Miten eroon kateudesta ym. tietynlaisia äitejä kohtaan?

[äiti ap]

Sain esikoiseni 2007. Hän syntyi lähes kuukauden etuajassa. En ollut ehtinyt laittaa kaikkea valmiiksi, vauvan vaatteet sentään pestä.
Ok - talossamme oli iso remontti vielä kesken.
Olin vauvan syntymän jälkeen masentunut. Hoidin vauvan kyllä hyvin, mutta elämänmuutos oli hirveän iso. Vaikka sen tiesin etukäteenkin, se yllätti silti. En rakastunut vauvaan ensisilmäyksellä. Rakkaus syttyi vähitellen.

Nyt olen kolmen lapsen äiti. Olen onnellinen, asiat ovat hyvin. Mutta: huomaan olevani kateellinen äideille, jotka saavat ensimmäisen lapsensa ja hehkuttavat onneaan; miten kaikki on ihanaa, täydellistä, vauva on parasta maailmassa. Pukevat pienokaisensa varmalla tyylillä. Ovat itsevarmoja, onnellisia ja tyytyväisiä. Tuntuu kuin vauva olisi solahtanut heidän elämäänsä niin luontevasti, tuosta vain.
Olen siis kateellinen.
Miksi minä en saanut nauttia esikoisestani noin? Miksi olin niin epävarma? Puin hänet muiden antamiin vaatteisiin, väreihin joista en edes pitänyt. Aina en jaksanut edes välittää, kunhan vauvalla oli jotain päällä, oma olo oli niin surkea.
Hankin vaunutkin vasta kun vauva oli jo isompi. Eihän mulla ollut edes imetysrintsikoita. Koti oli täydessä remontissa, kaaoksessa. Kaikilla muilla on valmiina kaunis lastenhuone kun esikoinen syntyy.
Enkä voi palata tuohon aikaan enää uudestaan. Miksi se vaivaa mua niin? Miksi en osaa olla tyytyväinen nyt, kun kaikki on hyvin?

Sanokaa, että siellä on jossain äiti, joka ei myöskään ollut alusta asti niin varma. Siitä, miten pukee lapsensa. Millaiset vaunut hankkii, miten sisustaa lastenhuoneen, milloin aloittaa kiinteiden syöttämisen. Onhan joku muukin, joka ei aina muistanut antaa d - vitamiiniannosta? Joka ei jaksanut kotona pukea itseään viimeisen päälle, ei istua kahvilassa pienensä kanssa?
Joku muukin, jonka pää meni pyörälle kaikista vauvanhoito-ohjelippusista, kirjoista ja vihkosista, ihmisten neuvoista, neuvolatädin sanoista?
Onhan joku muukin, joka ei alusta saakka ollut niin täydellinen äiti?

 

[täh]

En ymmärrä miten tuo kaikki materia, lasten vaatteett ja rattaat ja vaunut ja huoneet, liittyvät siihen,mitä äiti tuntee lastaan kohtaan tai mitä itse tuntee äitinä.

Mulla oli äitiyspakkauksen vaatteet ja lapseni serkun vanhoja ja asuimme miehen kanssa vuokrakaksiossa, esikoinen oli yllätys, en ehtinyt odottaa lasta tai toivoa lasta, vaunut lapsen serkun vanhat, mutta jumaloin ja rakastin lastani heti. Kahviloissa en käynyt. Olisiko pitänyt?

 

[Kuukkeli, Kuukkeli]

Älä huoli - meillä oli esikoisen odotusaikan, vauva-aikana ja pari vuotta eteenkin päin KAIKKI huonosti ja sekaisin. Kun nyt muistelen omaa äitiyttäni, niin ihmettelen, miten olen ollut niin osaamaton. Miten olen asioita lapsen kanssa hoitanut niin tökerösti jne. Olimme taloudellisesti surkeassa jamassa ja elämä oli hankalaa monin tavoin.

Välillä muisto menneistä kalvaa, mutta olen päättänyt sinnikkäästi iloita siitä, miten asiat nykyään ovat. Iloita viidestä lapsestamme ja siitä, miten olen löytänyt itsestäni rakastavan äidin, joka yleensä tietää mitä tekee. Ja hyväksyy vajavaisuutensa...

Tsemppiä!

 

[äiti ap]

Ymmärrän mitä tarkoitat. Mutta en puhunut pelkästä materiasta. Myös siitä, miten muut esikoisensa saavat äidit tuntuvat olevan niin varmoja. Mä olin lähinnä hämmentynyt, peloissani, hädissäni kun lapsi itki, epävarma. Tosin enpä mä masennustani itse valinnut.

