Miten pitkään edesmenneet ihmiset yleensä ovat mielessä?

["pohjantähti"]

Illan leffat loppu ja mies istuu terassilla yksin keinussa lasi kädessä. Tai on tuo istunut tuolla jo tunnin. Ja ei kelpuuta muita kuin koiran seurakseen.

Tarinahan tässä menee niin, että vajaa 10 vuotta sitten miehen puoliso oli ollut tulossa töistä kotiin ja nähtävästi huonon kelin vuoksi ajanut kolarin ja loput varmaan arvaa. Eihän siinä hyvin käynyt. Mies luuli päässeensä tästä yli ja alettiin seurustelemaan muutama vuosi sitten, mutta joka vuosi kymmenen aikaan illalla, tänä päivänä, mies istuu ja tuijottaa matkapuhelintaan. Ei halua puhua, pyytää menemään pois. Jos jään ja alan juttelemaan, raivostuu hän siitä hysteerisesti.

Minulla ei sinällään ole mitään tätä vastaan, mutta miten kauan kestää tämmöisestä päästä yli? Minä ajattelin jotain puolen kymmentä vuotta, mutta nähtävästi olin väärässä. Ja miten näitä asioita voisi lähteä selvittämään? Onnettomuudesta hän ei halua puhua, eikä oikeastaan muutenkaan heidän suhteestaan. Valokuvat sain hänet vaihtamaan meidän kuviin, mutta esimerkiksi yläkerran komero on täynnä tyhjiöpakattuja vaatteita, joista hän ei halua hankkiutua eroon. Eikä halua minun niitä pitävän.

Terapiassa on käynyt juttelemassa, mutta siellä nähtävästi asiat hyvin, kun muutaman kerran jälkeen lopettaneet istunnot.

Vinkkejä otetaan vastaan. Ja näköjään alkoholi ei ole ratkaisu, kun huutaa isoon ääneen ja lähti kaikesta päätellen purkamaan raivoaan juoksulenkille ihan sekunteja sitten.

Ja ei ole väkivaltainen tai mitään. Hänen tapansa purkaa paineita. Tulee luultavasti kymmenessä minuutissa rätti väsyneenä suihkuun

 

[vierasa]

Loppuiän.

 

[Kuulostaa tutulta]

Kuulostaa posttraumaattiselta stressireaktiolta. Itse olen kärsinyt siitä, mutta ihan täysin eri asiasta. Mutta se voi tulla kenelle vaan, kuka kokee yhtäkkisen shokin, joka tulee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Minullekin ko. tapahtuman vuosipäivä oli aina vaikea, oikeastaan yksi helvetti. Koko muun vuoden välttelin ajattelemasta asiaa, ja minulla kului paljon energiaa sen välttelyyn.

Miehesi käytös vaikuttaa samanlaiselta. Hän välttelee puhumasta suhteesta, ei tahdo edesmenneen vaimonsa vaatteita nähdä päälläsi, vaan haluaa pitää ne tallessa niin, että hän voi kontrolloidusti ja omasta aloitteestaan päättää, milloin hän katsoo niitä. Ei tahdo, että häntä yhtäkkiä muistutetaan asiasta.

Itse kävin 6 vuotta terapiassa, 3 vuotta yhdellä terapeutilla, joka lopulta totesi ettei hän voi auttaa minua ja niinpä etsin toisen terapeutin. Tämä toinen oli ihan älyttömän hyvä ja pystyin luottamaan häneen. Minun ei alunperinkään olisi pitänyt tuhrata 3 vuotta terapeuttiin, joka sai minut vain ahdistumaan enemmän. Voi olla, että miehellesi sattui terapeutti, jonka kanssa ei kemiat natsaa tai joka käyttää hänen kannaltaa väärää menetelmää. Tuo ei kuulosta ollenkaan onnistuneelta terapialta, jos heti loppuu, päinvastoin. Luottamuksen saavuttaminen terapeutin kanssa kestää noin vuoden keskimäärin, muistaakseni, sen jälkeen päästään vasta toden teolla työstämään asiaa. Ekaan terapeuttiini on koskaan oppinut luottamaan, toiseen sitten varmaan sen ekan vuoden aikana.

Oli miten oli, niin tämä ei ole normaalia suremista. Uskon, että asia on vaikeampi siksi, koska siihen liittyy äkillinen trauma. Minäkin ajoin aina mieheni pois, jos asia iski liikaa päälle. En voinut sietää ketään lähelläni. Älä ota sitä itseesi, hän varmasti samalla arvostaa paljon sitä että olet lähellä ja olemassa ja valmis tukemaan. Minä ainakin arvostin sitä miehessäni. Voimia.

