Mä luulen, että aloittajan tapauksessa on nyt kyse siitä, että lapsi on vasta aloittanut hoidossa ja äiti työelämässä, ja tuosta muutoksesta ei ole nyt ihan kokonaan vielä toivuttu. Antakaa hänelle armoa.
En minäkään ymmärrä, miten jollain voi 4-vuotiasta lasta olla koko työpäivän ajan ikävä. Mun 3-vuotias meni olosuhteiden pakosta hoitoon lähes 9 h / päivä, kun oli 1,5-vuotias, eikä meillä ole ollut ongelmia. Hän käy ihanalla pph:lla, jonka koti on hänelle kuin kolmas koti (koska eron vuoksi hänellä on niitä jo kaksi sekä minun että isänsä luona), siellä on samat tutut kaverit ja omat puuhat. Toki ekat kuukaudet ikävä ja ennen kaikkea SYYLLISYYS lapsen hoitoon viemisestä oli suuri, lapsellakin oli ikävä vanhempia jne., mutta ajan mittaan elämä on tasaantunut. Hän tykkää hoitopaikastaan ja me vanhemmat työpaikoistamme!
Mutta: koska mulla on pitkät 8 h työpäivät ja lapsella pitkät hoitopäivät, en todellakaan vie lomillani lasta hoitoon. Me vanhemmat olemme aina pitäneet lomamme eri aikoihin, että lapsikin saa hoidosta pitkät loma-ajat ja aikaa omien vanhempien kanssa. Pari kertaa olen tehnyt niin, että olen ottanut töistä liukumavapaita muutaman tunnin ja käynyt esim. kampaajalla, lääkärissä tai vain siivonnut kotona ja lapsi on ollut normipäivän hoidossa. Mutta esim. töiden jälkeen en todellakaan käy kauppareissua, vaan haen lapsen. Mun luona ollessaan lapsen hoitpäivät ovat n. 8,5 tunnin mittaisia, koska vedän työpäivän pituuden aina silloin minimiin.
En mä siis tunteeton ole, ja välitän lapsestani ja haluan olla hänen kanssaan. Silti mun on pakko tehdä töitä ja toki haluankin niitä tehdä, ja sen aikaa lapsi todella saa olla hyvässä hoidossa. Mä en ota kantaa tuohon subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen millään lailla, koska perheitä ja tilanteita on niin monenlaisia. Mutta vastauksena kysymykseen: raaskin kyllä hyvin.