Mä en enää pysty muistamaan, että miten ihmeessä selvisin ekassa raskaudessa tästä pahoinvoinnista. Ja muistan kyllä, että vuosi ja parikin raskausaika oli kummituksena mielessä ja pelkäsin, ettei koskaan enää mulle tätä.
Mutta minkäs teet, niin lujassa on halu että saadaan esikoisesta isoveikka ja tässä sitä taas kiroillaan. Pahoinvointi alkoi viikolla 6 ja nyt on menossa 16+2. 8 viikkoa meni päivittäin yökkiessä ja yrjötessä, hajuaistini olen manannut hyvinkin kauas! Jopa jotkut värit ja mielikuvat saa oksennuksen lentämään.
Ja samoin närästys on aivan hillitöntä ja sekin tekee pahaa oloa.
Esikoisesta alko oleen 17 viikon paikkeilla semmosta että ihan koko päivää ei ollut kuvotusta. Nyt mua pelottaa, että jos tää ei lopukaan. Pitäs pystyy huomaamaan, että kaupassakin pääsen jo käymään melkeen päivittäin tai ulkona ylipäätään.
Mutta kaikki sosiaalinen jaksaminen on kortilla. Vaikka kuinka pinnistäisi niin ei vaan jaksa kiinnostaa. Viikkoja on niin monta jo takana tätä eristäytymistä. Mies onneksi saa mut nyt sit raahattua mukanaan kun olot on vähän paremmat. Ja esikoinen on 4-vuotias ja erittäin omatoiminen, onneksi. Ja isän kanssa tekevät jos minkälaista juttua, sekin on hienoa. Silti mulla on hirvittävät tuskat sen vuoksi, etten pysty osallistumaan normaalisti ja niin paljon mitä tahtoisin perhe-elämään. Mä olen ihan rikki sen takia henkisesti. Halut siihen on kovat, mutta ei vaan pysty.
7 viikkoa meni niin, etten pystyny ees lukemaan sähköposteja, kirjoja, en mitään. Ja kaikki tekeminen oli ihan minimissä. Ajattelin, että en koskaa pääse tästä elävien kirjoihin ja kaikki menee päin hemmettiä!
Nyt tilanne on se, että toisena päivänä ollaan pojan kanssa ulkona ja liikkeellä vaikka kuinka paljon ja toisena taas en pääse sängystä kunnolla ylös. Raahaudun sohvalle ja lepään siinä. Itken ja pyörittelen asioita mielessäni. Väsy painaa taas entistä enemmän, nukun kyllä suht hyvin mutta aamuisin on puoleen päivään semmonen olo kuin ei ois yhtään nukkunut. Ahdistaa, itkettää ja pelottaa.
Kovasti koitan tsempata, että tää menee ohi tää menee ohi tää menee ohi. Mä en siedä tätä alakuloisuutta. Ennen tätä raskautta oli kolme perättäistä keskenmenoa. Tämä, että oon päässy näinkin pitkälle jo on unelmien täyttymys. Mut mä pelkään todella, että tää tulee olemaan tätä itkemistä koko ajan. Vauvan liikkeetkin jo tunnen, mutta se on se pienen hetken vaan kerrallaan ku pystyn edes ajattelemaan että todella siellä vauva kasvaa masussa.
Joka aamu mä rukoilen ja toivon, että tämä pahoinvointi helpottaisi. Pääsisin ihmisten ilmoille kunnolla ja sitä rataa. Nämä viikot ei tee hyvää pääkopalle ja se pelottaa todella.
Hui kun tuli pitkä sepustus, kyynelien kera. Mä oon kyllä aivan sekaisin taas näistä hormooneista kun ne jyllää. Aamulla rinnatkin jo tihkuutti, että näin.
Voimia kaikille siskoille pahoinvointien kanssa.