 

[kuulostaa tutulta]

Lisään vielä, että puolison tuki oli minulle terapian ohessa oleellisen tärkeää, mutta se vaati häneltä paljon. Usein hiljaa vieressä olemista kun vajosin jonnekin suohon, josta käsin en pystynyt edes puhumaan mitään, lähinnä ulisemaan jos jotakin, se vaati myös sitä, että hän meni pois jos pyysin. Se oli hänelle erityisen vaikeaa. Pääsin kuitenkin ylös ja eteenpäin tuosta eikä vuosipäivä enää satu sillä tavalla, vaikken vieläkään pidä tuosta päivämäärästä ja muistan sen aina. Minulla on vieläkin asioita, joita joudun vähän välttämään, mutta homma on ihan eri tavalla hallinnassa kuin aiemmin. Se ei siis koskaan unohdu, mutta asian ei tarvitse enää ottaa valtaa samalla tavalla ja mies tuskin huomaa minussa edes vuosipäivänä mitään muuosta. Muistan vain itse mielessäni asian ja pyyhin sen sitten pois tekemällä jotakin muuta.

Jos vain koet jaksavasi tukea miestäsi tässä, niin sinä pystyt antamaan hänelle todella paljon. Hän tarvitsee sinua valtavasti, vaikkei sinusta siltä tuntuisi ollenkaan ja vaikka hän tiuskisi sinulle ajoittain. Olisi kyllä tärkeää, että hän löytäisi sopivan terapeutin, sitä hän ehdottomasti mielestäni tarvitsee käytöksensä perusteella.

 

[gghh]

Anna ny hyvä ihminen toisen rauhassa kunnioittaa toisen muistoa, kerran vuodessa!
Lopun elämäähän tuo kestää. Ei ketään tarvitse unohtaa.
Ainoot tavat millä mies haluaa asiaa käsitellä ja miettiä, nii sinä kiellät.

Mun mielestä todella loukkaavaa ettet anna toiselle hetken rauhaa yksin miettiä ja kunnioittaa toisen muistoa.

Annoitko miehen jättää esille yhtään kuvaa ensimmäisestä vaimostaan?

Etkä tietenkään sinä mene laittaa päälles kuolleen puolison vaatteita, hyihitto mitä sää oikein ajattelet??
Mutta mitä niille tekis? En tiedä? Onko heillä lapsia, haluaako hän säästää niitä tyttärelleen?
Voisiko suostua siihen, että säilyttäisi vaikka yhden paidan?
Roskiin niitä ei tarvii heittää, en itsekäön pystyis. Polttaa mielummin. Tai johki hyväntekeväisyyteen.

Pyydä mieheltä anteeksi ja lupaa kunnioittaa hänen tapasnsa surra ja kunnioittaa tapatunutta

 

[kuulostaa tutulta]

Lisään vielä sen, että posttraumaattinen stressireaktio tarkoittaa sitä, että kun kipeästä asiasta muistutetaan, se ponnahtaa mieleen yhtä uunituoreena kuin se olisi tapahtunut eilen. Sen elää tavallaan joka kerta uudelleen yhtä voimakkaasti ja se on hemmetin raskasta. Tälle on olemassa jokin neurologinen selitys, tapahtuma on jotenkin kapseloitunut aivoihin, sitä ei ole kyetty käsittelemään, vaan se on siellä ihan sellaisenaan. Kannattaa googlata asiasta tietoa. Minuun kokeiltiin ensin sellaista silloin uutta menetelmää, joka perustuu silmien liikkeisiin ja joka on auttanut tosi monia. Minua se ei auttanut ollenkaan. Eli jos törmäätte tähän metodiin, niin se ei ole satavarma. Toimii kuitenkin useimmilla, minä kuuluin vähemmistöön (uskon sen johtuvan siitä, etten koskaan rentoutunut terapeuttini seurassa, olin hänelle projekti, en ihminen, enkä uskonut hänen tuntevan aitoa empatiaa jne.).

Kun miehesi istuu keinussa, hän luultavasti käy läpi tapahtumaa ihan tuoreena mielessään. Siinä tilassa ei pysty olemaan kenenkään lähellä. Minäkin usein alkuun vain lamaannuin paikalleni eikä ollut mitään käsitystä siitä, kauan olin siinä istunut. Koko mieli on pimeä ja tunteet yhtä mykkyrää eikä niistä ota mitään tolkkua. Kokemus voi purkautua usein kiukkuna lähimpiä ihmisiä kohtaan.

 

[kuulostaa tutulta]

gghh:lle. Eihän ap ole mitään kieltänyt, vaan on hämillään ja kysyy mitä voisi tehdä. Ihan asiallista minusta.

"Minulla ei sinällään ole mitään tätä vastaan, mutta miten kauan kestää tämmöisestä päästä yli? Minä ajattelin jotain puolen kymmentä vuotta, mutta nähtävästi olin väärässä. Ja miten näitä asioita voisi lähteä selvittämään?"

 

["pin"]

gghh? vittu mikä urpo sä oot.

itse aihe on mielenkiintoinen, en tiedä siitä mitään, joten jään vain seurailemaan

 

[gghh]

Mulle vaan osui silmään nuo että mies pyytää kerran vuodessa toisen kuolin hetkellä omaa rauhaa, mutta toinen jää siihen silti juttelemaan. Mun mielestä tuo kertoo todella voimakkaasti koetulta yksityisyyden loukkaamiselta jos mies on vielä lähtiessäänkin huutanut, huutanut että jo on kumma kun ei saa hetken surra rauhassa?
Ja kuvat on saanut miehen poistamaan. Niin että saiko edes yksikään kuva jäädä?

Miksei ihmiselle suoda sitä tapaa surra ja kunnioittaa miten hän haluaa sen tehdä.

 

["Myy"]

Miksi ihmeessä voisit haluta käyttää kuolleen puolison vaatteita? Kuulostaa siltä että et oikein anna tilaa miehelle säilyttää muistoa kuolleesta vaimostaan tai olet hänen muistoilleen jopa mustasukkainen.

Tässä ei auta kuin mennä miehen ehdoilla asiassa. Vaikeaa toista on vaatia päästämään irti.

 

[Miuski harmailee]

Mies on menettänyt rakkaansa ja tuo suru on hänen kanssaan loppuelämänsä. Se on tavallaan yksi luonteenpiirre, joka hänellä on ja sen kanssa täytyy elää. Antaisin miehen pitää yksityiset hetkensä ja raivonsa lenkkipolulla, jos niitä harvakseltaan tulee eikä ne häiritse normaalielämää. Pyrkisin myös luomaan uusia, hyviä muistoja hänelle ja sitä kautta tekemään elämää mielekkääksi.

 

["emppu"]

Eihän tuollaisesta kai yli pääse kokonaan koskaan. Asia on osa miehesi historiaa, joten anna hänelle yksi ilta vuodessa omaa aikaa käsitellä asiaa. Eri asia olisi jos tuo olisi jokailtaista. Vaatteet lähtee kaapeista pois kun hän on siihen valmis. Oma isäni kuoli 30 vuotta sitten, ja edelleen tapahtuman päivänä käyn asiaa mielessäni läpi, sitä kun äiti sai suru-uutisen puhelimessa, sitä kun lähdettiin sairaalaan ja sitä kuinka irvokkaan räikeältä maailma näytti ja linnunlaulu kuulosti tuona aurinkoisena kesäpäivänä. Vasta tänä vuonna heitin muutaman isältä jääneen täysin turhan esineen pois tilaa viemästä, aikaisemmin en pystynyt. Älä ole mustasukkainen miehesi kuolleelle vaimolle, vaan anna hänelle aikaa. Rakkaus entiseen vaimoon ei vähennä hänen rakkauttaan sinuun.

 

[viisikymppinen isoäiti]

no sehän voi jatkua loppuikänsä. se on ihan luonnollista. kannattaa miehen antaa olla rauhassa, kun tää päivä on. ei se ole keneltäkän pois. sen verran pitää toisen yksityisyyttä kunnioittaa.

 

["mies1"]

Kunnioita miehen tuntemuksia, on väkivaltaa, jos yrität peittää ne.

Samalla lailla väkivaltaa, lievemmässä muodossa vain, on joidenkin naisten halu, että mies käyttäytyy kuten he omassa päässään odottavat ja toivovat miehen käyttäytyvän. Ei hyvä. Kuten ei myöskään ihmisten kykenemättömyys rauhoittua ja olla tunkematta omaa käsitystään ja visiotaan liian terävästi. Naisen vallan ylilyöntien seurauksia voivat olla juuri tällaiset tilan pienentämiset.

 

[gghh]

http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/2294626-jos-miehesi-haluaisi-kayda-ohikulkumatkalla-entisen-vaimonsa-haudalla/

Tuossa ap sulle vastaava ketju.
Mitä itse tuumisit jos miehesi haluaisi käydä haudalla? Jos ylipäätäön pääsee joskus käymään sielä, ettei vaikka ole toisella paikkakunnalla. Pystyisitkö antaa miehelle tilaa yksin käydä haudalla. Tai lähteä tueksi mukaan matkakke, mutta kunnioittamaan toisen surua hiljaisuudella..