 

[äiti ap]

^ ylläoleva vastaukseni nimimerkille täh.

 

[Myry vaan]

Olen kohdannut niin paljon epävarmuutta, pelkoja, ylihysteerisyyttä ja hämmennystä niin omassa kuin ystävien elämässä että voit olla ihan varma että on muitakin joista tuntuu tuolta – myös niistä äideistä jotka ulospäin näyttävät niiltä täydellisiltä.

Olet kamalan ankara itsellesi. Lapsesi syntyi etuajassa, jo se lisää sopeutumisvaikeutta, itsellä ainakin viimeiset viikot olivat henkisesti tosi tärkeitä, ja silläkin oli merkityksensä että menikin sitten melkein 2 viikkoa yli. Pää valmistui lapsen tuloon noina päivinä.

Eihän kukaan kailota että "joo ei tunnu rakkaalta vielä tämä vauva, ihan vieras tyyppi on" ja silti nuo tunteet ovat kai aika tavallisia.

 

[äiti ap]

Kuukkeli, kuukkeli: kiitos vastauksestasi! Jo tuo lyhyt teksti antoi minulle uusia ajatuksia!

 

[äiti ap]

Myry vaan: kiitos. Olen ehkä tosiaan liian ankara itselleni. Olin niin suunnitellut olevani täydellinen äiti esikoiselleni! Kun kaikki puhuivat siitä, miten lapseen rakastuu ensisilmäyksellä. Ja mulle ei käynyt niin! Kun aika kului, hänestä tuli tietysti todella rakas.
Lohduttavaa on myös tuo, että ehkä tosiaan täydellisyydellä yritetään jopa peitellä epävarmuutta. Eihän sitä voi tietää toisten elämästä kaikkea.

 

["vieras"]

Eiköhän kaikki ole aluksi epävarmoja. Mä ainakin soitin monet kerrat neuvolaan paniikissa itkien sellaisten asioiden takia, jotka nyt tuntuvat ihan naurettavilta.

Mä kadehdin hippusen kaikkia, joiden raskaus ja synnytys on ollut normaali. Yhden esikoisen kanssa vietettyä vauva-aikaa kadehdin myös. Omat esikoiseni ovat kaksoset. Raskausaikana oli kaikenlaisia ongelmia ja makasin viimeiset viikot sairaalassa. Kotona kaikki oli ihan vaiheessa. Lapset syntyivät kuukauden etuajassa ja jouduttiin kaikki olemaan synnytyksen jälkeenkin aika kauan sairaalassa. Kotona kaikki oli yhtä kaaosta. Liikkeelle lähteminen oli aina vaikeaa. Jompi kumpi parkui aina pää punaisena, ja koin koko ajan olevani riittämätön äiti. Ekat puoli vuotta olin lähinnä kotinurkissa. Mitään rauhaisaa kaupungilla kuljeskelua, kahvittelua, vauvakinoilua tai -kerhoilua ei voinut ajatellakaan.

Pointti tässä kai on, että eivät asiat tosiaan kaikilla mene "ohjekirjan mukaan", mutta tällä paketilla omassa elämässä mennään. Ne ekat kuukaudet ovat kuitenkin pikku rippunen lapsen kanssa eletystä elämästä, eikä me oltaisi niitä äitejä, joita nyt olemme, jos ei oltaisi koettu kaikkea koettua.

 

[äiti ap]

Kiitos sinullekin viestistäsi "vieras". Sain paljon ajattelemisen aihetta!

 

["ilona"]

Itsellä on joskus vieläkin noita samoja kateuden/katkeruuden tunteita. Itse sairastin vakavan synnytyksen jälkeisen masennuksen enkä todellakaan nauttinut vauvavuodesta. Toki ihania hetkiä oli mutta pääasiassa vauvavuosi oli selviytymistä päivästä toiseen. Mutta niin siitä vaan selvittiin ja poika on iloinen, reipas ja sosiaalinen joten kai minä jotain oikeinkin tein vaikka välillä ei siltä tuntunutkaan. Nyt odotan toista lasta ja toivon todella että osaisin ottaa rennommin vauva-aikana. Jopa nauttia. Kyllähän sen esikoisen kanssa on itse kukin vähän hukassa, toisen kanssa sitä jo luottaa ihan erilailla itseensä kun on sen ensimmäisen vauvan saanut kunnialla hoidettua. Tsemppiä ap:lle, et ole todellakaan ainoa!

