Miten elämä takaisin haltuun?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja Nea-95.
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303779]Pääset hoitoon ja ohjataan jatkohoitoon; myös sinne terapiaan esim Kelan kustannuksella (hoitotuki) Yleensä niin tehdään jos todella ahdistaa ja on hankala olla?[/QUOTE]

No kyllä mä olen kuule tähänkin asti päässyt hoitoon terveyskeskuksen kautta, että ei ole päivystykseen tarvinnut mennä.

MINÄ EN OLE HULLU!
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303800]minä mielummin tapan itteni, jos tää koko loppuelämä on tämmöstä kamppailua
Että miksikö sinne psykan päivystykseen?[/QUOTE]

Tajuatsä ämmä mikä on eutanasia?

Jos mä huomaan esimerkiksi seuraavan 20-vuoden kuluttua olevani samassa pisteessä missä nytten ja mä oon yrittäny kaikki keinoni, ponnistella ja hakea apua, eikä elämä lähe silti rullaa...

Niin minkä takia jonkun ihmisraunion elämää, pitäisi pitkittää vieläkin väkipakolla?

Onko se sun mielestä ihan fiksua, rääkätä toista ihmistä?
 
No kyllä mä olen kuule tähänkin asti päässyt hoitoon terveyskeskuksen kautta, että ei ole päivystykseen tarvinnut mennä.

MINÄ EN OLE HULLU!

No jos kerran saat apua tarvittaessa, niin miksi sanot että sitä et saa? Eikä psykan päivystykseen mentäessä tarvitse olla HULLU....Mutta ihan niinkuin todettu, et edes apua halua, joten oletan, että et ole vielä tarpeeksi pohjalla itsesi kanssa. On oma valintaasi haluatko itsesi sinne pohjalle päästää vaiko et.
 
Ootko se sama tyyppi joka aikoinaan kirjoitti nuori. nimimerkillä? Kun tismalleen samaa itsesäälissä vellomista ja neuvojen huomiottajättämistä kuin silläkin? Ei kukaan voi oikeesti olla tollanen, mä TIEDÄN että tää on provo. Jos ei oo, niin ehkä sun on vaan tapettava itsesi, tai mentävä eutanasiamatkalle, kun tuota eutanasia juttua väläyttelit tuolle yhdelle ämmälle. Voisit toki muutenkin sitä itsesi tappamista harkita, kun ei tuokaan nyt ihan tervettä puuhaa oo tolleen provoilla jatkuvasti.
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303828]No jos kerran saat apua tarvittaessa, niin miksi sanot että sitä et saa? Eikä psykan päivystykseen mentäessä tarvitse olla HULLU....Mutta ihan niinkuin todettu, et edes apua halua, joten oletan, että et ole vielä tarpeeksi pohjalla itsesi kanssa. On oma valintaasi haluatko itsesi sinne pohjalle päästää vaiko et.[/QUOTE]

Nii-in, no elä hätäile... kyllä se pohjakin vielä varmasti löytyy, jos elämä jatkuu tätä rataa. Kaikista yrityksistä huolimatta.

Ja mäpä kerron nyt sulle mun historian:

Hakeuduin nyt viime keväänä normaalille terveyskeskus lääkärille ja kerroin, että mua on pitkään vaivannu unettomuus. Ja sit hän kyseli multa, että onko mulla ollu muita mielialaoireita... masentuneisuutta yms. Myönsin, että kyllä on.

No sain lähetteen tonne nuoriso psykiatrian klinikalle.

Ja siellä lääkäri määräs mulle mirtazapiiniä.

Myöhemmin tuli kuvaan Ketipinor.

Aika kovat mömmöt.

Sitten mä oon käyny puhuu psykologilla, 2 kertaa kuukaudessa.

Välillä on ollu yhteispalavereita lääkärien + psykologin + sosiaalityöntekijän kanssa.

No nyt mut kirjattiin sieltä sit ulos, koska mä en enää siellä kuulemma hoitoo tarvii...

Ja mun vanhemmat oli alusta alkaen sitä hoitoo vastaan, koska puhuin tietysti myös siellä meidän perheen ongelmista, eli helvetin hieno tuki irtos sieltäkin päästä...



Mutta eipä olis Nea 7-vuotiaana uskonu et sen elämä tulee olee tällästä. Se ajatteli et se 19-vuotiaana bilettää, on kaunis upea nuori nainen, seurustelee, saa 20-vuotiaana lapsen...

VITUIKS MENI KAIKKI!

