Toggle sidebar

Miten erota "oikein"?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Nokkosperhonen81
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Vastaa
N

Nokkosperhonen81

Vieras
Siinäpä kysymys yksinkertaisuudessan: Miten erota ns. oikein?

Olen seurustellut avomieheni kanssa 10 vuotta ja nyt on alkanut tuntua, että haluaisin erota. Meidän suhteessa ei kuitenkaann ole mitään varsinaista vikaa. Tullaan hyvin toimeen, ei ole riitoja jne, tavallista arkea. Mutta toisaalta ei ole oikein yhteistä aikaakaan, ei ole seksiä, ei ole sitä "yhteyttä", joka meidän välillä aiemmin oli.

Oon hautonu näitä asioista mielessäni jo muutaman kuukauden ajan, en ole kuitenkaan saanut sanotuksi miehelleni asiasta mitään. Mies on paljon pois kotoa töiden ja harrastusten takia. Oon tottunu liian hyvin olemaan yksin, melkein ärsyynnyn kun mies tulee kotiin "häiritsemään mun rauhaa".

En tiedä miten kertoisin miehelle näistä tuntemuksistani. Hän tuntuu uskovan yhteiseen tulevaisuuteen puheista päätellen. Mieheni on maailman ihanin ja mukavin ihminen, tärkein ihminen mulle koko maailmassa. Tuntuu ihan hirveältä, että hänestä pitäisi erota. Kuitenkin on sellainen olo, etten voi muutakaan. Tuntuu, että mun pitäis vielä saada elää ns. omaa itsenäistä elämää ja kasvaa ihmisenä. Uskon, että mun pitää tehdä tää yksin. En pidä itsestäni tällaisena, kaipaan elämältä jotain enemmän. Olen 26-vuotias, joten elämää on vielä edessä...

Miten kannattaisi lähteä kertomaan tästä miehelle? Haluaisin tehdä asiat mahdollisimman järkevästi. Tietenkään en voi välttyä loukkaamasta häntä ja tiedän, että itsellänikin tulee olemaan vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. En nyt vain tiedä miten tässä tilanteessa kannattaisi toimia. Me ei olla koskaan oltu kovin hyviä keskustelemaan keskenämme. Siksi tähän tilanteeseen on osittain varmaan päädyttykin.
 
Jospa yrittäisit ensin parantaa parisuhdettanne. Kun vielä kerrot, että miehesi on tärkein(?!) ihminen sinulle. "Oikea" ero tulee tehdä yhteistuumin, jospa opettelisitte keskustelemaan toistenne kanssa. Keskustelutaito kun on hyödyllinen kaikissa olosuhteissa elämän loppuun saakka, vaikka parisuhde loppuisikin.
 
Kerro tämä miehellesi:"Olet maailman ihanin ja mukavin ihminen, tärkein ihminen mulle koko maailmassa. Tuntuu ihan hirveältä, että sinusta pitäisi erota. Kuitenkin on sellainen olo, etten voi muutakaan. Tuntuu, että mun pitäis vielä saada elää ns. omaa itsenäistä elämää ja kasvaa ihmisenä. Uskon, että mun pitää tehdä tää yksin. En pidä itsestäni tällaisena, kaipaan elämältä jotain enemmän. Olen 26-vuotias, joten elämää on vielä edessä... "
 
nyt yksinkertaisesti elämää "suuremoien kysymysten" eteen. Turhautunutkin? Mitä jos nyt alkaisit oikeasti elämään sitä omaa elämää oikeasti? Vai tarkoitatko, että haluat vipinää muiden kanssa? Vai oletko pohjimmiltasi suuttunut häneen, ettei hän huomioi sinua tarpeeksi omien menojensa takia? Se mitä sinä et tunne, ei voi hän sinulle tarjotakkaan. Oma elämä pitäisi rakentaa niin vahvaksi, että toinen on vain toinen jakaja siinä. Olette myos niin nuorena menneet yhteen, että sekin on tässä aika määräävä tekijä.

Mistä haluaisit hänen kanssaan keskustella?

Itse erosin kyseisen laisissa olosuhteilla ja olen saanut katua, mutta hän on aina pysynyt parhaimpana ystävänäni, edelleen....ja jos en kuule hänestä tovin, heti tartun puhelimeen. Tunne on kuitenkin kaveruutta. Ja näin jälkikäteen ajtellen, se kumppanuus olisikin ollut se tärkein, kun kaikki muutkin suhteet sitten ajautuvat siihen samaan pisteeseen lopulta ja voi tulla huonompikin ehdokas vastaan ja sitten tulee taas erilaiset ongelmat. Jos teillä ei ole lapsia, on tämä kaikki paljon helpompaa.
 
