Mitäs mieltä mun tilanteesta (Miehen pitkä vuodatus) ?

[Seb]

[QUOTE="abc";23819125]Jos lapselta puuttuu turva, siitä tulee pelokas ja ahdistunut. Eikö isä pidä lasta sylissä ja lähellä? vai istuuko vain tietokoneen tai telkan edessä? laittaa lapsen yksin leikkimään ja on poissaoleva? Päälle tiuskii? Jos näin on, viekää se lapsi hoitoon.

Ap kärsii ahdistuneisuushäiriöstä ja mieto ahdistusta poistava lääke voisi olla paikallaan. Myös terapia ja vaimon kanssa yhdessä sinne meno olisi hyvä juttu. Ap:n omassa lapsuudessa saattaa olla jotain traumoja ja ongelmia ollut??[/QUOTE]

Aika osuvaa tekstiä. Mein muksu ei oo mikään sylivauva, joten ei aina haluu ees syliin. Kyllä mä hänelle läheisyyttä annan jos hän haluaa. Läheisimmät hetket on kun kerron hänelle satuja ja tarinoita tai laulan. Laulan aika paljon hänelle ja siitä hän tykkää.

Ja on mulla ollut ongelmia lapsuudessa. Isä alkoholisti ja äiti jätti hänet kun olin jotain 7v. Vähäisiä muistikuvia isästä, pääosin negoja. Tiedostan omat taustat ja olen käyny terapiassa sun muussa. Mutta psykologit sun muut vaan kehuu mua... Ei ne nää mun heikkouksia.

 

[Seb]

onko lapsi arka siis silloin kun on sinun kanssasi, vai silloin kun olette kaikki yhdessä vai silloin kun on muiden kuin sinun kanssasi? vai aina?

jos lapsi on arka silloin kun paikalla on useampi teistä, niin silloin lapsi saattaa oireilla sitä tiuskimista, eikä sitä että isä ei olekkaan sellainen kuin pitäisi.Ja jos isä aamulla lapsen kanssa ollessaan tekee kaikki kotityöt, kuinka hänellä olisikaan aikaa olla lapsen kanssa? Kotityöt voisi jakaa niin, et isäkin voisi aamuisin vain olla lapsen kanssa, eikä tarvitsisi siivoilla, kokkailla tms

Jokainen teistä siis on suurinpiirtein saman verran lapsen kanssa, en usko että yksistään isä voi olla syyllinen (jos nyt syyllistä tarvitsee edes nimetä )

No kyllä me molemmat, äiti ja isä, ajatellaan että hänen oireilu johtuu nimenomaan tuosta meidän välisestä tiuskimisesta. Eikä sekään MINUN MIELESTÄ ole mitenkään läpitunkevaa.

Omasta mielestä lapsellamme on ollut näitä vaiheita ja välillä on superhieno eikä arkaile pahemmin. Välillä tulee sitten hankalampaa, mutta eikö se ole ihan luonnollista.

Lapsi kuitenkin nukkuu hyvin, syö hyvin, puhuu mainiosti. Omasta mielestä perusasiat on tosi hyvin kunnossa. Olenko sitten välinpitämätön vai ylireagoiko äiti ?

 

[lbsgf]

Jos lapsi nukkuu ja syö hyvin, on asiat ainakin kohtuullisesti kunnossa. Miten muiden lasten kanssa, osallistuuko aktiivisesti, osaako jakaa, vetäytyykö?

Onko poika arka sinun "hoitovuorosi" jälkeen silloin, kun vain hoitaja vaihtuu, vai silloin, kun aikuisten määrä lisääntyy? Eli arasteleeko lapsi vanhempien välistä jännitettä?

Yksin ei kumpikaan teistä korjaa tilannetta. Molempien on tahdottava! Ja sitten työstettävä. Avioliittoleiri tms. voisivat olla hyvä alku, siellä voisi rauhassa keskittyä parisuhteeseen, jos lapselle löytyy hoitaja. On tietysti myös perheleirejä, jonne lapsen voi ottaa mukaan.