Ja muutenkin mä koen itteni, SÄÄLITTÄVÄKSI, jälkeenjääneeksi reppanaksi, koska mun elämä on ollu kohta about 5 vuotta paussilla, mä oon jääny haahuilee sinne aikaan kun mä olin jotain 14-15, koska mä sairastuin sillon, muut on edenny elämässään, kasvanu tasapainosiks, hyviks nuoriks aikuisiks mun entisistä kavereista... Ei niiden elämä oo tämmöstä ja monilla on ollu hyvä normaali koti ja vanhemmat pienestä pitäen + sisaruksia. Niin jälkeenjääneeks mä koen itteni sen takia, koska haluaisin, että mulla äiti ja isä tukis ja halais ja pussais mua ja rakastais, kun mua itkettää ja oon heikkona... vaikka haloo oon melkeen 20vee aikuinen ihminen, jonka pitäs tulla toimeen omillaan! Sit mä tuolla pääkopassani rakentelen itelleni jotain mielikuvitus perheitä, vanhemmat ja sisarukset... jotta saisin lohdutettua omaa itseäni ja oloani. Ja oon kyllä muilta ulkopuolisilta saanu kuulla myös sen hullun ja sairaaks nimittelyn lisäksi, jälkeenjääneeksi nimittelyä...

Yleensä just keskustelupalstoilla tai nettikavereilta. Ei kovin hyvältä tunnu.

Ja mä en saa pidettyä aina yllä ihmissuhteita niihin nettikavereihinkaan, kun välillä mua rupeaa ahdistamaan niidenkin olemassa olo ja rupean sitten haukkumaan ja nimittelemään...

:'(
 
Ehkä sinun tulisi hyväksyä se, että menneessä on kurjia asioita ollut ja paljon, mutta ne ovat mennyttä ja niistä voi päästä yli. Olin itsekin koulukiusattu ja todella arka luomaan ihmissuhteita kun ei ollut enää itseluottamusta. Sitten päätin, että minuahan ei nujerreta, menen eteenpäin vaikka väkisin. Koeta hyväksyä itsesi, esim tuo pälvikaljuus ei ole lopulta mikään maailmanloppu, vaikka varmasti voi vaikuttaa itsetuntoon.
En pidä sinua hulluna, vaikka apua hakisitkin vaikka päivystyksenkin kautta. Aina ei tarvitse jaksaa yksin. Ja sinun on otettava vastuuelömästäsi, olet nyt omassa asunnossasi ja seon jo alku. Koetat saada tuon järjestymään, seuraavaksi koulutusta, töitä tai jotain sosiaaalista kontaktia.
Kyllä elämä kantaa, en pidä lainkaan hulluna ajatusta vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Myöskin luontaislääkintää en pidä huonona vaihtoehtona, mutta jos nyt tarvitset lääkkeitä pärjätäksesi, mieti onko niiden aika nyt vaimyöhemmin kun olet vakaammalla pohjalla.
Minullakin tuntui iäisyyden etten koskaan löydä ystäviä tai edes kavereita, saa perhettä tai miköän ei suju, mutta itsepäisesti jatkoin eteenpäin ja nyt elämä on oikeasti hyvää ja sellaista josta ennen vain haaveilin ja kuvittelin olevan saavuttamatonta.
 
Ootko se sama tyyppi joka aikoinaan kirjoitti nuori. nimimerkillä? Kun tismalleen samaa itsesäälissä vellomista ja neuvojen huomiottajättämistä kuin silläkin? Ei kukaan voi oikeesti olla tollanen, mä TIEDÄN että tää on provo. Jos ei oo, niin ehkä sun on vaan tapettava itsesi, tai mentävä eutanasiamatkalle, kun tuota eutanasia juttua väläyttelit tuolle yhdelle ämmälle. Voisit toki muutenkin sitä itsesi tappamista harkita, kun ei tuokaan nyt ihan tervettä puuhaa oo tolleen provoilla jatkuvasti.

" Ei kukaan voi oikeesti olla tollanen, mä TIEDÄN että tää on provo. "

Hei, kuule. Ihan MITEN VAIN. :D :D :D aika heikoilla laitamilla, on kuule toi sunkin tietämises laita....

Mut ei siinä mitään, kyllä hei mäkin vihaan tollasia ihmisiä!

Ja oon mä joskus tänne ennenkin kirjottanut, mutta samalla nimimerkillä... siitä on nyt kuitenkin varmaan jo 2 vuotta.
 
Nii-in, no elä hätäile... kyllä se pohjakin vielä varmasti löytyy, jos elämä jatkuu tätä rataa. Kaikista yrityksistä huolimatta.