 

["hillla"]

Siis mitä? Ymmärsinkö nyt oikein vai väärin, että kerran vuodessa mies sulkeutuu muistelemaan menehtynyttä puolisoaan ja haluaa hetken olla yksin, ja se on sinulle ylivoimaista? Ja sinä haluaisit käyttää kuolleen vaimon kolttuja? MITÄ IHMETTÄ??!

Jos minun puoliso, lapsi, koira, kaveri kuolisi nyt, niin kyllä ne tasan silti olisi mielessä ihan omaan kuolemaan saakka. Se on ihan normaalia. Ja kun kuolinpäivä lähenee, asia olisi/on aina enempi mielessä, ja silloin voi haluta yksin muistella menetettyä rakasta. Eikä rakkaasta halua hävittää kaikkea, minusta olisi ihan ok esim. antaa toisen pitää menehtyneen puolison kuvia esillä, kuitenkin niin että vieressä voi olla myös meidän kuvat. Ja vaikea kuvitella, että haluaisin jonkun muun miehen esim. käyttävän minun edesmenneen mieheni vaatteita, vaikka en haluaisi niitä hävittää vaan pitää itselläni muistona.

Kuulostaa siltä että ap ei nyt hyväksy miehensä menetystä ja sitä että miehellä on mielessä myös joskus se toinen rakas. Se asia kun sun pitää työstää ihan itsesi kanssa, ja hyväksyä.

 

["pohjantähti"]

En nyt ihan tarkoittanut, että juuri minun niitä vaatteita pitäisi pitää. Miehen kanssa vain oli puhetta yhteen muutossa, että hän haluaa niiden vaatteiden olevan rauhassa, ja että annan niiden tavaroiden siinä huoneessa olla.

Ja en kiellä, etteikö A3 kokoinen valokuva minulle tuntemattomasta naisesta keskellä valkeaa seinää saisi karvoja nousemaan pystyyn. Muutenkin makuuhuone oli yhteen muutettaessa sen tuntuinen paikka, kuin siellä olisi ollut joku ja siellä olisi nukkunut joku vasta äskettäin. Peilikaapistakin kun nostin hiusharjan pois, olin saada sydänkohtauksen kun mies avasi wc:n oven samalla hetkellä. Ja joskus kun itse olen hiuksia siinä harjannut, on ihokarvat nousseet jostakin syystä pystyyn. Ja en siis ole taikauskoinen, enkä usko yliluonnollisiin juttuihin, mutta tämä talo on monella tapaa jäänyt siihen päivään. Välillä tuntuu kuin koirakin odottaisi auton vieressä jotain saapuvaksi ja kutsuttaessa ei vastaa huutoihin. Vasta miehen huuto saa sen lähtemään liikkeelle. Tuli lähinnä se elokuva mieleen siitä koirasta, joka meni joka päivä isäntäänsä odottamaan juna-asemalle. Mutta tämä ei tee sitä kuin satunnaisesti.

Lapsia ei ole. Joskus asiasta puhuttiin ja hän kertoi ettei halua lapsia. Kuulema tämän edesmenneen kanssa oli ollut puhetta lapsien hankkimisesta, mutta tästä en ole udellut enempää, kun näkyi olevan syystä tai toisesta nostavan tipan silmäkulmaan.


Mies käy ohikulkiessaan hoitamassa hautausmaalla haudan. En ole itse koskaan haudalla käynyt ja en tiedä mitä kivessä edes lukee. Paikan tosin tiedän, kun miehen mukana olen sinne mennyt, mutta tällöinkin hän toivoi, että saa käydä siellä haudalla rauhassa.

Ei ole itselle koskaan vaan tullut vastaan tämmöistä tilannetta puolisonsa menettäneestä, niin vähän tässä on heikoilla jäillä. Enkä tiedä suvustakaan ketään nuorta, jolla näin ikävästi olisi käynyt. Tiesin jo heti alkuun ettei tästä tule helppoa. Mutta antaa ajan näyttää. Ei ole tarkoitus jyrätä toisen tunteita, mutta en haluaisi olla tässä suhteessa ihan tyhjäkään. En tiedä sitten, jos ehdottaisin uudelleen terapiassa käyntiä. Jos siitä on ollut muille vastaajille hyötyä, niin miksi ei myös miehelle?

Kiitos niille, jotka vihjeitä ovat antaneet. Hitaasti hyvä tulee.