Miten kertoa miehen vanhemmille?

Miten kertoa tuleville isovanhemmille hienovaraisesti raskaudesta? Miten te olette kertoneet? Mieheni vanhemmat ovat _todella_ vanhoillisia sekä kaiken lisäksi uskovaisia, eli kertominen on hieman venähtänyt koska tiedän että saamme moitteita kun meille syntyy avioton lapsi. Eikä meillä edes ole aikeissa mennä naimisiin pitkiin aikoihin.

Olen nyt viikolla 13 ja pikku hiljaa anopillekkin pitäisi kertoa. Mieheni isä luultavasti ottaa asian hyvin mutta hänen äitinsä ei. Olemme yhdessä koittaneet pohtia keinoja miten asian ilmaisisi, mutta mikaan ei oikein tunnun hyvältä. Meinasin ensin äitienpäivänä laittaa kortin mukana ultrakuvan, mutta se olisi ollut ehkä vähän liikaa..

Kiitos ja kumarrus niille ketkä viitsisi jotain ehdotuksia heitellä..

 

Suosittelen kertomaan vanhemmille mahd. pian. Voisin kuvitella että mitä pidempään asiaa odottelette, sen vaikeampaa se on teille, ja toisaalta vanhemmat voivat siitäkin ottaa itseensä. Monihan tosin odottaa juurikin sinne rv. 12 asti että on ns. varmoilla vesille ennen kuin kertoo joten nythän tilanne olisi aika optimaalinen.

Teidän tilanteessa lienee varmaa se että muotoilitte asian miten tahansa, anoppi taitaa siitä suutahtaa. Mutta eipähän se ole anopin elämä tai hänen päätettävissään. Minä varmaan tuossa tilanteessa tekisin niin että menisin heille kylään ja kahvin ääressä sitten asiallisesti kertoisi että meille on tulossa vauva. Ei sitä oikein voi sen "nätimmin" sanoa. Uskoisin ja toivoisin että kyllä se anoppi siitä kuitenkin asialle lämpenee, ja jos ei, niin sille te ette sitten voi mitään.

Tsemppiä kovasti tilanteeseen ja toivottavasti asia ratkeaa parempaan päin pian.

Muoks: Omalle anopille kertominen jännitti täälläkin. Tiesin tosin että anoppi ottaa asian ihan hyvin ainakin loppujen lopuksi, mutta hän on kova stressaamaan ja hössöttämään ja se hirvitti että jos alkureaktio on kovin negatiivinen ennen kuin hän pääsee asiaa sulattamaan. Mutta eipä ollut onneksi, hän otti asian heti tosi hyvin ja minä olin ihan suotta pelännyt koko tilannetta.

 

Minä myös istuisin vain alas kahvikupin ääreen ja rauhallisesti ilmoittaisin, että ei ole syytä hermostua, mutta meille syntyy x-kuussa vauva. Jos anoppi ottaa hepulit, niin sillehän ette mitään voi, muuta kuin rauhallisesti vaan sanoa, että tämä on teidän elämä(ntapa) ja toivotte, että he sen hyväksyy ja ovat onnellisia tulevasta lapsenlapsesta. Kyllä ne siitä tokenee, anoppikin, kun hetken sulattelee asiaa Tsemppiä ja tulehan kertomaan, miten kävi!

 

Täällä mennään viikolla 14 eikä oo vielä uskaltautunu kertomaan omalle äidille saatika ukon vanhemmille... Alkais olla jo aika kertoa kun kyllähän tuo maha jo pullottaa "epäilyttävästi" ja kaveri totesikin "Mite et oo voinu kertoa, kun tuonhan näkee jo kauas!"

Mutta kun...... Ei uskalla.
Poikaystävän vanhemmat varmasti ottaa uutisen ilolla vastaan ja on sen äitikin jo siihen malliin puhunut että kovasti toivoisi lapsenlasta tai sitten on jo arvannut asian laidan.
Oma äitini taas... Jaaaa-a. Kun ei tiedä yhtään miten se siihen reagoi niin ei oikein tiedä miten asiasta sille kertoa. Joko se on todella mielissään tai sitten ei.

 

Esikoisesta kerrottiin siten kun miehen äiti rupesin puhumaan että koskahan se "annakaisa" pääsee mopo osien tilaan kattelemaan vaunuja, siinä sit mies sano että meillä kanssa ois kohta edessä vaunujen hankinta. Mun isän reagtiota pelkäsin koska olen isäni nuorin lapsi, sille kerroin kun se soitti mulle että sen syöpä on uusiutunut, niin siinä samalla halusin antaa jotain ilosempaa ajateltavaa. Toisesta kerrottiin miehen vahnemmille niin että oltiin kahvipöydässä ja sit mies sanoi että esikoiselle olis sitten sisarustuloillaan, miehen äiti sanoi että oli arvannut jo aikoja sitten. Mun isälle perlkäsin nyt vieläkin enemmän kertoa, en tiennyt miten reagoisi toiseen lapseen. Ja tässä sattu niin että isä yks päivä soitti taas kertoakseen, että syöpä oli uusiutunut joten katsoin että tässä olisi varmaan kohta jossa taas sen voisi kertoa ja iskä oli todella onnellinen.

 

Meillä oli hieman samatilanne; appivanhemmat ovat uskonnollisia ja joksenkiin vanhoillisia. Jännitin todella paljon heille kertomista. Minun vanhempani ja meidän molempien sisarukset tiesivät jo monta viikkoa ennen kun kerrottiin mieheni vanhemmille. Tai oikeastaa mieheni kertoi, en edes halunnut olla paikalla. He olivat todella iloisia lapsenlapsesta, mutta yllättyneitä. Mieheni isä ei okein osaaa valita sanojaan aina oikein. Kun he saivat tiedon vauvasta, appi tokaisi heti että sen täytyy olla vahinko, koska emme olleet edes kihloissa. Vaikka vauva oli täysin toivottu. Kun raskaus eteni alkoi painostus kihloihin ja naimisiin menosta. Moneen kertaan sanoin ja miehenikin sen tiesi, että haluan kihloihin sitten kun pystyn päättämään hääpaivan samlla. Menimmekin sitte raskauden loppuaikana kihloihin ja siitä vuosu tanssimme häitä. Poika kun syntyi niin mummo ja pappa olivat niin onnellisia ja rakastavat lapsenlastaan täysillä.
Kannustan siis kertomaan pian appivanhemmille. Alussa asia saattaa olla järkytys, mutta uskon kun he hieman asiaa sulattelevat niin he ovat todella onnellisia ja ylpeitä tulevia isovanhempia.
Nyt kun poika kasvaa niin tämä uskonniluus aiheuttaa uusia haasteita, kun itse en ole mitenkään uskonnollinen ihminen. Keskusteluja käydään valissä kiivastikkin meneekö poika pyhäkouluun, rippikouluun, luetaanko ilta- ja ruokarukoukset, käytetäänkö lasta lapsimessuilla.. yms..