mitä voisin tehdä? Surullista kysyttävää :(

Varoitan jo nyt että pitkä stoori, toivottavasti jaksat kuitenkin lukea ja jotain apujakin ehdottaa...

Mulla siis 7-vuotias, todella herkkä poika. Hänellä on tapana pitää asioita sisällään kunnes useamman päivän mietiskelyn jälkeen sitten lopulta puhuu. Muistelee vanhojakin asioita ja selvästi todella ottaa todella kovin ja vakavasti monet asiat.

Tää mun raskausaika on ollut vaikea monin eri tavoin. Isäni kuoli jokin aika sitten ja poika ei ollut hautajaisissakaan mukana (kun tiesin että siellä ryypätään ja että äitini romahtaa täydellisesti...kuten myös kävi). Eli poika ei oikein ymmärrä koko asiaa. Mä en ole pystynyt käsittelemään isäni kuolemaa ja siksi aika useinkin alan itkemään kun tulee jotain puhetta isästä.

Lisäksi poika on tosiaan 7-vuotias ja vasta nyt meille on tulossa toinen lapsi. Asia on varmasti suuri, kun on tottunut olemaan noin pitkään ainokainen. Toinen iso asia pojan elämässä on syksyllä alkava koulu joka tietysti jännittää.

Sitten meillä oli pelko vauvan kuolemasta. Jouduin sairaalaan ja luonnollisesti kaikki olivat huolissaan että vauva syntyy (ja olisi silloin menehtynyt). Ja mä olin aika surkeana etenkin alussa siellä sairaalassa, enkä voinut pidättää itkua aina kun poika tuli käymään. Lopulta hän ei halunnut oikein puhua mun kanssa puhelimessakaan kun aina aloin itkemään.

Sairaalassa ollessani miehen vanhemmat lähtivät Pudasjärvelle ja päätettiin että poika menee sinne mukaan. Ei tarvi olla murheellisen isänsä kanssa kotona ja saa muuta ajateltavaa. Aluksi poika oli lähdössä innoissaan, mutta edellisenä päivänä alkoi kovasti katumaan eikä olisi halunnut mennä. Me vanhemmat kuitenkin sanottiin että tykkää takuulla matkasta ja ei oikeastaan suostuttu siihen että poika olis jäänyt kotiin. Se taisi olla virhe, sillä vaikka poika todella viihtyi reissussa, oli hänellä myös todella kova ikävä kotiin ja itki usein iltaisin. 2 viikkoa on kuitenkin tosi pitkä aika.

Viimeiset 10 viikkoa ollaan jännätty että pysyykö vauva sisällä ja selviääkö hän. Puheet on pyörineet paljon mun raskaudessani ja meitä kaikkia on koko ajan kalvanut pelko vauvan menettämisestä. Ja mä olen joutunut lepäämään luonnollisesti. Poika on ollut melkein vallan kotona mun kanssa, mutta onhan hänellä ollut tosi tylsää kun en ole paljoa pystynyt tekemään hänen kanssaan. Sitten kun kaverit on tulleet koulusta niin on lähtenyt ulos leikkimään.

Poika on usein todella pahalla tuulella. Hän saa ihme raivareita ihan kaikesta. Valitettavan usein itsellä menee hermo siihen kiukutteluun ja sitten tulee riita. Ja nyt kun ollaan yhdessä kotona, niin pojan ihan mahdoton huolimattomuus on noussut esiin ja välillä (lue:aika usein) mä hermostun siihen. Kun siis kaikki tavarat on koko ajan hukassa tai jätetään ties minne ajelemaan, vessaa poika ei muista vetää, ovea laittaa niin ettei oo lukossa, takapihan porttia kiinni niin ettei koira karkaisi yms. yms.

Eilen poika piirsi yläkerrassa ja tuli hetken päästä selvästi tunteikkaana alas. Hän oli piirtänyt piirustuksen jossa olin minä itkemässä ja isäni oli enkeli. Sen jälkeen poika marssi takaisin ylös, eikä meinannut millään tulla enää alas. Lopulta hän tuli ja mä tietty halasin ja kiitin häntä kuvasta. Mutta näki että poika teki kaikkensa ettei itkisi. Kerran aiemmin hän taas alkoi itkemään kun kerroin yhden asian hänen vauva-ajastaan. Hänelle tuli tosiaan itku ja tyli syliini. Sanoi ettei koskaan halua kasvaa isoksi.

Mä vaistoan että poika on todella ahdistunut ja hänellä on pää täynnä kaikenlaisia ajatuksia. Jostain syystä en saa häntä niistä avautumaan ja tuntuu että asiat vaan pahenee koko ajan. Poika selvästi purkaa pahaa oloaan kiukkupuuskillaan, mutta vaikka mä tiedän sen, niin on vaikea silti olla ärsyyntymättä. Ja se taas pahentaa asiaa. Tahtoisin tietenkin kovasti auttaa poikaani, mutta miten? Miten saada ihan lukossa oleva poika puhumaan asioistaan? Musta tuntuu todella pahalta poikani puolesta, sillä voin vaan kuvitella miten rankkaa hänellä nyt on
:'(

 

Mä varmaan kysyisin neuvolasta ohjeita tai ottaisin itse suoraan mielenterveystoimistoon yhteyttä tai perheneuvolaan tai mitä niitä vaihtoehtoja nyt onkaan. Voisi olla, että poika avautuisi paremmin vieraalle ja saisi jutella mieltäpainavat asiat pois ja saisi aikuisen neuvoja pahoittamatta vanhempiensa mieltä. Vaikka tuskin te hänen ajatuksistaan pahastuisitte, mutta poika varmaan ajattelee niin, ettei voi teille puhua, kun teillä on surua muutenkin.

 

mä sinuna soittasin ihan vaik ens hätää neuvolaa ja kertosin tän!siel varmaa osaavat auttaa eteepäi!en mä osaa kirjottaa mitää järkevästi ettei joku käsitä väärin eli soita nyt sinne neuvolaa tai johki et saa poika apua enne ku koulu alkaa!

 

Jos piirtäisitte yhdessä lisää.

Kuvan, missä vauva on syntynyt, missä olette kaikki yhdessä.
Kuvan, missä vauva on isompi ja leikkii isoveljen kanssa ja äiti ja isä hymyilevät.
Ja sitä rataa.

 

Minä en kyllä osaa antaa muuta neuvoa, kuin että ole läsnä :hug: Ehkä poika silloin tietää, että voi puhua kun siltä tuntuu ja voi myös näyttää tunteensa negatiivisella toiminnalla ja silti rakastetaan.

 

Olisikohan teidän mahdollista päästä lapsipsykologille, vaikka perheneuvolan kautta? Ammattilainen osaisi varmaan antaa arvokasta apua näiden asioiden käsittelemisessä.

 

ehdottaisin perheneuvolaan soittoa.sieltä voisit saada apua ja neuvoja.meillä yksi käynti takana tytön kanssa.aina kun ei omat avut riitä :hug:

 

Mä olen vähän samassa tilanteessa, meidän vauva vain on jo 8kk ja mun äiti kuoli poikien mamma joka oli liian läheinen varsinkin mun 10 vuotiaalle. Sain pojan puhumaan kun joskus aloin itkeä ja ikävöidä ja avoimesti näytin ikäväni ja tunteeni, meillä ei isommat enää suostu äitin kanssa saunoa piatsi sillon kun ne haluaa jutella niin ne pyytää että tuu saunaan äiti ja tiedän että ne haluaa äipän kanssa jutella,ei ne mullekaan niin avaudu nuo pojat kun haluaisin mut vähän väkisin pakottamalla utelen ja kyselen ja pyydän ja anoilen että kerro äitille kerro nyt mikä painaa joskus onnistun joskus en

 

:hug: varmasti todella vaikeaa katsoa kun pojalla on huono olla :/ ymmärtäähän tuon että poika on vähän "sekaisin" kun niin paljon tapahtunut ja ikäkin taitaa olla aika herkkä. Minusta teidän kannattaisi vaan olla pojan kanssa niin paljon kuin mahdollista ennen kuin vauva syntyy niin jos se pojan "lukko" aukeaisi

 

Jaksamisia teille :hug: :hug: .

Meillä on kasn 7.5V ikäero lapsilla ja raskausaika oli rankka voimakkaan mustasukkaisuuden takia.Olen sen huomannut että lapsia on vaikea saada puhumaan jos he eivät itse halua,mutta nykyään esikoinen kertoo lähes kaiken.Mulla oli kanssa keskenmenovaara kokoajan päällä.Laita yv:tä jos haluat jutella lisää.kirjottaisin pitempäänkin mutta pikkuneiti heräs. :hug: :hug:

 

Perheneuvolasta voi kysella ammattiihmistä joka hoitaa lapsia.Tyttö kävi juttelemassa vuoden,kun me miehen kanssa erottiin...muuten en osaa neuvoa,mutta kyllä tuo nyt kuulostas siltä että ammattiapu ois paikallaan...

 

Sinuna ottaisin yhteyttä neuvolaan/perheneuvolaan josta saisit eväitä eteenpäin. Koska et fyysisesti kykene pojan kanssa olemaan voisi muu yhteinen tekeminen olla parempi vaihtoehto. Piirtäminen,maalaaminen,muovailu,leffojen katselu.. Siinä lomassa voisi keskustella asioista jotka pojan mieltä painavat. Teitä koskettaneet asiat ovat isoja aikuiselle ja lapselle ne ovat jättimäisiä. Tuon ikäinen lapsi ei osaa käsitellä yksinään tuollaisia asioita ja nopeasti vaikuttavat mielialaan.

 

Meidän poika on jo 9, mutta jotenkin tuommoinen herkkä ja omassa mailmassa elävä poika kuulosti kovin tutulta...
Eilen illalla pelattiin Aliasta -ihan liian myöhään, kaikilla oli väsy ja mä olin ollu päivän pojan kenssa reissussa- ja se pääty siihen, että poika heitti kortit menemään ja sai oikean "itkupotkuraivarin" kun hän selvästi koitti lahjoa iskää pelaamaan, siirtämällä meidän nappulaa aina vahingossa vähän liikaa ja lasten joukkueen liian vähän ja tiimalasin hän käänsi omalle joukkueelleen ina hyvin ajoissa, aikuisten vasta myöhässä. Mä jotenkin puutuin siihen ja sitten mentiin henkilökohtaisuuksiin ja sanoin pojalle, että ei aina pidä koittaa niin kovasti olla olematta olemassa, hän alkoi huutaa suoraa huutoa että onko hän nyttarpeeksi olemassa.
Vaikea tilanne teillä, kun et voi pojan kanssa paljoa puuhailla. Meillä ainakin sellanen "kuulustelu" saa vaan enemmän lukkoon, mutta kun tehdään jotain yhdessä, juttua tulee itsestään. Ehkä te voisitte tehdä jotain pientä, laitella vauvan tavaroita valmiiksi, valita vaikka jostain postimyyntiluettelosta yhdessä vauvalle jotain, että hän saa tuntea osallistuvansa ja auttavansa ja kuuluvansa laumaan -meidän poika rakasta siivoamista - tai vaikka tehdä ruokaa tai suunnitella jo ristiäisiä, niin siinä samalla voisi sada pojan houkuteltua puhumaan.

 

Jos poikasi panttaa tunteitaan, anna hänen nyt itkeä turvallisesti sylissäsi. Piirtäkää enemmän, jutelkaa piirrustuksista ja itkekää yhdessä. Itku ei tee teistä huonompia!
Itse hakisin apua perheneuvolasta lastenpsykologilta tai perheterapeutilta. Mitä pikemmin sen parempi. Arvioivat pian, onko tarvetta terapialle.

 

Jos piirtäisitte yhdessä lisää.

Kuvan, missä vauva on syntynyt, missä olette kaikki yhdessä.
Kuvan, missä vauva on isompi ja leikkii isoveljen kanssa ja äiti ja isä hymyilevät.
Ja sitä rataa.

mulla tuli kans heti noi piirtämisjutut mieleen, toinen, mikä saattaa auttaa on leikki. Oletko seurannut, miten lapsi leikkii? tuleeko siinä esille mitään, mikä liittyisi noihin sun mainitsemiin juttuihin? Voitko itse vaikuttaa siihen, miten lapsi käy leikeissään läpi ns. ongelmiaan?

 

Tää itse asiassa tuli just eilen neuvolassa puheeksi. Meillä vaan poika on niin todella varautunut vieraita aikuisia kohtaan, että en usko että hän puhuisi yhtään sen enempää vieraiden kanssa, päinvastoin.

Ja neuvolassa just sanottiin että poika todennäköisesti varjelee mua ja vauvaa eikä sen takia puhu ja kerro tuntemuksistaan. Pelkää että meille käy jotain. Ja että poika saattaa jopa jollain tasolla syyttää itseään siitä että jouduin sairaalaan. Että hän olisi tehnyt jotain tai jollain tasolla vaarantanut vauvan henkeä.

Tuota piirtämistä pitää kokeilla. Voisin huomenna (jos poika tahtoo olla kotona, tahtoi tänään päiväkotiin) päivällä piirrellä hänen kanssaan ja koittaa varovasti saada häntä avautumaan.

Toinen mitä mietin, niin pitäisköhän pyytää anoppia apuun. He kun ovat pojan kanssa läheisiä. Jos poika tahtoisi mennä sinne vaikka yökylään ja anoppi koittais varovaisesti kysellä pojan tuntemuksista.

 

Mä kehottaisin hyvin suureen hienotunteisuuteen tuon ulkopuolisen avun kanssa. Meillä poika meni joksikin aika täysin lukkoon, kun menin ehdottamaan "juttelua jonkun sellasen kanss, jonka kanssa ihmiset käy juttelemassa, vaikka kouyluterveydenhoitajan". Seurauksena oli hirmuinen hysteria hipova pelästys jonka poika koitti paraansa mukaan salt ja monen päivän järkytys, mutta raukka ei uskaltanu edes kysellä mitään, ettei vaan joudu mihinkään juttelemaan. Kesti pitkään saada luottamus takaisin.

 

tuota lisää piirtämistä mäki ehdottaisin. ja sinähän voit istua paikoillasi kun poika piirtää vieressä. oman ja vauvan voinnin puitteissa koita tehdä jotain pojan kanssa. kuten lukea ja piirtää, laulella...

aika paljon on poika saanut/joutunut olemaan poissa vanhempiensa luota ja se voi olla aika iso isku sellaiselle joka tosiaan on ollut ainoa noin kauan. pelkää varmasti että ei enään ole niin rakas kuin tuo uusi vauva. vaikka asia ei tietenkään niin ole mutta pienien tunteikkaiden poikien mielessä se on juuri niin.oletan.

mä olin pienenä lapsipsykologilla ja ainakaan suoraan mulle ei siitä ollu apua. en tiedä oliko sitten vanhemmilleni. varmasti niille tuli tunne että ainakin ne oli tehny jotain, vaikka se mitä niiden ois kuulunu tehä ei ollu ihan tuo.

pojan ympärillä tapahtuu nyt niin paljon asioita ja oikeastaan onko mikään enään pojan elämässä samaa kuin vielä muutama kuukausi sitten? puolikin vuotta on noin pienenä muutama hetki vain.

pidä itsestäs ja lapsistas huolta! toivottavasti vauva syntyy terveenä ja täysiaikaisena ja asiat alkaa pikkuhiljaa paranemaan.

 

tietysti tunnet oman poikasi,mutta tuohon puhumattomuuteen täytyy sanoa,että ammatti-ihmisillä on yllättävä taito saada ne lukkiutuneetkin lapset avautumaan kuin huomaamatta.toivottavasti saat kuitenkin apua,oli se tapa mikä tahansa =)

 

Tää itse asiassa tuli just eilen neuvolassa puheeksi. Meillä vaan poika on niin todella varautunut vieraita aikuisia kohtaan, että en usko että hän puhuisi yhtään sen enempää vieraiden kanssa, päinvastoin.


Toinen mitä mietin, niin pitäisköhän pyytää anoppia apuun. He kun ovat pojan kanssa läheisiä. Jos poika tahtoisi mennä sinne vaikka yökylään ja anoppi koittais varovaisesti kysellä pojan tuntemuksista.

Tuosta jo laitoinkin, että meillä ainakin sen suuntaiset jutut veti lujaa takapakkia! Kannattaa siis miettiä, sopiiko se omalle lapselle. Mä käyn ite psykiatrian erikoislääkärillä kerran viikossa ja juttelen joka kerta myös pojan asioista, mutta ajatuksen pojan laitamisesta vieran pakeille olen hylännyt toistaiseksi.
Meillä o poika puhunu ihan itse mummin kanssa jonkunverran, joten se anopin apu voisi olla ihan hyvä juttu.

 

Pyydä apua perheneuvolasta tai muualta ammattilaiselta. Oma neuvoni olisi se, että kerrot pojallesi mikä itkettää ja ettei syy ole hänessä. Lapsi monta kertaa tahtomattaan syyttää itseään vanhemman surusta. Kerro hänelle, miten iloinen hänestä olet ja kuinka onnelliseksi juuri hän tekee sinut. voi myös kertoa, että sinulla on ikävä isääsi, mutta se ei vähennä rakkauttasi poikaasi.

Oman isäni kuoltua oma poikani koki jääneensä jotenkin varjoon, kun suruni oli niin kovin lähellä ja pitkään. Hän tunsi, ettei ole tarpeeksi hyvä, kun ei saa äitiä iloiseksi. Olin myös raskaana silloin ja poikani alkoi surra myös sitä, että uusi vauva syrjäyttää hänet. Sain sata kertaa ainakin selittää, että uusi vauva ei ole yhtään eriasia kuin hänkään ja rakastaisin kumpaakin ihan yhtä paljon. '

Kävimme perheneuvolassa ja saimme paljon apua, sekä perheenä, että yksilöinä. Lapsen mieli on herkkä ja haavoittuvainen, eivätkä lapset kykene ajattelemaan asioita aikuisen tavoin. Paljon jaksamista teille ja osanotto suruusi. Kaikki järjestyy, usko vain. Apua kannattaa hakea silloin kun tarvitsee. Vielä tulee päivä, kun jaksatte hymyillä ja vauva tulee piristämään teitä kaikkia. Paljon halauksia

 

Vaikea sanoa mitään, mutta perheneuvolaan menisin ehkä itse. Lapsi voi ehkä tarvita apua kuoleman käsittelyyn. Isäsi kuolema ja tulevan pikkusisaruksen kuolemanriski varmasti ahdistavat. Myös se että poika näkee että sinä olet surullinen.

Itse en halunnut lapsena rasittaa aikuisia omilla huolillani. Olin herkkä huomaamaan jos asiat olivat vinossa, ja ajattelin että olen kiltti enkä lisää muiden taakkaa omilla murheillani. Stressasin myös asioista joista minun ei lapsena olisi todellakaan tarvinnut kantaa huolta. Luonteeni oli vain sellainen.
Pojasta on tulossa myös isoveli ja hän ehkä yrittää olla iso ja reipas vaikka ei vielä haluaisikaan. Koulun alku ja sisaruksen syntymä voivat ehkä merkitä lapsuuden loppua pojalle tai siis niin poika voi asian itse tulkita.

Tämä nyt on vain tällaista "mutu:a". En ole psykologi joten vaikea on oikeasti sanoa mitään mistään.

 

..poika tarvitsisi kivaa tekemistä, eli tuo kotona oleminen sinun kanssasi, kun et voi paljon tehdä hänen kanssaan nyt, voi edesauttaa masennusta.
Olisiko jotain kerhoa, missä poika voisi käydä? Entä anoppi, voisiko hän käydä pojan kanssa vaikka uimassa tai museoissa?
Mielestäni poika vain tarvitsee mukavia kokemuksia ja muuta ajateltavaa, kuin perheen tilanne.

 

omakohtaisia kokemuksiani kerron...lapsi ahdistuu äidin jatkuvasta itkeskelystä varsinkin jos hänelle ei kunnolla selitetä asiaa, mistä kaikki johtuu. istu siis poikasi kanssa kasvotusten ja kerro hänelle, miksi olet niin itkuinen ja että syy ei ole hänen. selitä hänelle rauhallisesti että vauvan takia sinun on levättävä etkä pysty olemaan niin paljoa poikasi kanssa. hän selvästi hakee huomiotasi noilla unohduksillaan. poika voisi myös tulla piirtelemään esim sängylle viereesi kun lepäilet. hänen tapansa näyttää olevan purkaa tunteitaan piirtämällä mikä on erittäin hyvä asia. kerroit että hän piirsi sinut itkemässä ja isäsi siihen viereen...tämä on selvästi asia joka poikaasi vaivaa, oletko hänelle puhunut isäsi kuolemasta? oma isäni kuoli, kun olin raskaana ja esikoiseni oli kutakuinkin saman ikäinen kuin sinun poikasi. poika ei ollut hautajaisissa mukana, mutta halusi piirtää piirustuksen papalle mukaan taivaaseen (äh, tuli vieläkin kyyneleet silmiin) 7-vuotias poika on jo niin iso, että hänelle voi ja pitääkin puhua asioista. Ehdotan myös ihan lastenpsykologin kanssa keskustelua vaikka puhelimitse ja neuvoja kysyen. Pojalle olisi ehdottoman tärkeää kuitenkin vanhempien huomio tälläkin hetkellä kun hänen elämässään valtavia muutoksia tiedossa ja kun vauvakin syntyy, äidin aika on aika pientä ensi hetkillä muiden lasten kanssa. ehtiikö isä olemaan perheen kanssa, vai viekö työ paljon aikaa? herkkä lapsi keräilee asiat sisäänsä ja ymmärrän sinua hyvin kun sanot että tuppaat suuttumaan häneen mutta se taas laittaa vielä enempi poikaa sulkeutumaan itseensä. en arvostele, olin itse samassa tilanteessa :/ Lisäksi voisit kysyä perhetyöstä sosiaalikeskuksesta apuja perheeseenne kun itse joudut lepäilemään vauvan takia paljon. He tulevat kotiinne viettämään aikaa lapsen kanssa ja samalla auttamaan teitä selviämään vaikeasta tilanteesta kun itse et siihen tällä hetkellä olosuhteiden pakosta pysty täysipainotteisesti. uskalla hakea apua, älä yritä selviytyä yksin. jaksamisia teille.

 

piirtäminen on varmasti yksi hyvä konsti. Voisit puhua pojallesi ja kannustaa häntä piirtämään niitä päässä pyöriviä asioita, joista hän ei halua puhua. Ja muutenkin voisit kertoa pojalle, että joskus itku auttaa, puhdistaa ja ettei itkemisessä ole mitään pahaa. Voi olla, että kun poika on nähnyt sinun itkevän (ymmärrettävästi) "viime aikoina" niin paljon, niin hän ei tavallaan halua lisätä taakkaasi ja haluaa välttää sen, että itket taas. Tavallaan ajattelee niin, että hänen on suojeltava sinua ja oltava se vahva.

Ja niin kuin itsekin tiedät, poikasi on saatava olla lapsi, hän on kuitenkin vasta 7-vuotias. Ei sen ikäisen tulisi vielä kantaa koko perheen murheita harteillaan. Ja poikanne on myös osa perhettänne, hänelle tulisi puhua asioista, myös isästäsi. Ja tehdä pojalle selväksi sanoin ja teoin, että hän on rakastettu ja ainutlaatuinen perheenjäsen.

Älkää muuten vaan vauvan synnyttyä tehkö sitä virhettä, että poika lähtisi mummolaan. Silloin pojalla olisi kyllä jo todella ulkopuolinen ja epätoivottu olo perheessänne.