Miten kolmenkympin kriisi oireili?

:/

 

En koe koneneeni mitään isompaa kriisiä, ylimainostettu juttu.. =) Tosin siihen tuli sellainen itsensä uudistamis kausi. Aloin (taas kerran) tarkkailla syömisiä, vaihdoin kampausta ja silmälaseja.. =) Täytin viime vuonna.

 

Eipä ole pahempi kriisi vielä iskenyt ja nyt täytän jo 33v.

 

Sinä päivänä, kun täytin 26 v tuli sellainen olo, että tätäkö tämä mun elämä nyt sitten on? Alakuloa kesti muutaman viikon, sitten meni ohi, eikä ole palannut, nyt mittarissa 31 v. :wave:

 

Huhtikuussa tuli se kolmekymmentä mittariin... Oireet kai on alkanut kuitenkin jo vuosi sitten. Kahden lapsen äiti, kokopäivätyössä ja hain opiskelemaan. Nyt sitten työ loppui vuoden vaihteessa ja elän toista opiskelijaelämäkautta. Tosin sillä erotuksella, että ensimmäinen toistakymmentä vuotta sitten ollut oli vilkasta seuraelämää ja yökerhoja. Nykyinen on "omaa aikaa" ihan itsensä sivistämisen merkeissä. Välillä on moraalista pohdintaa tämän valinnan järkevyydestä: mies ja lapset joutuvat aika koville.

 

Silloin kun täytin 29vee niin sinä aamuna iski ihan kauhee paniikki, ja jota jatkui seuraavan syksyn. Baareis tuli käytyy hiukan liikaakin... Alkuvuodesta tulin raskaaksi ja sen jälkeen elämä rauhoittui ja kun kesällä täytin 30vee ei enään ahdistanut millään lailla. kohta mittaris 31vee ja elämä ei vois olla parempaa =)

 

Mulle tuli jonkinlainen uskonkriisi. En ole ollut kovin uskovainen ennenkään, mutta silloin tuntui, että se tapauskovaisuuskin katoaa. Muunkinlaista oman elämän ja -tilanteen pohdintaa podin vuoden pari. Nyt on taas kaikki kunnossa. =)

 

Ei ollut mitään kriisejä.

 

Ei ollut kriisiä.

 

Kovin on järkevää porukkaa täällä palstalla...Mulla oli kriisi kun olin 29v. En osaa sitten tarkkaan sanoa koska alkoi mutta noihin aikoihin jo vakavsti pohdin omaa parisuhdettani, että onko mun mies se oikea mies mulle. No, erohan siinä tuli kun olin tuota asiaa jo itse asiassa monta vuotta miettinyt. Mulla tuli aika villi menovaihe siinä muutamaksi vuodeksi. Otin kai nuoruuttani takaisin kun oli aika lailla jäänyt multa väliin. Myös suhde vanhempiini muuttui kun otin heihinkin välimatkaa. Baareissa tuli käytyä paljon ja ulkonäköön panostin, aika vauhdikasta elämäähän se oli. No, aikansa kutakin. Kyllä se elämä mullakin rauhoittui kun löysin sopivan miehen ja tulin raskaaksi. Nyt odottelen jo toista lasta tuolle miehelle. Mutta sen olin aikaisemmasta avioliitostani oppinut että miehen pitää olla juuri oikean tuntuinen ennen kuin tämä tyttö siviilisäätyä enää vaihtaa! =)

 

Ei oireillu. Alkoi vähän kyllä oireilemaan sitten kun lähestyi 31 vuotis synttärit, tajusin ettei synttärit lopukkaan siihen kolmeenkymppiin vaan vuosi vuodelta vanhenee.
Oon aika tyytyväinen elämääni sinällään, ehkä se olisi oireillut enemmän jollen olisi saavuttanut sitä mitä eniten aina halusin eli omaa perhettä.

 

