Miten piristää?

[avokki]

Hei!

Ongelmanani on mieheni, joka on täysin ahdistunut jatkuvasti. Hänellä olisi kyllä koulun kanssa jonkin verran tekemistä, mutta mikään ei tunnu kiinnostavan. Ainoatakaan positiivista lausahdusta en ole kuullut hänen suustaan viikkokausiin eikä hän halua edes yrittää piristyä, ajattelee, että talvellä saakin olla horroksessa. Kaikki on ""ihan samaa"". Mitä ihmettä keksin?

Tämä alkaa jo vaikuttaa omaankin olemiseeni ja jaksamiseeni. En jaksa katsoa toista märehtimässä jatkuvasti. Teen kaikki kotityöt itse etti tarvitse siitä suutahtaa, mutta itselläni on gradunteko meneillään ja työkin, joten en jaksa kauan kantaa toisenkin taakkaa harteillani. En voi keskittyä mihinkään kunnolla,koska viereisestä huoneesta kuuluu turhautuneisuutta täynnä olevaa pihinää ja puhinaa.

Auttakaa nyt hyvät ihmiset! Miten saisin ukkoni taas hyvälle tuulelle ja innostumaan edes joistain asioista tässä elämässä? Olen todella kiitollinen, jos joku viitsii neuvoa.

 

[Neuvo]

Ukko lääkärille.

Ei ole normaalia, kovat paineet on mullakin ja siksi juuri pitää jaksaa löytää pienetkin ilot joka puolelta vaikka kuinka masentaisi. Ei ole oikein masentaa vielä muitakin, kuka sitä jaksaa kauaakaan?

 

[neuvo]

Jätkät ovat sellaisia otuksia, että mitä enemmän heitä paapoo, sitä enemmän he passivoituvat.
Vaadi häneltäkin jotain. MItä kauemmin hän saa olla tuollainen, sitä pahapäisemmäksi ja kurjemmaksi hän pääsee.
Itseään säälivä jätkä ei ole kaunista katseltavaa. Ehkä hänellä on jäänyt joku vaihe päälle, ja tavallaan ylpeytensä takia ei muuta linjaansa. Kun on marinan aloittanut, niin eihän sitä voi niin vain lopettaa, muuten joku voisi ajatella että siihen ei ole syytä koskaan ollutkaan!!!
Itselläni oli ennen tuollainen mies, syytti minua kun en anna hänen olla rauhassa, suuttuu kun jätän hänet yksin, suuttuu jos juhlin ja pidän hauskaa, mutta ei jaksa katsoa murjotustani. Lopulta huomasin , että olen jäänyt paapomisen koukkuun, joka on ilmeisesti jonkinlainen läheisriippuvuuden aste. Molemmilla oli kohta sama masennus, kun mies vaati jatkuvaa myötäelämistä. Eikä se muuttunut yhtään miksikään, kohta oltiin jo lääkärissä lääkkeitä hakemassa , unipilleriä ja herätyspilleriä, ahdistus- ja paniikkihäiriölääkkeitä.
Ja ihan normaali terve poika, päätti vain ruveta sairastamaan. Kyllä se ero tekikin sitten molemmille vain hyvää. Ei sillä enää mitään hätää ole, normaali työssäkäyvä ihminen. Mutta jos olisin sitä paaponut vielä muutamat vuodet, niin se olisi varmasti nyt jo mielisairaalassa masennuksineen.