Ja mäpä kerron nyt sulle mun historian:

Hakeuduin nyt viime keväänä normaalille terveyskeskus lääkärille ja kerroin, että mua on pitkään vaivannu unettomuus. Ja sit hän kyseli multa, että onko mulla ollu muita mielialaoireita... masentuneisuutta yms. Myönsin, että kyllä on.

No sain lähetteen tonne nuoriso psykiatrian klinikalle.

Ja siellä lääkäri määräs mulle mirtazapiiniä.

Myöhemmin tuli kuvaan Ketipinor.

Aika kovat mömmöt.

Sitten mä oon käyny puhuu psykologilla, 2 kertaa kuukaudessa.

Välillä on ollu yhteispalavereita lääkärien + psykologin + sosiaalityöntekijän kanssa.

No nyt mut kirjattiin sieltä sit ulos, koska mä en enää siellä kuulemma hoitoo tarvii...

Ja mun vanhemmat oli alusta alkaen sitä hoitoo vastaan, koska puhuin tietysti myös siellä meidän perheen ongelmista, eli helvetin hieno tuki irtos sieltäkin päästä...



Mutta eipä olis Nea 7-vuotiaana uskonu et sen elämä tulee olee tällästä. Se ajatteli et se 19-vuotiaana bilettää, on kaunis upea nuori nainen, seurustelee, saa 20-vuotiaana lapsen...

VITUIKS MENI KAIKKI!

Ja muutenkin mä koen itteni, SÄÄLITTÄVÄKSI, jälkeenjääneeksi reppanaksi, koska mun elämä on ollu kohta about 5 vuotta paussilla, mä oon jääny haahuilee sinne aikaan kun mä olin jotain 14-15, koska mä sairastuin sillon, muut on edenny elämässään, kasvanu tasapainosiks, hyviks nuoriks aikuisiks mun entisistä kavereista... Ei niiden elämä oo tämmöstä ja monilla on ollu hyvä normaali koti ja vanhemmat pienestä pitäen + sisaruksia. Niin jälkeenjääneeks mä koen itteni sen takia, koska haluaisin, että mulla äiti ja isä tukis ja halais ja pussais mua ja rakastais, kun mua itkettää ja oon heikkona... vaikka haloo oon melkeen 20vee aikuinen ihminen, jonka pitäs tulla toimeen omillaan! Sit mä tuolla pääkopassani rakentelen itelleni jotain mielikuvitus perheitä, vanhemmat ja sisarukset... jotta saisin lohdutettua omaa itseäni ja oloani. Ja oon kyllä muilta ulkopuolisilta saanu kuulla myös sen hullun ja sairaaks nimittelyn lisäksi, jälkeenjääneeksi nimittelyä...

Yleensä just keskustelupalstoilla tai nettikavereilta. Ei kovin hyvältä tunnu.

Ja mä en saa pidettyä aina yllä ihmissuhteita niihin nettikavereihinkaan, kun välillä mua rupeaa ahdistamaan niidenkin olemassa olo ja rupean sitten haukkumaan ja nimittelemään...

:'(

Niin ja tämän sairaanhoitajan lapsuudessa on alkoholismia, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa; yhtään aikuista ei ole turvanani ollut. Puhumattakaan koulukiusaamisesta ja syrjinnästä. Anoreksiasta, masennuksesta, väkivaltaisista parisihteista jne.Lista on loputon.Mutta mitä sitten? Minä en ole voinut vanhempiani valita enkä minä hyödy siitä että märehdin sitä mitä minulla ei ole. Minä olen itse rakentanut elämäni uudelleen ja olen helvetin ylpeä, että olen näinkin täyspäinen kuin olen; taustoistani huolimatta. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata taustojani ja en ole niitä koskaan kenellekään edes tyrkyttänyt, koska minä en hyödy siitä mitään!
 
No yritetään. :) mulla on enskuussa sairaanhoitajan tapaaminen, jossa voidaan yhdessä keskustella siitä kurssista ja voin esittää kysymyksiä...

Sitoudunkohan mä sillon jo johonkin? että en voikkaan lopettaa sitä ryhmää, jos ei hyvältä tunnu..

Helvetti, mut sit moni ulkopuolinen ihminen tietää mun elämästä ja mun vaikeuksista! ja se lisää oikeesti, vaikeuksia ja paineita... kun kiva jos sä sit jonkun kumppanin tai muiden ystävien kanssa joskus törmäisit ( jos sellasia nyt satun ikinä siis saamaan ) noihin tyyppeihin tai tyyppiin... joka tietää mun elämästä KAIKEN.

Koska itekkin sanoit, et siitä ei oo hyötyy, jos mä en avaudu siellä. Tai joku sano...