Kun olin 26 v aloin katsella elämääni toisin silmin. Tuli toivoton olo kun olin jo toteuttanut kaikki haaveet mitä mulla oli elämälle. Minulla oli siis ammatti, aviomies, oma ihana asunto, tyttö ja poika, hyviä ystäviä. Huomasin ettei minulla ole enää mitään mitä tavoitella. Sillä se siis alkoi. Sitten aloin katsella miestäni uusin silmin ja miettiä mitä vielä suhteeltamme haluan. Olin sitä mieltä että mieheni on esteenä sille ainoalle haaveelle joka tosin oli silloin vielä salainen, omakotitalo. Siinä sitten asioita pohdiskellessani aloin puhua asioista miehelleni joka ymmärsi ja lähti mukaan unelman saavuttamiseen. Kannatti siis puhua. Sen jälkeen aloin tarkkailla lapsiani ja peilata heidän elämää oman elämäni kautta. Kävin siis läpi omaa lapsuuttani ja vanhempieni tekemiä ratkaisuja. Se oli ehkä rankin vaihe. Ei sillä että vanhempani olisivat tehneet jotain suuria virheitä kasvatuksessani vaan siksi että tajusin taas jotain uutta omasta itsestäni. Olen muutenkin kovin kriittinen itseäni kohtaan joten pohdin paljon tekemiäni ratkaisuja ihmissuhteissa, työssä ja yleensä elämässä. Se oli siis sellaista henkisen kasvun aikaa jota kesti n. 4 vuotta aaltoilevasti. Välillä olin jopa niin henkisesti puhki kiusatessani itseäni että toivoin jo jonkun tappavan taudin iskevän ja päästävän siitä piinasta. No, olen nyt siis 31 vuotias, avioliittoni on paranemassa, olen sinut lapsuuteni ja nuoruuteni kanssa, olen löytänyt uusia haaveita toteutettavaksi ja olen oppinut paljon itsestäni sinä aikana. Kuvittelisin että se oli minulla se kolmenkympin kriisi. Mutta luulempa että käyn vielä monta kriisiä läpi ennen kuolemaani. Kai se on kiinni enemmän persoonasta tuleeko kriisiä vai ei.

 

Mulle tuli tuo kriisi joskus 30 v. täytettyäni, pari vuotta sen jälkeen oli pahimmillaan. En ollut tyytyväinen mihinkään, itsetunto oli maassa asti, olisi pitänyt vähintään lukea lääkäriksi että olisin kelvannut itselleni, olin tosi masentunut. En ollut saavuttanut mitään tuohon ikään tullessa. Kaipasin lisää lapsia. Oli tuossa vaiheessa vain yksi lapsi eikä kunnon kotiakaan vielä. No, sitten alkoi tulemaan lapsia lisää jne. Siinä kotiäidin askareiden ja väsymyksen keskellä tuo kriisi hävisi, masensi ja väsytti muut asiat. Sitten nyt kun olen herännyt tavallaan takaisin elämään nuorimmaisen lapsenkin ollessa jo 1.5 v., olen huomannut että se kriisi on menneen talven lumia. Helpottunut olo. Osaan arvostaa jo sitä mitä minulla on, vaikkei ole vieläkään mitenkään ihmeellisesti enemmän mitään, koti on ja opiskelen ammattia, perheen kanssa asiat ok. Minulla ei ole enää mitään hätää ja olen tyytyväinen tähän mitä on.

Mutta mun mies on hieman nuorempi minua ja hän on nyt sitten käymässä samaa läpi... RASKASTA!!!

 

Samansuuntaisia ajatuksia kuin Dianallakin. Pari-kolme vuotta kolmenkympin jälkeen se vasta tuli, tuollainen totaalinen tyytymättömyys koko omaan elämään Epätyydyttävä ja stressaava työpaikka ei mitenkään parantanut tilannetta.

Nyt on esikoinen tulossa (la 22.6.05) ja noin vuoden päästä paikkakunnan vaihto, joten paljon on tulossa muutosta, mikä on itselle ainoastaan positiivinen juttu

 

Hiukan ennen 30v syntymäpäivääni aloin pohtia elämääni. Laitoin faktat pöydälle ja totesin olevani tyytymätön tulokseen, joten asialle oli tehtävä jotain. Lopetin huonosti toimivan suhteen ja käänsin elämässäni uuden lehden. Tällä hetkellä hoidan pientä vauvaani kotona,sekä 9v ja 10v koululaisiani. Täytän pian 33v ja olen tyytyväinen elämääni. Minulla on "toimiva" ihmissuhde ja ihanat lapset.

 

Mikä ihmeen kolmenkympin kriisi???

 

Hih... meillä tuo kolmenkympin kriisi tuolla kovasti juoksee ja opettelee uusia sanoa....

Meillä siis yht´äkkiä tajuttiin, että jos vielä lasta mielitään niin rupeaa tulemaan jo hoppu... ollaan päätetty, että lapsiluku pitää olla täynnä ennen ku täytetään 35-v.

Enkä siis tarkota, että mein mielestä tuo olis kaikille se viimenen hetki, mutta meille kyllä, kun 2kymppisinä ollaan ekat lapsemme saatu...

 

Helmikuussa täytin 30.Kriisi alkoi ennen täyttämistä,se alkoi silloin kun täytin 28!
Tulin ajatelleeksi kaikkea mitä mulla on,mitä olin saavuttanut,mitä olen tehnyt..Miten olen elänyt.Mulle tuli tunne että olen saanut liian vähän,saavuttanut liian vähän,elänyt laimeasti(mitä se ikinä onkaan)tehnyt kaiken suurinpiirtein väärin..
Olisin "ansainnut" enemmän;kaipasin jotain lisää mutta en tiedä mitä.

Elän edelleen kriisiä;en ole tyytväinen itseeni millään lailla-mutta en taas sitten tiedä mitä mun pitäs muuttaa että oisin tyytyväinen itseeni..
ehkä tämä elo joskus tasaantuu..