Aika harva 16-vuotiaana seurustelun aloittanut pari pysyy yhdessä hamaan loppuun saakka. Itsenäinen elämä ja aikuisuus on jäänyt ikään kuin väliin, heti äidin helmoista on lähdetty miehen matkaan.

Itse erosin vastaavassa tilanteessa muutama vuosi sitten - seurustelua takana 14-vuotiaasa saakka, mutta onneksi ei lapsia. Täytyy sanoa, että se oli kaikesta huolimatta elämäni paras päätös. Olen ahdistavaksi muuttuneen "ihan kivan" parisuhteen jälkeen oppinut suunnattomasti uusia asioita itsestäni ja tuntuu siltä, että olen vasta nyt kasvanut aikuiseksi. Mainittakoon myös, että olen oppinut läksyni ja olen pysytellyt miltei sataprosenttisesti sinkkuna eroni jälkeen lukuunottamatta yhtä lyhyttä romanssia... Asun yksin, minulla on ihana oma koti ja oma elämä. Olisin voinut jäädä exäni luokse ja varmaankin meillä olisi "ihan kivaa", mutta jokin kalvaisi minua sisältäpäin. Olemme muuten yhä väleissä exäni kanssa. Takaisin en ottaisi, mutta ystävyys on säilynyt ja miksei säilyisi vastakin. Hänellä on muuten jo uusi suhde ja se on niin minulle kuin uudelle tyttöystävällekin ok.
 
X-avokkini näytti mallia kuinka erota tyylikkäästi.Hän kehui alkutaipaleella erosta x-avokistaan.Pyysi vanhemmat apuun sillävälin kun avokki oli töissä.Silläaikaa tehtiin karkausoperaatio.Kun avokki palasi töistä,kotona ei ollutkaan "rakas".Häipynyt tavaroineen.Minä sain kokea saman.Taitaa olla tyylikäs tapa erota.
 
Olen kyllä mielestäni elänyt ns. omaa elämää. Elimme ns. kaukosuhteessa 7 vuotta ennen kuin pari vuotta sitten muutimme yhteen asumaan. En siis siinä mielessä ole lähtenyt suoraan "äidin helmoista miehen matkaan". Kuitenkin aika pitkälti tuossa kaukosuhteessakin tapailtiin miehen menojen mukaan ja minä olin useammin se joka jousti. Se oli kuitenkin mun oma valinta, enkä mitenkään koe asiasta katkeruutta miestäni kohtaan. Ne vuodet olivat pääasiassa ihan huippuaikoja.
Nyt alkuvuodesta kuitenkin päätin, etten enää suostu elämään miehen aikataulun mukaan (jota edelleen tein hiukan liikaa vaikka asuttiin jo yhdessä) vaan alan harrastaa ja nähdä kavereitani jne. sillon kun itse haluan. Sen jälkeen meillä ei juuri ole yhteistä aikaa ollutkaan. Ei me nyt kumpikaan täysin joustamattomia olla omien menojemme suhteen, mutta välillä tuntuu että molemmilla on vähän liikaa kaikkea tekemistä.

Tavallaan tässä mun koko "kriisissä" on varmaankin kyse juuri, että haluaisin oppia tuntemaan itseni paremmin ja ns. kasvaa aikuiseksi, kuten joku tuossa aiemmassa viestissään kirjoitti...

Ja täytyy kai se myöntää, että kyllä mulla on viimeaikoina ollut aika paljonkin haluja olla muiden miesten kanssa. Jos nyt totta puhutaan, niin ehdin jo pettääkin miestäni yhden tyypin kanssa. Kaduttaa ihan älyttömästi, että menin tekemään tuollaista. Siitä ei yllätys yllätys seurannut mitään hyvää. Mieheni ei tiedä asiasta, enkä aio kertoa. (En siis missään tapauksessa ole ihastunut tähän toiseen mieheen tai suunnittele tulevaisuutta hänen kanssaan.) Se ei kuitenkaan mielestäni missään tapauksessa ole syy meidän ongelmiimme, vaan ne ovat paljon syvemmällä ja alkaneet aiemmin.
 
On ihan normaalia tuntea haluja muihinkin ihmisiin varsinkin pitkissä suhteissa. Mutta, että ajatuksesta syntyy teko, niin hälytyskellot pitäisi todella alkaa soimaan. Niin kuin sinullekkin on alkanut. Oikein hyvä! Olet elänyt paljon varjossaan ja nyt on tullut aika sinun kasvusi. Et enään tyydy samaan, mutta....nyt on teidän yhteisten keskustelujenne aika, mihin vedätte myos rajan, mikä on pettämistä, mikä sallittua. Kerro miehellesi haluistasi, rehellisesti, mutta älä siitä petoksesta. Jos hän ei silloin herää huomaamaan mihin ollaankaan menossa niin hyvin ei käy teille. Hänenkin pitää herätä. En usko, että olet petkutjatyyppiä, mutta saat liian vähän huomiota häneltä ja tähän pitää loytää muutos, jottet enään hae sitä muualta. Pettäminen on seuraus, ei syy, siis normaalisti parisyhdetta kunnioittavalla ihmisellä. Ota nyt opiksesi ja pyri keskustelemaan omista haluistasi rakentavasti. Toivottavasti miehesi ottaa asiakseen myos kasvaa rinnallasi. Meillä ei niin käynyt. Siis samassa tilanteessa kuin teillä.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Nokkosperhonen81:
Siinäpä kysymys yksinkertaisuudessan: Miten erota ns. oikein?

Olen seurustellut avomieheni kanssa 10 vuotta ja nyt on alkanut tuntua, että haluaisin erota. Meidän suhteessa ei kuitenkaann ole mitään varsinaista vikaa. Tullaan hyvin toimeen, ei ole riitoja jne, tavallista arkea. Mutta toisaalta ei ole oikein yhteistä aikaakaan, ei ole seksiä, ei ole sitä "yhteyttä", joka meidän välillä aiemmin oli.

Oon hautonu näitä asioista mielessäni jo muutaman kuukauden ajan, en ole kuitenkaan saanut sanotuksi miehelleni asiasta mitään. Mies on paljon pois kotoa töiden ja harrastusten takia. Oon tottunu liian hyvin olemaan yksin, melkein ärsyynnyn kun mies tulee kotiin "häiritsemään mun rauhaa".

En tiedä miten kertoisin miehelle näistä tuntemuksistani. Hän tuntuu uskovan yhteiseen tulevaisuuteen puheista päätellen. Mieheni on maailman ihanin ja mukavin ihminen, tärkein ihminen mulle koko maailmassa. Tuntuu ihan hirveältä, että hänestä pitäisi erota. Kuitenkin on sellainen olo, etten voi muutakaan. Tuntuu, että mun pitäis vielä saada elää ns. omaa itsenäistä elämää ja kasvaa ihmisenä. Uskon, että mun pitää tehdä tää yksin. En pidä itsestäni tällaisena, kaipaan elämältä jotain enemmän. Olen 26-vuotias, joten elämää on vielä edessä...

Miten kannattaisi lähteä kertomaan tästä miehelle? Haluaisin tehdä asiat mahdollisimman järkevästi. Tietenkään en voi välttyä loukkaamasta häntä ja tiedän, että itsellänikin tulee olemaan vaikeampaa kuin koskaan aiemmin. En nyt vain tiedä miten tässä tilanteessa kannattaisi toimia. Me ei olla koskaan oltu kovin hyviä keskustelemaan keskenämme. Siksi tähän tilanteeseen on osittain varmaan päädyttykin.
Click to expand...


Olet ollut hurjan nuori, kun olette menneet yhteen. Totta on, että kuusitoista vuotiaana ei oikein osaa näitä asioita ja olet vasta nyt kasvanut omaksi itseksesi, aikuiseksi. Se muuttaa asioita. Joten älä kuitenkaan tunne syyllisyyttä, jos sinun pitää lähteä elämään omaa elämääsi. Puolisosi on varmasti sinulle tärkein ja rakkain ystävä maailmassa. On kuitenkin ymmärrettävää, että saatat haluta puolisolta enemmän kuin ystävyyttä. Mutta älä tee mitään hätiköityä kuitenkaan, toimi vasta, kun olet ehdottoman varma, että se rakkaasi ei kuitenkin olekin siinä vierelläsi jo nyt.
 
Tarinasi kuulostaa niin tutulta. Itse olen seurustellut kuusi vuotta, ja nyt olen 24-vuotias. Mulla on samanlaisia tuntemuksia ja olen miettinyt vakavissani eroa jo jonkin aikaa. Jotenkin tuntuisi niin vaikealta selvittää syytä toiselle, kun syynä tuntuu olevan sekavat fiilikset omassa päässä. Mutta olen miettinyt sitäkin, että miksi jättää elämä elämättä, kun sitä nuoruutta vielä on jäljellä. Ja haluaisin myös itsenäistyä ja miettiä tai oppia tajuamaan ilman toisen vaikutusta että mitä minä haluan. Mies on kyllä mukava ja kunnollinen mutta jotain tästä puuttuu. ( enkä haluakaan mitään lisäjännitystä elämään minkään väkivaltaisen juopon muodossa). Suhde ei ole ollut ikinä mikään intohimo suhde, ja nyt minua lähinnä ällöttää miehen lähestymisyritykset. Jokin aika sitten puhuin hänelle että haluaisin toisaalta asua yksin enkä tiedä onko tämä sitä mitä loppuelämältä haluan... Nyt se sitten yrittää jo liikaakin, siitä ei ole vaan hyötyä kun tiedän että se ei ole todellisuutta. Ja se levotomuus ja itsenäistymistarve mikä minun mielessä on saa minut kohta sekoamaan. Mietin vain teenkö suurenkin virheen jos.. Toisaalta mietin että jos tässä jatketaan samaan malliin niin tämä ei varmasti ole viimeinen kerta kun näitä "kriisejä" tulee.
 
Minua niin itkettää juuri nyt. Olen ollut samassa tilanteessa kuin ap ja nyt olen taas, paitsi tällä kertaa olen se, joka jätetään siksi, ettei (tavoitteena oleva) perhe-elämä ja parisuhde enää kiinnostakaan. Oli oikea ratkaisu erota siitä ensimmäisestä suhteesta, enhän olisi tavannut tätä jälkimmäistäkään miestä (joka nyt itkettää), sillä hän opetti minulle paljon itsestäni. Itsenäinen elämä on kova juttu. Kun sitä kerran rupeaa kaipaamaan, ei se kaipuu mihinkään häviä. Ei se häviä minun exältänikään.

Nyt kai tiedän nämä molemmat puolet asiasta. Tiedän sen, kuinka ahdistavaa on olla suhteessa, jossa toinen rakastaa ja takertuu menettämisen pelossa, tiedän millaista on rakastaa ja koettaa epätoivoisesti pitää toisesta vielä kiinni. Niiskutan kun kirjoitan tätä, ärsyttävää. Tahtoisin niin kovasti joko hänet takaisin tai vain unohtaa.

Hulluinta on, että se ensimmäinen exäni on se, joka minua tässä tilanteessa on lohduttanut..! Vaikka aiheutin hänelle nämä samat tunteet, mitä nyt tunnen toisen miehen vuoksi. On vain niin raskasta huomata, ettei voinutkaan tehdä toista onnelliseksi. Raskasta nähdä hänen jatkavan elämäänsä ja etsivän uusia naisia. Tiedän, että hän on harrastanut jo seksiä toisen kanssa minun jälkeeni. Ajatus tuntuu raskaalta, ettei hän enää hyväile ja jumaloi vain minun vartaloani, anna huomiotaan vain minulle, katso kaihoten vain minua. Meillä oli sellainen aika ja mietin koko ajan, mitä olisin voinut tehdä toisin, voisinko vielä palata takaisin johonkin ratkaisevaan hetkeen ja korjata kaiken.

Yritän myös miettiä huonoja puoliamme, sitä, ettemme oikein sopineet yhteen arkielämässä, emme keksineet yhteistä tekemistä, emme voineet vain olla (tosin emme kovin tosissamme edes yrittäneet, hän ei kai halunnut ja minä taas tuudittauduin siihen tunteeseen, että meillä on aikaa enkä painostanut), että hänen kanssaan ei voinut riidellä ilman että hän ryhtyi kyseenalaistamaan suhdettamme ja minun perusluonnettani, jos olin joskus vihainen "tyhjästä". Hän ei sanonut rakastavansa minua, joten minä rakastin häntä salaa ja hiljaisuudessa. Sanoin sen hänelle vain kerran ja hän sen minulle takaisin, mutta siitä on jo kauan, eikä hän sen koommin sanonut sitä. Meillä oli intohimoa, joka vei jalat alta, ja haaveilin vielä kuukausi sitten talosta, lapsista...

Mitäs nyt? En minä vielä vanha ole. Tällä hetkellä tuntuu mahdottomalta ajatus muista miehistä. Vain yhtä kaipaan. Ja tiedän, kuinka mahdoton haaveeni on, sillä olin itse samanlainen kerran toisen miehen kanssa.

Haluaisin soittaa hänelle. Pidän kännykkää kädessäni ja melkein painan nappia. Olemme huomenna yhteydessä tavaroiden jakamisesta. Monta muutakin käytännön asiaa on selvittämättä. Haluan toisaalta venyttää näitä asioita, jotta tietäisin, että näen hänet vielä ja puhun hänen kanssaan vielä. Toisaalta kaipaan vain kuulla hänen äänensä.

Tuntuu toisaalta pahalta, toisaalta hyvältä lukea teidän kertomuksianne. Tiedän siitä, miltä hänestä tuntuu. Ehkä jaksan tänään olla soittamatta hänelle. Sitä hän haluaa ja sitä minunkin pitäisi haluta.

Kiitos, jos jaksoitte lukea tämän. Eiköhän se elämä voita.
 
Ihan kuin olisin lukenut omaa tarinaani.. mitä tehdä kun suhteessa ei ole mitään vikaa mutta ei mitään unelmaakaan! Kaikki menee aina vaan "samaa rataa".. Ei haaveita lapsista, omasta talosta, häistä ja ollaan oltu yhdessä kohta 10 vuotta.. Seksi on loistavaa, edelleenkin, mutta mielestäni se ei riitä jos ei suhteessa ole muuta säpinää. Ei riidellä, on yhteisiä harrastuksia ja molemmilla myös omaa aikaa.

Unelmoinko vaan paremmasta, luulenko vain että "ruoho olisi vihreämpää aidan toisella puolella".
 
Alkuperäinen kirjoittaja luulet:
Ei se ruoho todennäköisimmin sen vihreämpää siellä ole kuin korkeintaan pienen hetken.. =(
Click to expand...

Voi hyvinkin olla. Naiset kauniimpia, miehet komeampia. Seksi parempaa ja intohimoisempaa. Mielenkiintoisia keskusteluja ja yhteisiä mielenkiinnon kohteita. Se on yhtä todennäköistä kun se, ettei näin olisi. Tuskin kukaan ihminen on se "ainoa oikea".

 
Mielestäni voit ihan hyvin sanoa miehelle jotenkin näin:

"Minusta meidän kannattaisi muuttaa erilleen, mua vaan jotenkin on ruvennut ahdistamaan tämä juttu, sinussa ei ole mitään vikaa, mutta minä tarvin tilaa ja aikaa ajatuksilleni. Tällä hetkellä ei vain tunnu siltä kuin pitäisi tuntua."

Ei kannata väkisin olla suhteessa ihan vain siksi, ettet loukkaisi sitä toista. Ilmeisesti kuitenkin katselet muita miehiä ja haaveilet ns. sinkun elämästä, joten silloin on parempi olla yksin.
Älä tukehduta itseäsi, vaan ota se ero, vaikka kuinka tuntuisi vaikealta!Voin luvata, että helpotus sen jälkeen on suuri.
Tuskin haluat elää suhteessa jossa sinua ahdistaa, ja et kuitenkaan loppujen lopuksi ole onnellinen...
 
Alkuperäinen kirjoittaja Niina:
Jos puoliso tuntuu kaverilta, niin se ei ole parisuhde.
Click to expand...

Kerro tämä hänelle? Ehkä hänestä on tuntunut samalta tai sitten hän havahtuu vasta nyt siihen, että et ole onnellinen. Voitte yhdessä keksiä vielä keinoja löytää toisenne uudelleen, lähteä pitkälle romanttiselle matkalle, keksiä arkeen piristystä jne. Mikäli molemmat haluavat edelleen yrittää ja tästä huolimatta ahdistaa, niin sitten molempien on helpompi hyväksyä se, että lähdette eri suuntiin. Asia ei tule enää kummallekaan yllätyksenä ja olette kokeilleet ainakin kaikkenne. Kannattaa myös miettiä, että oletko tyytymätön elämääsi yleensä vaiko vain mieheesi. Keskustelematta et kuitenkaan koskaan saa muutosta, suuntaan tai toiseen.
 
Viimeksi muokattu:
Toi on musta loistava ajatus, itse olen nyt tilanteessa että ei ole muuta rakoa kuin hävitä. Miten toi onnistuu kun molemmat omistaa puoliksi talon, jätänkö kaikki läskiksi vai heitänkö hänen tavarat pihalle.?????? Onhan tässä onneksi se tilanne että meillä ei ole lapsia, koiria kylläkin.
 

Similar threads

M
Mistä tietää milloin erota?
Viestiä
8
Luettu
5K
Perhe-elämä
putunen
P
H
Aika erota?
Viestiä
7
Luettu
3K
Perhe-elämä
Pampas
P
M
Erota?
Viestiä
3
Luettu
2K
Perhe-elämä
Macy1
M
K
Miten erota?
Viestiä
15
Luettu
1K
Aihe vapaa
hapsie
H
M
Erota vai ei?
Viestiä
3
Luettu
399
Perhe-elämä
mimmu
M

Yhteistyössä

Ylös Bottom
Back
Vastaa