Siks mä mietin yksilöterapiaa sit... mut ymmärtääks se terapeutti sit sitä, jos mä tahtoisin hoitaa itseäni luontaislääkinnällä, kemiallisten lääkkeiden sijaan vai pitääkö entistä höperömpänä...!

Voi olla että sitoudut jossain vaiheessa joo, mutta kyllä noissa aina on sellainen että esim terveydentilan huonontuessa saa lopettaa ihan luvan kanssa. Eli jos jossain vaiheessa ahdistus kasvaa liian kovaksi, ei tietenkään sinne joudu enää, vaan ohjataan varmasti johonkin muuhun hoitoon.
Eikä tonne nyt muutenkaan tulla poliisien kanssa kotoa hakemaan. :) Noilla sitoutumisjutuilla haetaan vain sitä, että jengi ei aloita ja lopeta noita huvikseen ihan miten sattuu, koska
a) tuollaisten kurssien järjestäminen ei ole ilmaista ja
b) monen esim. nyt sitten ahdistuneen on usein "helppo" jäädä sinne kotiin (mikä on ymmärrettävää) ja siten homma ei edisty yhtään. tällaisella sitoutumisella pyritään tukemaan sitä että joku jakso jatkuisi koko sen ajan vaikka turhauttaisi, koska sitä kautta voi päästä eteenpäin ja saada niitä onnistumisen tunteita.

Ja noissa jutuissa taitaa aina olla vaitiolovelvollisuus, myös siis "potilailla"/asiakkailla. Kysy siitä vielä siltä hoitajalta kun tapaatte!
 
[QUOTE="...";30303852]Ehkä sinun tulisi hyväksyä se, että menneessä on kurjia asioita ollut ja paljon, mutta ne ovat mennyttä ja niistä voi päästä yli. Olin itsekin koulukiusattu ja todella arka luomaan ihmissuhteita kun ei ollut enää itseluottamusta. Sitten päätin, että minuahan ei nujerreta, menen eteenpäin vaikka väkisin. Koeta hyväksyä itsesi, esim tuo pälvikaljuus ei ole lopulta mikään maailmanloppu, vaikka varmasti voi vaikuttaa itsetuntoon.
En pidä sinua hulluna, vaikka apua hakisitkin vaikka päivystyksenkin kautta. Aina ei tarvitse jaksaa yksin. Ja sinun on otettava vastuuelömästäsi, olet nyt omassa asunnossasi ja seon jo alku. Koetat saada tuon järjestymään, seuraavaksi koulutusta, töitä tai jotain sosiaaalista kontaktia.
Kyllä elämä kantaa, en pidä lainkaan hulluna ajatusta vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Myöskin luontaislääkintää en pidä huonona vaihtoehtona, mutta jos nyt tarvitset lääkkeitä pärjätäksesi, mieti onko niiden aika nyt vaimyöhemmin kun olet vakaammalla pohjalla.
Minullakin tuntui iäisyyden etten koskaan löydä ystäviä tai edes kavereita, saa perhettä tai miköän ei suju, mutta itsepäisesti jatkoin eteenpäin ja nyt elämä on oikeasti hyvää ja sellaista josta ennen vain haaveilin ja kuvittelin olevan saavuttamatonta.[/QUOTE]

No mä aion hoitaa homeopatialla sen pälvikaljun ja muutkin sairaudet kuntoon ja se on päätös. Päätös on että mä haluan parantua, henkisesti että fyysisesti. What ever it takes.

Mutta tätä tää just on.... Välillä mä en jaksa enää yrittää ja toivo hiipuu, sit toisena päivänä on taas kova tahto selvitä.

Kuinka kauan tätä jaksaa!? jos tästä ei tuu enää loppua...

Ei ainakaan kymmentä vuotta. Ei oikeasti.

Mut sairastuiks sä fyysisesti esim. tuon kiusaamisen takia?
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303862]Niin ja tämän sairaanhoitajan lapsuudessa on alkoholismia, hyväksikäyttöä ja väkivaltaa; yhtään aikuista ei ole turvanani ollut. Puhumattakaan koulukiusaamisesta ja syrjinnästä. Anoreksiasta, masennuksesta, väkivaltaisista parisihteista jne.Lista on loputon.Mutta mitä sitten? Minä en ole voinut vanhempiani valita enkä minä hyödy siitä että märehdin sitä mitä minulla ei ole. Minä olen itse rakentanut elämäni uudelleen ja olen helvetin ylpeä, että olen näinkin täyspäinen kuin olen; taustoistani huolimatta. Kukaan ulkopuolinen ei voi arvata taustojani ja en ole niitä koskaan kenellekään edes tyrkyttänyt, koska minä en hyödy siitä mitään![/QUOTE]