 

Mulla alkoi "30-kriisi" jo noin 25-vuotiaana, kun löysin kaikenmaailman itsetuntemusvälineitä, joilla aloin tutkiskella itseäni ja elämääni tarkemmin. Oikeastaan koko elämäni muuttui niiden myötä - näkemys lapsuudestani, vanhemmistani, ,puolisostani, työstäni - ihan kaikesta. Erohan siitä seurasi muutaman vuoden päästä!

Meikäläinen rimpuili vähän alle kolmekymppisenä, kun en nuoruudessani kapinoinut. Olen aina ollut se kiltti, tunnollinen ja hyvien numeroiden tyttö.

Nyt 31v. elämäni mies rinnalla ja esikoista odotellaan! Vaikeaa on enää se, että näkee ympärillään NIIIIIIN paljon ihmisiä, jotka tarpoo siinä samassa p****ssa missä itsekin entisessä elämässni tallasin....

 

27-vuotiaana aloin pohtimaan, mitä vielä haluan elämälläni tehdä. Olin juuri saanut vakityöpaikan hoitoalalla pätkätöiden jälkeen, mutta hain opiskelemaan yliopistoon- ja pääsin. Johan olin kymmenen vuotta katunut, etten hakenut aikanani yliopistoon. Sitten iski kauhea vauvakuume, ja tulin melko pian raskaaksi. Eli vakityöpaikka meni, ja tein lapsen kesken opiskelujen...mutta se tuntui huikaisevan vapauttavalta...vaikka nyt olen hoitovapaalla ja opiskelen, niin keikkatöitä on riittänyt. Ja ihana mies tukena. Monilla meidän tuttavilla on upeat omistusasunnot, ja välillä se kirpaisee... mutta toisaalta eiköhän mekin sitten joskus. Nautin kyllä täysin siemauksin tästä elämänvaiheesta!

 

minä oireilin jo muutaman vuoden ennen 30..
aina syntymäpäivän lähentyessä iski hirvee paniikki..
hermoilin, ei mulle kukaan uskaltanut juurikaan onnea toivotella..

sit tuli se 30 täyteen,
uusin ulkonäköni, vaatekaappini, kävin viimeinkin hammaslääkäris laitattaans hampaat kuntoon, ja palkitsin itteni tatskalla, jota olin aina halunnut.
Kriisiä hieman lievensi sekin, että sain lapsen juuri ennen syntymäpäivää,
joten "olin saanut jotain ees aikaseks"

 

33v ja kriisistä ei tietoa.

Mutta asiaan varmaan vaikuttaa se, että minun elämäni ei kulje kokajan samaa latua.

30v aloin odottaa kolmatta lasta, ihanaa jäädä pitkästä aikaa kotiin, työelämässä putkeen 7v.

Nyt sitten uudet harrastukset vetäneet puoleensa, josta tulikin puolivahingossa sivutyö.

Talolaajennettiin äitiysloman aikana ja uusi sisustus.

Kesän jälkeen takaisin töihin (kun tuhlattu lainarahaa) ja uuteen toimipisteeseen, suunittelen jo vuorotteluvapaalle jäämistä vuoden päästä.... jos sitä mahdollisuutta enää on.

Tosin ikääni en halua muistella, vaikka edelleen tarjoan joka syntymäpäivilläni sukulaisille kakut. sukulaiset varmaan pitää pimpona, kun toiset juhlii vain tasasynttäreitä.

 

Hih oisko mulle tehnyt tää "kriisi" tepposet, eli tapasin nykyisen puoliskon tammikuussa kun elokuussa sit täytin sen 30 ja kun synttärit tuli olin onnellisesti raskaana ja suunnittelin muuttoa maalle
tätä ennen oli vannoutunut vanhapiika joka ei miestä ota riesaksi kun yhdestä päästy!

 

pohdin eri vaihtoehtoja ja mietin elämääni siihen saakka. mitä olin saavuttanut ja mitä haluaisin saavuttaa? kertarysäyksellä uusi ammattitutkinto ja työpaikka. kolmen vuoden viiveellä lapsi. kolmekymppisenä tuli ajateltua omaa lapsuuttaan syvällisesti ja mietin silloin, onko nuoruus ohi vai jatkuuko vielä. omasta mielestäni olen aikuinen nyt lähes nelikymppisenä.

 

radikaalisti viime kesänä ennen 30v synttäreitä.

Oman itsen ja elämän miettimistä, muutoksen halua, ahdistusta, pois pääsemisen tarvetta....nuoruuden kaipuuta jne. Pyristelyä irti menneistä ja kuitenkin niiden menneiden aikojen kaipaamista.

Rauhoittuminen muutaman rajun kuukauden jälkeen, tosin vieläkään ei ihan seesteinen aika menossa (31 v tulossa täyteen).