jos lapset synnyttyä en tunne mitään, tai masennun tai olen pettynyt tms. Ei, ei käynyt niin. Rakkaus tulvahti niiii-in vahvana heti, kun hän syntyi ja ruusunpunaiset lasit ovat edelleen silmillä. Viimeinen lähes vuosi on ollut kaikkea sitä, mistä haaveilin kaikki vuodet, eli unelmani on täyttynyt. Ja Amodinin tavoin toivon aina, että kaikki muutkin saisivat unelmansa täyttymään!

 

Hyvin paljon samanlaisia kokemuksia myös minulla kuin edellä kirjoittaneilla. Lapsettomuus on tavallaan koko ajan mukana. Mikä vaikuttaa mihinkin - vaikea sanoa mutta äitiyteen en alkanut koko raskausaikana valmistua vaan pelkäsin koko ajan keskenmenoa tms. Poikamme sai alkunsa PAS:sta lähes neljän vuoden yrittämisen jälkeen ja siihen yhdistettynä hankala raskaus (vuodo alussa, eteisistukka melkein loppuun saakka, muutakin ongelmaa oli) ja ei ihan putkeen mennyt synnytys, olin aika puhki henkisesti kun vauva vihdoin syntyi. Rakkaus on aivan käsittämättömän suurta -niin suurta että sattuu. Tunneskaala meni äitiyden myötä kokonaan uusiksi ja minusta tuli superherkkis. Edelleen luen lapsettomuuspalstoja, osiltaan siitäkin syystä että toinen olisi kovasti toiveena, tosin kakkosen kuumeilu on aivan eri asia kun on jo yksi :heart: maailmani napa.

 

Hei

Meillä 2.IVF 2v4kk yrittämisen jälkeen onnistui, nyt rv 25+3. Huomaan välillä pelästyväni, että masua ei olekaan, eikä mitään vauvaa. Viimeksi tällainen olo tuli tänään vesijumpassa, kun liikkuminen tuntui "liian" kevyeltä. On siis välillä edelleen sellainen olo, että tätä ei oikeasti voi tapahtua meille (että masussa on oikeasti vauva), koko asia tuntuu välillä epätodelliselta. Onneksi Pieni potkii kovasti ja masukin näkyy jo selvästi niin epäilykset haihtuvat saman tien.

Ajatusten ja tunteiden tasolla lapsettomuus ei takuulla häviä koskaan.

 

Kyllä mie edelleen, yhden 1,5v. IVF- pojan äitinä, tunnen olevani edelleen lapseton. Lapsettomuutta kantaa mukanaan varmaan aina, vaikka saisi kuinka monta lasta. Miulla oli raskauden aikana vuotoja, sokerit koholla ja lopulta poika syntyi keskosena rv.35+0, joten nekin kokemukset jättivät jälkensä äitiyteen. Koko raskauden ajan pelkäsin, että saan keskenmenon tai vauva kuolee kohtuun. Synnytyksessä olin kuitenkin rauhallinen ja luottavainen, vaikka tottakai tajusin, että vauvan on liian aikaista syntyä. Terveenä syntyi kuitenkin =)
Ollaan lähdössä toiseen IVF:ään nyt syksyllä, mutta miulla on vahva usko siihen, että elämä kannattelee. Me onnistuttiin kerran, miksi ei toisekin? Luomusti me ei tulla koskaan lapsia saamaan ja olen ikionnellinen, että lääketiede on niin pitkällä, että lapsi voidaan "tehdä" laboratoriossa ja siirtää kohtuun kasvamaan meille niin rakkaaksi vauvaksi :heart:

 

Ihana huomata, etten ole yksin "pimeiden" ajatusteni kanssa. Tänään iloa tuo se, että Heppu on saavuttanut 37-raskausviikon eli täysiaikaisuuden rajan =) Laitoin pinnasänkyyn vuodevaatteet valmiiksi, ja vihdoinkin tuntuu siltä, että asiat saattaa mennä myös hyvin.