 

[wanhempi äiti]

Mainitsit, aloittaja, aloitusviestissäsi, että et ollut varma mm. siitä, miten pukea lapsen. Minulla on neljä lasta ja edelleen kyselen päivähoitotädeiltä, milloin pitäisi tuoda ulkohousut ja otan kiitollisuudella vastaan heidän pukeutumis- ja muut vinkkinsä. Esikoisen aikana kotimme oli yhtä kaaosta, lapsella ei pienestä asunnostamme johtuen edes ollut lastenhuonetta, olin väsynyt, epävarma ja helposti ärsyyntyvä äiti. Elämä rauhoittui vasta toisen lapsen syntymän aikoihin. Esikoinen oli helppo ja ihana vauva ja tänä päivänä osaisin olla parempi äiti kuin tuolloin esikoisen vauva-aikana ilman tukiverkkoja ja itsevarmuutta.

Lohdutan sinua kertomalla, että esikoiseni on nyt jo reipas, ihana aikuinen. Saat monta tilaisuutta olla hyvä ja itsevarma (ja myös epävarma) äiti lastesi elämän varrella. Voi niitä riittää. Älä siis ole turhan ankara itsellesi tuon vauva-ajan suhteen. Äitiys ei ole täydellisyyttä vaan osa sinua koko lopun elämääsi. Tsemppiä ja riittävän hyvää äitiyttä matkan varrelle!

 

[Eedla]

Sain esikoiseni 2007. Hän syntyi lähes kuukauden etuajassa. En ollut ehtinyt laittaa kaikkea valmiiksi, vauvan vaatteet sentään pestä.
Ok - talossamme oli iso remontti vielä kesken.
Olin vauvan syntymän jälkeen masentunut. Hoidin vauvan kyllä hyvin, mutta elämänmuutos oli hirveän iso. Vaikka sen tiesin etukäteenkin, se yllätti silti. En rakastunut vauvaan ensisilmäyksellä. Rakkaus syttyi vähitellen.

Nyt olen kolmen lapsen äiti. Olen onnellinen, asiat ovat hyvin. Mutta: huomaan olevani kateellinen äideille, jotka saavat ensimmäisen lapsensa ja hehkuttavat onneaan; miten kaikki on ihanaa, täydellistä, vauva on parasta maailmassa. Pukevat pienokaisensa varmalla tyylillä. Ovat itsevarmoja, onnellisia ja tyytyväisiä. Tuntuu kuin vauva olisi solahtanut heidän elämäänsä niin luontevasti, tuosta vain.
Olen siis kateellinen.
Miksi minä en saanut nauttia esikoisestani noin? Miksi olin niin epävarma? Puin hänet muiden antamiin vaatteisiin, väreihin joista en edes pitänyt. Aina en jaksanut edes välittää, kunhan vauvalla oli jotain päällä, oma olo oli niin surkea.
Hankin vaunutkin vasta kun vauva oli jo isompi. Eihän mulla ollut edes imetysrintsikoita. Koti oli täydessä remontissa, kaaoksessa. Kaikilla muilla on valmiina kaunis lastenhuone kun esikoinen syntyy.
Enkä voi palata tuohon aikaan enää uudestaan. Miksi se vaivaa mua niin? Miksi en osaa olla tyytyväinen nyt, kun kaikki on hyvin?

Sanokaa, että siellä on jossain äiti, joka ei myöskään ollut alusta asti niin varma. Siitä, miten pukee lapsensa. Millaiset vaunut hankkii, miten sisustaa lastenhuoneen, milloin aloittaa kiinteiden syöttämisen. Onhan joku muukin, joka ei aina muistanut antaa d - vitamiiniannosta? Joka ei jaksanut kotona pukea itseään viimeisen päälle, ei istua kahvilassa pienensä kanssa?
Joku muukin, jonka pää meni pyörälle kaikista vauvanhoito-ohjelippusista, kirjoista ja vihkosista, ihmisten neuvoista, neuvolatädin sanoista?
Onhan joku muukin, joka ei alusta saakka ollut niin täydellinen äiti?