 

[Seb]

Jos lapsi nukkuu ja syö hyvin, on asiat ainakin kohtuullisesti kunnossa. Miten muiden lasten kanssa, osallistuuko aktiivisesti, osaako jakaa, vetäytyykö?

Onko poika arka sinun "hoitovuorosi" jälkeen silloin, kun vain hoitaja vaihtuu, vai silloin, kun aikuisten määrä lisääntyy? Eli arasteleeko lapsi vanhempien välistä jännitettä?

Yksin ei kumpikaan teistä korjaa tilannetta. Molempien on tahdottava! Ja sitten työstettävä. Avioliittoleiri tms. voisivat olla hyvä alku, siellä voisi rauhassa keskittyä parisuhteeseen, jos lapselle löytyy hoitaja. On tietysti myös perheleirejä, jonne lapsen voi ottaa mukaan.

Vaihtelee tuo muiden lasten kanssa käyttäytyminen. Mutta kyllä ainakin serkkujen kanssa supervauhdissa. Usein aluksi tarkkailee, mutta sitten menee mukaan. Osaako jakaa ? Tarkoittaako tämä sitä, että antaako muidenkin leikkiä leluillaan. Kyllä antaa.

Luulen, että lapsi arastelee vanhempien välistä jännitettä. Minun mielestä se aina ole edes niin paha, mutta aamut on tosi pahoja kyllä kun siinä ristipaineessa väännetään kun äiti lähdössä töihin ja minä olen väsynyt ja poika tuntee eroahdistusta tms.

Viimeiseen en ota kantaa, mutta sinäkin olet siis sitä mieltä, että tässä on jotain perustavaa laatua olevasti vialla ? Minä en vähättele tilannetta, mutta itse näen, että ehkä vaimon pitäis tyytyä siihen mimmonen olen. Kun yritän kumminkin parhaani ja ainakin koko ajan panostan siihen, että menisin parempaan suuntaan.

Niin mähän käyn terapiassa. Pari vuotta sitten vaimo "pakotti" psykologille. No se oli ihan hyvä juttu ja terapiassa oon alkanut nyt käydä.

 

[Seb]

Hiljasta. Olis vielä jotain kommenttia ollut kiva kuulla.

 

[MarieHos]

En koko ketjua lukenut läpi.

Ap:n tekstin luettua, tuli sellainen olo, että pitäisikö sanoa vaimolle suoraan.
Silloinkuin sinä teet pojan kanssa asioita, teet ne omatta tavallasi. Vaimosi tekee omalla tavallaan.

Kun molemmat olette kotona, ja vaimo pyytää sinua tekemään jonkun asian pojan kanssa, niin teet sen omalla tavallasi. Jos se ei vaimolle kelpaa, hän tehköön asian itse.
Sama pätee siivoukseen. Jos hän ei kelpuuta sinun tyyliäsi siivota, tehköön sen itse.

Teillä molemmilla on omat tapanne ja tyylinne hoitaa asia, ja se pitääkin molemmille suoda. Pääasiahan on, että asiat tulee hoidettua ja lapsi voi hyvin.
En usko että lapsi on "hoidettu pilalle" ja se on sinun syytäsi. Lapsen luonne on kenties vain arka ja ujo? Sekinhän voi muuttua suuresti, kun lapsi aloittaa päivähoidon.

 

[Seb]

Kai se taitaa olla niin, että mies ei sitten saa naiselta täyttä kunnioitusta jos alkaa myöntää ongelmiaan. Tuntuu, että isompan alamäkeen vaan menty kun olen alkanut hakea apua. Ilmeisesti olis ollut parempi vaan pysyä tiukasti omana itsenä ja... No joo, narinaksi menee, mutta kyllä tää taas liian vaikeelta tuntuu

 

["miisa"]

Mä en osaa sun kertomaa oikeen hirveästi kommentoida, mutta rivien välistä olen lukevinani tiettyjä asioita... (voin hyvin olla väärässä) Musta vaikuttaa, että sun asenteessa on kuitenkin hiukan korjaamisen varaa, kuten myös vaimosi. Mä luulen että yksi ongelma teidän välillä on sun epävarmuus. Ehkä sun vaimolla on sellainen mielikuva, että hyvä isä ja aviomies on sellainen turvallinen ja jämäkkä, osaa ja haluaa ottaa vastuuta eikä luista asioista, tekee asiat kunnolla heti ensimmäisellä kerralla, on luotettava ja tekee fiksuja päätöksiä. Sä ehkä vaikutat hänen mielestään jotenkin heikolta? Ehkä hän itse tuntee olonsa turvattomaksi? Mä ymmärrän hyvin, että vaimoasi voi ahdistaa se, että asiat ei tunnu millään hoituvan ilman että hän itse tekee ne. Kenties hänessä on hiukan perfektionistin vikaa?

Sun passiivisuutes on aika huono tapa käsitellä ristiriitoja. Varsinkin jos sun vaimo toivoisi erityisesti jonkinlaista aktiivisuutta. Jos mahdollista, niin älä kyseenalaista ollenkaan oletko oikeassa. Ole itsevarma ja päättäväinen, niin vaimosi on helpompi olla myös joskus heikko... Ja jos saat valitusta siivoamisesta ym. niin arvioi objektiivisesti onko siinä perää. Jos oikeasti siivoat huonosti, niin järjestä esim. vaimosi kanssa yhteiset siivoustalkoot kerran viikossa, milloin siivoatte yhdessä. Ja nimenomaan niin että sinä teet aloitteen ja sanot että siivotaanko lauantaina yhdessä, niin tulee kämppä kuntoon. Koita olla reipas!

En usko että sinun seurasi on lapselle ollenkaan pahasta. Riitelynne epäilemättä on. Mutta uskon että lapsellekin tuo lisää turvallisuutta, jos hän tuntee että isä on varma itsestään.

 

["vaimo"]

Mä ymmärrän sua. Meillä miehen vanhemmat asuu seinän takana ja mies usein jättää oven lukitsematta nää appivanhemmat sit tunkee koputtamatta sisään. Aina kun sattuvat paikalle, tulee sitä voi voi kun susta ei huolehdita -lätinää vauvalle, ja jatkuva kälätys että noinko sä sitä pidät sylissä ja mitä sä nyt noin teet, miks tuolla vauvalla on tuollaiset vaatteet ja miksi sille ei anneta ruokaa (wtf, just syönyt napansa töyteen ja jokeltelee tyytyväisenä?) ja mitään siis en tee oikein. Vauva on iloinen ja hyväntuulinen niin mun kuin miehenkin kanssa, mutta anoppi on vakaasti sitä mieltä että kukaan muu kuin hän ei osaa hoitaa vauvaa. Mä tunnen itseni aina tosi kömpelöksi kun anoppi tulee paikalle ja olen ihan älyttömän stressaantunut, ja varmasti käsittelenkin silloin lasta kömpelömmin mitä yleensä. Mä olen ikäni hoitanut pieniä lapsia ja vauvoja ja aina on kehuttu, miten hyvin pärjään niiden kanssa jne, enkä todellakaan usko, että kohtelisin vauvaa jotenkin huonosti. Me nautitaan vauvan kanssa toistemme seurasta ja todellakin vauvalla on aina sopivat, puhtaat vaatteet, saa ruokaa aina kun tarvitsee ja saa hellyyttä ja syliä pitkin päivää, luen sille kirjoja ja leikitän ja hassuttelen. Vaikka mä tiedän että vauvan on hyvä olla mun kanssa, niin ahdistaa ihan älyttömästi kun joku haukka tulee vahtaamaan ja haukkumaan kaikkea mitä teen. Mies pitää mua hyvänä äitinä ja hoitajana mutta ei ymmärrä miksi mua ärsyttää anopin arvostelun ja kyttäämisen kohtena oleminen "hyvää se vaan tarkoittaa" "vauva on sille niin tärkeä" "se nauttii kun saa olla vauvan kanssa" jne.

Jos mä voisin puhua sun vaimolles, haluaisin sanoa, että tietysti sitä voi olla ärsyttävä katsella hiljaa vierestä, jos toinen tuntuu tekevän asioita väärin, mutta on väärin sanoa, että en mä voi sille (nalkutukselle) mitään. Asioihin voi tietoisesti opetella suhtautumaan ja reagoimaan uudella tavalla. Mun mies on perheensä ainoa lapsi ja ei ollut koskaan hoitanut vauvaa ennen kuin saatiin lapsi, ja mä olen hoitanut pieniä sisaruksiani, tuttujen lapsia, päivökodissa vauvoja jne. mutta mä tein jo ennen lapsen syntymää tietoisen päätöksen, että annan miehen opetella itse toimimaan oman lapsensa kanssa ja tietysti voin auttaa ja neuvoa (pyydettäessä), mutta mies saa toimia vauvan kanssa omalla tavallaan. Ensimmäinen koetus oli jo synnärillä eka vaipanvaihto, kun makasin kipeänä sängyssä ja mies vaihtoi elämänsä ekan kerran vaipan Olisi tehnyt mieli mennä neuvomaan, mutta sanoin vain, että ei se vauva rikki mene ja etköhän sä keksi, miten päin se vaippa laitetaan, kun mies vaikutti melko epävarmalta.

Kyllä mua välillä ottaa päähän kun mies hoitaa jonkun asian mun mielestä tyhmästi, mutta nielen ne kommentit ja ajattelen, miten kiva on, kun ei kaikkea tarvitse tehdä itse. Kyllä sen toisen tavat voi oppia hyväksymään jos haluaa. Mies ei ole mun alainen jonka pitäisi tehdä mulle asioita niin kuin mä haluan, vaan tää on meidän yhteinen koti ja meillä on yhteinen lapsi. Me ollaan myös yhdessä järjestelty kotia niin että molemmat tietää missä on siivousvälineet tai mihin puhtaat pyyhkeet laitetaan, ja molemmat saa ehdottaa parhaaksi näkemiään juttuja.

 

["Mari"]

No jos et petä vaimoasi (ja näin perhettäsi), kykenet hoitamaan lasta vastuullisesti, hoidat työsi hyvin ja huolehdit osaksi perheen taloudesta, et lyö lasta etkä vaimoa, et ryyppää ja rellestä ainakaan lapsesi nähdet etkä toivottavasti muutenkaan, osaat kantaa vastuuta, teet osan kotitöitä.....niin et voi olla huono isä ainakaan ja tuskin puolisokaan. Tuo vaimosi ja hänen äitinsä syyttely kuulostaa aika kohtuuttomalta, jokainen on lapsensa kanssa tavallaan, kaikkihan me ollaan erilaisia. Luulisin, että olisi pitkän keskustelun paikka vaimosi kanssa ja keskustelette vaikka hyvän ruoan äärellä siitä millaisia toiveita ja odotuksia kummallakin on lapsen kasvatuksesta ja kuinka voisitte sopia yhteisistä linjoista niissä asioissa joissa olette eri mieltä. Ja vaikka anoppisi lasta paljon hoitaa niin ei hänellä ole oikeutta sen kummemmin kasvatukseen tms. sotkeentua vaan ne asiat kuuluvat vain lapsen vanhemmille.

 

["kahden äiti"]

[QUOTE="äiti";23818944]Isän LÄSNÄ OLO ei ole milloinkaan haitaksi lapselle. Laita se muistiisi. Olet tärkeä lapsellesi.[/QUOTE]

Täysin samaa mieltä. Meillä isä 50% ajasta lasten kanssa. Mä toisen 50%. Isän kanssa lapset on erilaisia kuin äidin kanssa. Ja isän kanssa ollessa täällä himassa ei juuri muuta tapahdu kuin sitä "olemista". Pääasiassa kotityöt jää äidille. Olen mielettömän iloinen kuitenkin tästä, että isä on lasten kanssa aina. Ja aina läsnä.

Mä puuhaan jotain jatkuvasti ja oon tekemässä sinne, tänne ja tonne. Pitäisi enemmän muistaa vaan just olla. Meillä mies ei "huomaa" kodinhoitoon liittyviä asioita mutta aivan varmasti tekee ilman ratkutusta kaiken mitä pyytää. Lisäksi käy töissä 40h/vko, mä 20h/vko. Eli kohtuullista on, että mä myös hoidan pyykkipuolen yms. avun kanssa tietysti, jos tarve vaatii.

Isät on erilaisia kuin äidit. Siinä se rikkaus. Ja jos huolehdit oletko poikasi pilannut "omalla tavallasi hoitaen" niin voin sanoa, että tuskin. Olet sellainen isä kuin olet mutta tärkeintä on, että olet läsnä. Sen se lapsi aikuisena muistaa. Ja itse äitinäkin sitä miettii joskus pahan päivän jälkeen pilanneensa lapsensa lopullisesti.. Ole armollinen itsellesi ja toivottavasti vaimosikin on sinulle. Anopista viis.

 

[Seb]

Kiitos hienoista kommenteista. Tuli kuitenkin jotain mietittävää ihan positiivisessa mielessä. Vaimon kanssa tossa just juttelin hetken ennenkuin hän meni nukkumaan ja pyyteli anteeksi käytöstään. Sanoi, että anopin arvostelu kohdistuu sekä häneen itseensä että minuun. Melkein sanoisin, että sieltäpäin on pikkasen kylvetty eripuraa mun ja vaimoni välille. Ei tosin tahallisesti.

Kyllä se vaan on niin mennyt, että mun ja anopin välit oli ennen lasta erittäin hyvät, mutta nyt aika tulehtuneet. Mutta se hyvä tässä kumminkin on, että loppujen lopuksi vaimoni on selkeesti minun puolella, ei äitinsä.

Sen voin sanoo, että kyseessä on maailman paras äiti. Ja anoppi on sekaisin. No eiköhän tää tästä etene positiiviseen suuntaan.

Tärkeetä kumminkin, että puhutaan näistä asioista ja tehdään parhaamme.

 

[Oddsocks vieraana]

Tottakai lapsi on erilainen eri ihmisten kanssa. Läsnäoloa ja toisen ihmisen, etenkin lapsen (joka näyttää tunteensa suoraan) voi ja on hyvä opetella. Tunnistat itsekin tämän ongelmaksi, sille on siis syytä tehdä jotain (alkajaisiksi voi pyytää tunneviestintään apua perheneuvolasta tai siltä omalta psykologilta tai katsoa kirjastosta opuksia). Sanot että lapsi on sinun hoitoajan jälkeen pelokas ja arka. Kuvailemasi perusteella tämä on miltei väistämätöntä: vaikka päivällä lapsella olisi kaikki hyvin (tietää sinut ja tapasi), ovat isä ja äiti aina tällaisen päivän päätteeksi selvästi jännityineitä: isä jänää äidin nalkutusta ja äiti jännää lapsen mielentilaa ja pärjäämistä. Toki lapsi tämän huomaa ja siihen reagoi, riidoista puhumattakaan.

Ihan ensiavuksi voi ajatella, että lapsi on itsenäinen kokonaisuus mitä tunteisiin tulee. Ne tulevat hänestä, syntyvät hänessä. Ja lapsi on yksilö. Sinun tehtäväsi ei ole ratkaista ns. negatiivisia tunteita, vaan ottaa ne vastaan. Sinun ei siis aina tarvitse (eikä aina edes voi) korjata tunteen aiheuttajaa, vaan pyrkiä sanoittamaan ne ja kertoa lapselle että tämä on silti rakas. Esimerkiksi jos lasta suututtaa, voi sanoa että " sinua suututtaa ja tuntuu epäreilulta kun et saanut tuota laatikkoa auki/leua kaupasta tms. Tai että sinua pelottaa keinuminen, voidaan silti mennä katsomaan keinua. Isä rakastaa sinua.
Voi ensin tuntua omituiselta sanoa tällaisia, mutta lapselle nämä ovat tunteidenhallinnan ensimmäisiä oppitunteja ja arvokkaita. Hän ei tiedä mitä tuntee ja vihakin voi pelottaa (äidinkin viha on pelottavaa). Tästä syystä on tärkeä kertoa hänelle mitä hän tuntee ja haluaa, ja kertoa että siinäkin tunteessa häntä rakastetaan. Vastaavasti on iso oppi sanoittaa lapselle oma tunteensa tai äidin tunne: äiti on nyt vihainen, me silti rakastetaan sinua ja toisiamme. Tunteet menee aina ohi kun aika kuluu, niitä ei tarvi pelätä. Eikä pitäisi aikuistenkaan pelätä, ja toiminnan pitäisi pysyä rajoissa esim. huutaminen, lyöminen ja kiroilu/haukkuminen ei kuulu riitelyyn.

On hyvä, että riitelette, mutta suora huuto ei kuulu asiaan ja sellaista sinun ei pitäisi sietää vaimoltasi (eikä keneltäkään muultakaan). Riitelytaitoja ja kommunikointia voi myös opetella ja syytä onkin: opetatte lapsellenne jatkuvasti sitä miten ristiriidat ja kiukustumiset hoidetaan esimerkillänne. Aloittaa voitte vaikka siitä, että jos lapsi tietää teidän riitelevän, on syytä tehdä vastaava numero sopimisesta ja tehdä se lapsen edessä. Perusturvattomalle lapselle on kuitenkin kamalaa seurata vanhempien riitoja, joten tuo nyt on vain ensiapu.

Vaimosi kuulostaa kritisoivan sinua paljon, osittain tunnet että aiheesta. Ilmaisetko koskaan omia tunteitasi? Kun hän sanoo kotitöistä jotain ikävää, voi joskus olla turha alkaa kinaamaan siitä asiasta (kukin tekee tavallaan) ja sen sijaan kertoa vain oma tunteensa kritiikkiä kohtaan: tuntuu ikävälle kun sanot noin (on se sanottava asia totta tai ei, perusteltua tai ei). Myös yleisesti pitäisi kertoa omista ajatuksista toiselle kokoajan jotta se vaimo ymmärtäisi miten se sinua koskettaa ja voi siten muuttaa omaa käytöstään. Nyt hän näkee vain parannettavia asioita, sinun tehtävsi on kertoa hänelle että sinua loukkaa kun niihin puututaan. Kompromissejä täytyy yrittää, mutta ne ovat kummankin vastuulla, yksin et voi koskaan sitä taakkaa kantaa koska se ei ole sinusta yksin kiinni.
Hyviä tekniikoita on Aktiivinen kuuntelu, minäviestit ja riitataidot joista löytyy tietoa mm. kirjastosta.

Tämä ajatus tulee myös terapiastasi. Siitä on varmasti apua, ja se tekee hyvää. On kuitenkin turha luulo, että se parantaisi parisuhdettanne. Siihen työhön tarvitaan kaksi, ja kumpikin voi työstää lähinnä itseään ja muuttaa vain itseään. Aiemmat ehdotukset parisuhdeleiristä ja parisuhdeterapiasta ovat todellakin varteenotettavia ja suosittelen niitä kokemuksestakin syvästi!

Isyydestä vielä, että kukaan ei ole seppä syntyessään (äitikään). Hyvä vanhemmuus on taitolaji joka vaatii paitsi hiukan tietoa, paljon harjoitusta ja päivittäistä oppimista ja peilaamista. Pelkästään se, että yrität muuttua ja mietit toimiasi tekee sinusta poikkeuksellisen hyvän vanhemman: näet paljon vaivaa siinä missä muut vain sysäävät vastuun äidille tai koululle tms. Työtä kannattaa jatkaa, ja muistaa samalla, että sinä olet itsenäsi kuitenkin korvaamaton lapsellesi, joka rakastaa sinua pakahtumiseen asti. Olet korvaamaton, sanoivat äiti tai anoppi mitä mielivät.

Täällä yksi aiempi kirjoitus hiukan samaa aihetta sivuten, nimimerkillä Oddsocks, joskin muilla myös viisasta sanottavaa. http://kaksplus.fi/keskustelu/plussalaiset/mitas-nyt/1971970-miten-voi-keskustella-asioista-parisuhteessa-jarkevasti/

Tsemppiä, ja toivottavasti pääset parempaan alkuun näistä ajatuksista!