Miten sä oot selvinny tuosta kaikesta? Ei oo tietenkään pakko vastata, jos ei hyvältä tunnu. :heart:
 
[QUOTE="rrr";30303863]Voi olla että sitoudut jossain vaiheessa joo, mutta kyllä noissa aina on sellainen että esim terveydentilan huonontuessa saa lopettaa ihan luvan kanssa. Eli jos jossain vaiheessa ahdistus kasvaa liian kovaksi, ei tietenkään sinne joudu enää, vaan ohjataan varmasti johonkin muuhun hoitoon.
Eikä tonne nyt muutenkaan tulla poliisien kanssa kotoa hakemaan. :) Noilla sitoutumisjutuilla haetaan vain sitä, että jengi ei aloita ja lopeta noita huvikseen ihan miten sattuu, koska
a) tuollaisten kurssien järjestäminen ei ole ilmaista ja
b) monen esim. nyt sitten ahdistuneen on usein "helppo" jäädä sinne kotiin (mikä on ymmärrettävää) ja siten homma ei edisty yhtään. tällaisella sitoutumisella pyritään tukemaan sitä että joku jakso jatkuisi koko sen ajan vaikka turhauttaisi, koska sitä kautta voi päästä eteenpäin ja saada niitä onnistumisen tunteita.

Ja noissa jutuissa taitaa aina olla vaitiolovelvollisuus, myös siis "potilailla"/asiakkailla. Kysy siitä vielä siltä hoitajalta kun tapaatte![/QUOTE]

Mä en vaan ikinä luota täysin noihin, asiakkaisiin, etteikö ne puhuis millään tavalla mun elämästä eteenpäin... :D

Mun on niin hirveän vaikea luottaa ihmisiin, koska mut on petetty niin monta kertaa, esim. rakkausasioissa ja ystäväasioissa.

Mut velvottaakohan toi sairaanhoitajan kanssa oleva "kyselytunti" jo sitoutumaan siihen hoitoon? vai voinko mä vielä siinä vaiheessa perua, jos musta ei hyvälle tunnu? ja minkähän ikästä porukkaa noissa ryhmissä yleensä on ja kauan tollanen ryhmäterapia kestää? tietoa kellään?
 
No mä aion hoitaa homeopatialla sen pälvikaljun ja muutkin sairaudet kuntoon ja se on päätös. Päätös on että mä haluan parantua, henkisesti että fyysisesti. What ever it takes.

Mutta tätä tää just on.... Välillä mä en jaksa enää yrittää ja toivo hiipuu, sit toisena päivänä on taas kova tahto selvitä.

Kuinka kauan tätä jaksaa!? jos tästä ei tuu enää loppua...

Ei ainakaan kymmentä vuotta. Ei oikeasti.

Mut sairastuiks sä fyysisesti esim. tuon kiusaamisen takia?

Hyvä! Tuo päätös on se tärkein. Se ei riitä, että teet sen kerran, vaan se pitää tehdä monta kertaa uudestaan. Nouset sängystä, vaikka ei huvittais, menet psykologille, vaikka pelottais, otat lääkkeet, jos niitä tarvitset, ja menet sinne ahdistusryhmään, vaikka ahdistais. Ne on niitä päätöksiä ihan konkreettisesti.

Tuo kysymyksesi ei ollut mulle suunnattu, mutta kyllä, mullakin on ollut vaikea tausta ja kyllä, olen sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jonkin aikaa itsekin pyörin siinä itsesäälissä. Mutta onneksi ponnistin sieltä ulos. Alkuun oli todella vaikeaa, mutta matkan varrella sain voimaa muista, jotka myös olivat kokeneet vaikeita asioita, ja silti jaksoivat yrittää. Toivon sitä sinullekin.
 
Miten sä oot selvinny tuosta kaikesta? Ei oo tietenkään pakko vastata, jos ei hyvältä tunnu. :heart:

Sillä että ymmärsin jossakin vaiheessa, että minä en voi niille asioille mitään. Ymmärsin että viina vei. Ymmärsin että naapurin "sedät" ovat ne jotka tekevät väärin. Ymmärsin että en voinut edes olla niin kiltti että en olisi joutunut tukasta raahattavaksi ja vessanpönttöön päätäni hakattavaksi. Nuoruuden kynnyksellä päätään nosti niin jumalaton viha näitä ihmisiä kohtaan, että päätin vain selviytyä. Päivä kerrallaan. Onko nuo kokemukset tehneet minusta kyynisen? ei. Tiedän myös sen, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä vahvoja kuin minä ja siksi haluan heitä tukea. En sano elämääni helpoksi. Taistelua se on jatkuvasti ja joskus todella toivoisin, että olisi ollut helpompaa. Mutta silti olen itse elänyt elämäni, kasvattanut lapseni ja opiskellut hyvinkin pitkälle vaikka ikäni kuulin, että minusta ei ole mihinkään. (olen siis jotakin ihan muuta aikaisemmaltani koulutukseltani). Vasta nyt, aikuisena, voin sanoa olevani tasapainossa itseni kanssa. Se vaati työtä, mutta en toisaalta vaihtaisi päivääkään, koska silloin se en olisi minä.
 
No mä aion hoitaa homeopatialla sen pälvikaljun ja muutkin sairaudet kuntoon ja se on päätös. Päätös on että mä haluan parantua, henkisesti että fyysisesti. What ever it takes.

Mutta tätä tää just on.... Välillä mä en jaksa enää yrittää ja toivo hiipuu, sit toisena päivänä on taas kova tahto selvitä.

Kuinka kauan tätä jaksaa!? jos tästä ei tuu enää loppua...

Ei ainakaan kymmentä vuotta. Ei oikeasti.

Mut sairastuiks sä fyysisesti esim. tuon kiusaamisen takia?

En fyysisesti, mutta henkisesti olin lähes loppu pitkän aikaa. Mulla oli vain pari ystävää joiden kanssa saatoin olla, mutta eivät asuneet samalla paikkakunnalla, joten nähtiin yleensä viikonloppuisin. Opettelin käsittelemään ja selvittämään ajatuksiani kirjoittamalla ne ylös, se auttoi.

Kyllä se paha olo loppuu aikanaan, vaikka sitä voi olla välillä lähes mahdoton uskoa. Päätät luottaa tulevaisuuteen, niin elämä kantaa. Uskon, että jokainen voi omalta osaltaan vaikuttaa elämäänsä, sun on opeteltava positiivinen asenne elämää kohtaan ja pidettävä siitä kiinni kynsin hampain niin jonain päivänä huomaat ettei se enää vaadi ponnistelua.

Ja tuo, ettäsanot että hermostut ja sitten haukut ja nimittelet toisia, siitäkin on opeteltava pois ja opittava toinen käytösmalli. Se vaatii työtä, mutta sinulla on vastuu omista tekemisistäsi, et voi karkottaa muita pois haukkumalla kun ahdistaa, skoeta vaikka silloin pitää taukoa ja jatkaa juttua myöhemmin. En myöskään tuhlaisi aikaa kavereihin jotka haukkuvat hulluksi tai jälkeenjääneeksi, varmasti on olemassa lämpimämpiäkin ihmisiä joihin tutustua. Vaikka netin kautta jos nyt ei kasvokkain onnistu.
 
[QUOTE="noo";30303886]Hyvä! Tuo päätös on se tärkein. Se ei riitä, että teet sen kerran, vaan se pitää tehdä monta kertaa uudestaan. Nouset sängystä, vaikka ei huvittais, menet psykologille, vaikka pelottais, otat lääkkeet, jos niitä tarvitset, ja menet sinne ahdistusryhmään, vaikka ahdistais. Ne on niitä päätöksiä ihan konkreettisesti.

Tuo kysymyksesi ei ollut mulle suunnattu, mutta kyllä, mullakin on ollut vaikea tausta ja kyllä, olen sairastunut sekä fyysisesti että psyykkisesti. Jonkin aikaa itsekin pyörin siinä itsesäälissä. Mutta onneksi ponnistin sieltä ulos. Alkuun oli todella vaikeaa, mutta matkan varrella sain voimaa muista, jotka myös olivat kokeneet vaikeita asioita, ja silti jaksoivat yrittää. Toivon sitä sinullekin.[/QUOTE]

Kiitos. :heart:

No sängystä oon onnistunu nousee aina. Psykologille meno ei koskaan pelottanu. Kemiallisten vahvojen lääkkeiden pumppaaminen mun kehoon kyllä pelottaa, tiedätkö pelkään että musta tulee pitkällä aika välillä sit sellanen et en oo enää tässä maailmassa kunnolla ja kuljen tuolla ulkona kieli roikkuen suusta, kun oon niin pökkyrään ja sekasin lääkitty... Ja tuota ahdistusryhmää en voi vielä luvata, mutta katotaan.

Mutta hyvä että oot jaksanu ponnistaa ylös ja saanu elämäs raiteilleen! :)

Mihin sä sit sairastuit fyysisesti, jos saa kysyä?
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303890]Sillä että ymmärsin jossakin vaiheessa, että minä en voi niille asioille mitään. Ymmärsin että viina vei. Ymmärsin että naapurin "sedät" ovat ne jotka tekevät väärin. Ymmärsin että en voinut edes olla niin kiltti että en olisi joutunut tukasta raahattavaksi ja vessanpönttöön päätäni hakattavaksi. Nuoruuden kynnyksellä päätään nosti niin jumalaton viha näitä ihmisiä kohtaan, että päätin vain selviytyä. Päivä kerrallaan. Onko nuo kokemukset tehneet minusta kyynisen? ei. Tiedän myös sen, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä vahvoja kuin minä ja siksi haluan heitä tukea. En sano elämääni helpoksi. Taistelua se on jatkuvasti ja joskus todella toivoisin, että olisi ollut helpompaa. Mutta silti olen itse elänyt elämäni, kasvattanut lapseni ja opiskellut hyvinkin pitkälle vaikka ikäni kuulin, että minusta ei ole mihinkään. (olen siis jotakin ihan muuta aikaisemmaltani koulutukseltani). Vasta nyt, aikuisena, voin sanoa olevani tasapainossa itseni kanssa. Se vaati työtä, mutta en toisaalta vaihtaisi päivääkään, koska silloin se en olisi minä.[/QUOTE]

Jossakin vaiheessa vihan tilalle tuli suru. Suru noiden ihmisten puolesta, jotka elämäni vaikeuttivat. Hoin mantran lailla olevani vahvempi kuin yksikään heistä ja se auttoi jaksamaan. Kaikesta p****sta huolimatta hoidin toisen vanhempani hautaan, koska tunsin sen velvollisuudekseni häntä kohtaan. Ilman ymmärrystä hänen heikkoudestaan en olis voinut sitä tehdä.
 
[QUOTE="sairaanhoitaja";30303890]Sillä että ymmärsin jossakin vaiheessa, että minä en voi niille asioille mitään. Ymmärsin että viina vei. Ymmärsin että naapurin "sedät" ovat ne jotka tekevät väärin. Ymmärsin että en voinut edes olla niin kiltti että en olisi joutunut tukasta raahattavaksi ja vessanpönttöön päätäni hakattavaksi. Nuoruuden kynnyksellä päätään nosti niin jumalaton viha näitä ihmisiä kohtaan, että päätin vain selviytyä. Päivä kerrallaan. Onko nuo kokemukset tehneet minusta kyynisen? ei. Tiedän myös sen, että kaikki ihmiset eivät ole yhtä vahvoja kuin minä ja siksi haluan heitä tukea. En sano elämääni helpoksi. Taistelua se on jatkuvasti ja joskus todella toivoisin, että olisi ollut helpompaa. Mutta silti olen itse elänyt elämäni, kasvattanut lapseni ja opiskellut hyvinkin pitkälle vaikka ikäni kuulin, että minusta ei ole mihinkään. (olen siis jotakin ihan muuta aikaisemmaltani koulutukseltani). Vasta nyt, aikuisena, voin sanoa olevani tasapainossa itseni kanssa. Se vaati työtä, mutta en toisaalta vaihtaisi päivääkään, koska silloin se en olisi minä.[/QUOTE]

No huh. Hienoa että olet selvinnyt!

Ja välillä mua just pelottaa, et oonks mä tarpeeks vahva selviimään tästä kaikesta, koska oon hirveän herkkä ja hauras... Mikä on joskus vituttanut itseänikin. Mutta se vain on tullut jotenkin luonteessa. Esim. sillon kun mua kiusattiin, en kyenny oikeen puolustautumaan... Mutta muuten taas oon välillä aika sanavalmis ja helposti liekille kiehahtava... Ristiriitasta...

Anteeksi kun aiemmin nimittelin, otti hermoon. :)
 
Entäpä jos kävisit jossain lastenosastolla katsomassa pieniä potilaita? Niitä lapsia, jotka taistelee ikuisten kipujen kanssa, mutta silti päättäväisesti päivästä toiseen, haaveammatteineen, tulevaisuudensuunnitelmineen. Vaikka särkee ja on ns. normaalia elämää rajoittavia vammoja, he eivät anna sellaisten lannistaa. Jotain vapaaehtoistyötä heidän parissaan, vaikka? Jos siitä saisit uskoa omiin mahdollisuuksiisi?
 
Ja miksi ei miehetkin.

En tiedä onko tässä keskustelussa käyny miehiäkin vastaamassa. =)

Mutta mä lähden käymään tuolla kaupassa ja pitämään vähän taukoa tähän nettikirjotteluun. Kun oon ollu nyt aamusta lähtien koneella. Tuun kuitenkin illalla vielä vastailemaan ja juttelemaan takaisin!

Joten nähdään silloin!

Jos olette vielä täällä. Moi!

Ps. Täällä ainakin paistaa nyt kauniisti aurinko, joten muistakaahan ladata aurinkoenergiaa, mä lähdin jo tänä aamuna klo 9 lenkille... :heart:
 
No huh. Hienoa että olet selvinnyt!

Ja välillä mua just pelottaa, et oonks mä tarpeeks vahva selviimään tästä kaikesta, koska oon hirveän herkkä ja hauras... Mikä on joskus vituttanut itseänikin. Mutta se vain on tullut jotenkin luonteessa. Esim. sillon kun mua kiusattiin, en kyenny oikeen puolustautumaan... Mutta muuten taas oon välillä aika sanavalmis ja helposti liekille kiehahtava... Ristiriitasta...

Anteeksi kun aiemmin nimittelin, otti hermoon. :)

Ei mitään:) Herkkyys nimenomaan on vahvuutta. Se että tunnustaa olevansa herkkä ja hauras on vahvuutta. Kovuus on monesti vain peitto sille herkkyydelle ja sinulla ei sitä ole, joten olet jo askeleen edellä monia muita. Päivä kerrallaan. Minä uskon sinuun :)
 
Kiitos. :heart:

No sängystä oon onnistunu nousee aina. Psykologille meno ei koskaan pelottanu. Kemiallisten vahvojen lääkkeiden pumppaaminen mun kehoon kyllä pelottaa, tiedätkö pelkään että musta tulee pitkällä aika välillä sit sellanen et en oo enää tässä maailmassa kunnolla ja kuljen tuolla ulkona kieli roikkuen suusta, kun oon niin pökkyrään ja sekasin lääkitty... Ja tuota ahdistusryhmää en voi vielä luvata, mutta katotaan.

Mutta hyvä että oot jaksanu ponnistaa ylös ja saanu elämäs raiteilleen! :)

Mihin sä sit sairastuit fyysisesti, jos saa kysyä?

Eihän sun sitä ahdistusryhmään menoa meille täällä tarvitsekaan luvata, mutta itsellesi.
Lääkkeistä - esimerkiksi masennus- ja paniikkihäiriölääkkeet eivät tee susta noin sekavaa. Toisekseen niitä lääkkeitä yleensä käytetään vaan pahimman yli, ja sitten niiden käyttöä jo vähennetään ja lopetellaan.

En ala tarkemmin kuvaamaan, mutta fyysisesti sairastuin muutamaankin juttuun. Olin miltein vuoden työkyvytön ja jouduin myös leikkaukseen. Mutta elämä menee eteenpäin ja monenlaisesta asiasta selviää, ja oman historiansa kanssa on mahdollista löytää sopu. Se vaan vaatii sen, että suuntaa sitä kohti ihan joka päivä.
 
Mä en vaan ikinä luota täysin noihin, asiakkaisiin, etteikö ne puhuis millään tavalla mun elämästä eteenpäin... :D

Mun on niin hirveän vaikea luottaa ihmisiin, koska mut on petetty niin monta kertaa, esim. rakkausasioissa ja ystäväasioissa.

Mut velvottaakohan toi sairaanhoitajan kanssa oleva "kyselytunti" jo sitoutumaan siihen hoitoon? vai voinko mä vielä siinä vaiheessa perua, jos musta ei hyvälle tunnu? ja minkähän ikästä porukkaa noissa ryhmissä yleensä on ja kauan tollanen ryhmäterapia kestää? tietoa kellään?

Ei siellä ketään kiinnosta sun asioita mihinkään paljastella. Kaikilla muillakin siellä on omat juttunsa joita ei halua muiden kertovan eteenpäin. Eikä sun tarvitse tosiaan aloittaa mistään isoimpien salaisuuksien kertomisista todellakaan vaan vaikkapa pienistä jokapäiväisistä ongelmista missä ei mitään mehevää kerrottavaa edes olisi.

Älä mieti nyt tota sitoutumisjuttua. Sanoin jo että jos ahdistus iskee liian kovaksi pääset kyllä pois sieltä, miksei se riitä? Meidänlaisten on pakko välillä mennä reilusti epämukavuusalueellemme ja tehtävä tällaisia juttuja vaikka tuntuukin hankalalta, muuten ei koskaan ainakaan pääse eteenpäin.
Juttele sen hoitajan kanssa tuosta pelosta myös.
 

Yhteistyössä