O
Outoja lapsia?
Vieras
Alle kouluikäiset kolme lastani ovat olleet kotihoidossa kaikki. On käyty kerhoissa jne ja sosiaalista elämää on paljon. Hoidossa eivät ole paljoakaan olleet, eivät vauvoina juuri ollenkaan enkä ole ikinä jättänyt heitä itkien hoitoon, vaan vasta siinä iässä että ovat jääneet hymyilemään kun olen poistunut paikalta.
Olen ajatellut, että lapsillani on kehittynyt hyvä perusturvallisuus tämän vuoksi. Nyt kuitenkin joku taho kiinnitti tähän huomiota, että lapseni olisivat liian tuttavallisia ja liian herkästi menossa vieraittenkin ihmisten syliin. Eivät suinkaan kenen tahansa - esim. joitain "epämääräisiä" ihmisiä kyllä karsastavat kaupassa mutta esim. neuvolassa eivät arkaile tätejä jne tilanteissa. Olen ajatellut itse, että ovat vain luottavaisia sellaisia hymyileviä, ystävällisiä tätejä kohtaan kuten itse äitinäkin heitä kohtaan ovat, eivät lapset sentään ihan minkä tahansa henkilön lähelle singahtele.
Meillä on siis ollut paljon läheisyyttä, lapset nukkuvat vieläkin vieressä, halaillaan jne.. ja se, että lapseni ovat jossain tilanteessa leikkineet hetken mieluummin toisten aikuisten seurassa kuin minun (olen heidän vieressään fyysisesti lähes joka hetki) oli herättänyt jopa epäilyjä, että olen lapsille etäinen. Itse ajattelisin sen ennemmin niin, että koska olemme niin läheisiä yleensä arjessa, niin lapset uskaltavat irtautua hetkeksi jalkojeni juuresta eivätkä jää lahkeeseeni heti itkien roikkumaan, kuten monet tekevät. Olen käsittänyt, että sellaiset lapset, jotka ovat olleet enemmän erossa vanhemmistaan, myös kärsivät herkemmin eroahdistuksesta? Miten teillä muilla?
Olen ajatellut, että lapsillani on kehittynyt hyvä perusturvallisuus tämän vuoksi. Nyt kuitenkin joku taho kiinnitti tähän huomiota, että lapseni olisivat liian tuttavallisia ja liian herkästi menossa vieraittenkin ihmisten syliin. Eivät suinkaan kenen tahansa - esim. joitain "epämääräisiä" ihmisiä kyllä karsastavat kaupassa mutta esim. neuvolassa eivät arkaile tätejä jne tilanteissa. Olen ajatellut itse, että ovat vain luottavaisia sellaisia hymyileviä, ystävällisiä tätejä kohtaan kuten itse äitinäkin heitä kohtaan ovat, eivät lapset sentään ihan minkä tahansa henkilön lähelle singahtele.
Meillä on siis ollut paljon läheisyyttä, lapset nukkuvat vieläkin vieressä, halaillaan jne.. ja se, että lapseni ovat jossain tilanteessa leikkineet hetken mieluummin toisten aikuisten seurassa kuin minun (olen heidän vieressään fyysisesti lähes joka hetki) oli herättänyt jopa epäilyjä, että olen lapsille etäinen. Itse ajattelisin sen ennemmin niin, että koska olemme niin läheisiä yleensä arjessa, niin lapset uskaltavat irtautua hetkeksi jalkojeni juuresta eivätkä jää lahkeeseeni heti itkien roikkumaan, kuten monet tekevät. Olen käsittänyt, että sellaiset lapset, jotka ovat olleet enemmän erossa vanhemmistaan, myös kärsivät herkemmin eroahdistuksesta? Miten teillä muilla?