No mulla esikoisen kohdalla ensimmäiset 6 viikkoa oli sellaista hämmennyksen aikaa. Tulin äidiksi melkein 3kymppisenä vasta ja jotenkin se elämänmuutos oli ihan älyttömän suuri. Voin sanoa rehellisesti että mä en kokenut heti vauvan syntymän hetkellä mitään suuria tunteita. Hämmennys on ehkä paras sana kuvaamaan sitä tilaa jossa olin. Kun vauva oli 2 viikkoinen niin mulle joku vanhempi tuttavatäti hehkutti meidän vauvaa ja sanoi että kun se on niin suuri onni ja suuri lahja. Mä en silloin tajunnu että mistä se oikein puhuu, mä en kokenut vauvaa onnena enkä ees lahjana siinä vaiheessa. Olin vaan hämmentynyt ja ihmeissäni. Se rakkaus vauvaa kohtaa syttyi eräänä iltana kun imetin häntä. Hän oli silloin 6viikkoinen ja kun kattelin vauvaa kun se oli siinä tissillä niin yhtäkkiä se rakkaus vaan leimahti liekkeihin, siis yhtäkkiä vaan tajusin miten ihana ja rakas se pieni on. Toisen ja kolmannen lapsen kohdalla sitten se rakkaus on syttynyt jo siinä vaiheessa kun vauva on ollut mahassa vielä eikä samanlaista hämmennysvaihetta ole heidän kanssa ollut.

Itse jotenkin ajattelen että tuo johtui vaan siitä kun kaikki oli niin uutta enkä tienny mistään mitään. Jouduin opetella vauvanhoidon ihan a:sta alkaen - mun oma lapsi oli ensimmäinen vastasyntynyt jota koskaan olin pitänyt sylissä. Mun piti opetella ihan siitä alkaen että miten sitä nostetaan ja pidetään sylissä jne.

Mutta siis on muitakin jotka on ollu pää pyörällä alkuvaiheessa. Enkä mä ole kyllä tuota asiaa myöhemmin enää mielessäni vatvonut enkä sen takia tunne mitään kateutta sellaisia kohtaan jotka sen esikoisenkin kohdalla ovat heti täysillä mukana siinä hommassa.

 

["Mä"]

Minulla oli äitiyden alku aika samanlaista kuin sinulla, ei todellakaan mitään vaaleanpunaista harsoa. En kuitenkaan osaa olla kateellinen muille, sillä nythän on niin että 10-vuotias lapseni on minun silmissäni se maailman fiksuin ja nätein

Välillä tunnen pientä haikeutta siitä, että olisi ollut kiva kokea kaikki niin kuin mainoksissa luvataan. Mutta meidän alkumme oli tämä, raktaisevaa on se, miten tästä eteenpäin. Tsemppiä sinulle!

 

["Eee"]

En yhtään tajua noita sun tuntemuksia. Ite en oo istunu kahviloissa kummankaan vauvan kanssa hyvin puettuna, koska mua ei kiinnosta istua kahviloissa vauvan kanssa... Eli me varmaankin halutaan ihan erilaisia asioita.

Mutta yhdestä asiasta oon ihan varma halusit sitten mitä vaan: Menneitä ei kannata murehtia. Elä tätä hetkeä ja nauti nyt kun olet onnellinen!

 

["vieras"]

Miksi vielä mietit vanhoja? Oletko yrittänyt vahvistaa itsetuntoasi?
Onko masennus parantunut? Masentuneella ihmisellä on heikompi itsetunto.
Kannattaisi satsata omaan hyvinvointiin, eikä märentiä menneitä.
Mitä merkitystä sillä enää on, miten silloin toimit tai mitä puit vauvalle päälle?
Ja miksi vertaat itseäsi muihin äiteihin? Aina on olemassa vahvempia ja itsetietoisempia ihmisiä,
miksi miettiä sitä miten muut kokevat/tekevät äitiyden???Toiset ovat arempia ja toiset osaavat
heti käsitellä vauvaa luontevasti. So what?

Minusta tuhlaat nyt elämääsi tuollaisen ajatteluun. Jos kerran olet nyt onnellinen, nauti siitä ja lapsistasi. Menneitä ei voi saada takaisin, ja masennusta ei todellakaan kukaan tietoisesti valitse itselleen! Lopeta itsesyyttely!(ja keskity siihen että paranet masennuksestasi).Tsemppiä!

 

[Aamuäree]

Moniko näyttää sen epävarmuutensa ja pelkonsa ja huonot hetkensä kavereilleen? Moniko sen sijaan kertoo kaiken olevan ihanaa ja mahtavaa ja onnellista?

Kateus on kamala asia ja siitä pitää pyrkiä eroon, se onnistuu kasvattamalla itsetunnon. Eikä saa murehtia ja märehtiä sitä mennyttä, vaan keskittyä siihen mitä on nyt.
Klisee, mutta kaikki ei ole samanlaisia :hug: