S
shokissa ollut
Vieras
Olen ihmeissäni lukenut näitä tapauksia, kun puhutaan, että perhetyöntekijät tulee suurin piirtein väkisin hoitamaan huushollia, "sotkemaan päivärytmit" ja muutenkin puuttumaan lastenhoitoon. Miten ihmeessä näiden perheiden asiat on, että yleensä saavat (ilmeisesti vasten tahtoaankin) niitä auttajia sinne kotiin?????
Meidän perhettä kohtasi järkyttävä tapahtuma, kun lapsi joutui onnettomuuteen ja vammautui. Olimme tietyti ihan shokissa kaikki, aluksi oli pysyvä hengenvaarakin kyseessä ja matka kotoa sairaalaan lapsen luokse pitkä. Yksin jouduimme selviytymään muiden lasten arjesta, päivittäisistä matkoista sairaalaan ja kaikesta kauheasta. Itse olin mm niin shokissa ensimmäiset vuorokaudet, etten kahteen päivään muistanut syödä mitään. "nukuin" myöskin kaikki vaatteet päällä, koska palelin kokoajan. Onneksi sairaalaan sai soittaa yölläkin kun ei siitä nukkumisestakaan loppujen lopuksi tullut koskaan mitään... Itse sitten soitimme jokapaikkaan eikö mitään helpotusta tai apua tälläisessä kriisitilanteessa perhe saa, niin meillä kävi yhdellä käynnillä joku kriisiryhmäpari, joka jutteli asiasta meidän kanssamme. Siis tapahtuneesta. Kunnalta vastattiin että "no voi täältäKIN joku tulla puoleks tunniks sun kans jutteleen, mutta ei se mitään käytännön ommia sitten tee". No mä en mitään tehnyt millään jutteluavulla, olisin ollut ikionnellinen että lamaantuneessa tilassani joku olisin voinut vaan olla, joku olisi tehnyt lapsille ruokaa tai vaikka ulkoillut pienimpien kanssa. Mutta ei.... vähän olen kyllä katkera, mutta pientä se kai on, lapsen tilanteeseen verrattuna.
Meidän perhettä kohtasi järkyttävä tapahtuma, kun lapsi joutui onnettomuuteen ja vammautui. Olimme tietyti ihan shokissa kaikki, aluksi oli pysyvä hengenvaarakin kyseessä ja matka kotoa sairaalaan lapsen luokse pitkä. Yksin jouduimme selviytymään muiden lasten arjesta, päivittäisistä matkoista sairaalaan ja kaikesta kauheasta. Itse olin mm niin shokissa ensimmäiset vuorokaudet, etten kahteen päivään muistanut syödä mitään. "nukuin" myöskin kaikki vaatteet päällä, koska palelin kokoajan. Onneksi sairaalaan sai soittaa yölläkin kun ei siitä nukkumisestakaan loppujen lopuksi tullut koskaan mitään... Itse sitten soitimme jokapaikkaan eikö mitään helpotusta tai apua tälläisessä kriisitilanteessa perhe saa, niin meillä kävi yhdellä käynnillä joku kriisiryhmäpari, joka jutteli asiasta meidän kanssamme. Siis tapahtuneesta. Kunnalta vastattiin että "no voi täältäKIN joku tulla puoleks tunniks sun kans jutteleen, mutta ei se mitään käytännön ommia sitten tee". No mä en mitään tehnyt millään jutteluavulla, olisin ollut ikionnellinen että lamaantuneessa tilassani joku olisin voinut vaan olla, joku olisi tehnyt lapsille ruokaa tai vaikka ulkoillut pienimpien kanssa. Mutta ei.... vähän olen kyllä katkera, mutta pientä se kai on, lapsen tilanteeseen verrattuna.