mitä voisin tehdä? Surullista kysyttävää :(

Mä en kyllä ymmärrä, mitä hyötyä ammattilaisesta asian selvittämiseen on, kun pojan pelko on jo paperilla.

Uskoa nyt tarvitaan. Siihen että on tulevaisuus, isä, äiti, kaikki.

Ja vähän tuntuu siltä että sitä tarvitse pojan lisäksi myös äiti...

Kun on jumissa noin, katoaa todellisuus liian helposti.
Pieni hetkihän se vaan on elämästä. Ja sitten tulee niitä onnellisia keväitä jolloin voitte mennä ja tehdä yhdessä.

Ihan varmasti!

:hug:

 

Rohkaise poikaa puhumaan. Sano, että sinulle voi jutella mistä asioista vaan. Että joskus elämässä tapahtuu surullisiakin asioita ja aluksi voi surettaa enmmänkin, mutta että pikkuhiljaa se väistyy... Korosta, että mikään ei ole hänen syytään tietenkään. LisaMarie tuossa aikaisemmin on minusta antanutkin hyviä neuvoja.
Minusta tietynlainen huolimattomuus ja ajoittainen huonotuulisuus ilman mitään näkyvää syytä kuuluvat myös tuohon ikään.

 

Kiitos paljon vastauksista. Mä kannan itse valtavaa syyllisyyttä kun en ole jaksanut olla sellainen äiti pojalle kuin haluaisi. Ihan liian usein olen nyt ollut itsekäs ja omissa oloissani.

Nyt täytyy siis munkin todella ryhdistäytyä. Onneksi mun mies on sentään touhunnut pojan kanssa, eli ei tää koko aika tosiaan oo ollut yhtä surkeutta ja tappelua, päinvastoin.

Mutta kuitenkin tiedän että poika murehtii ja että mä olen nyt ollut kaikkea muuta kuin hyvä äiti. Nyt on PAKKO petrata, tai muuten tuo poika kantaa näitä asioita lopun ikänsä niskassaan :'( .

Tänään jo harkkareiden jälkeen vois keksiä jotain kivaa ja nyt kun pystyn jo vähän liikkumaankin niin vois keksiä jotain pientä pojan kanssa...jos mentäis vaikka retkelle tuohon viereiseen metsään. Ja anopille puhun heti sunnuntaina kun mennään sinne syömään.

 

:hug:
Ei sen yhdessä tekemisen aina tarvi olla mitään maailmoja mullistavan erikoisen elämyksellistä. Piirretyn katsominen äidin kainalossa on ihan kelvollista =)
Meidän eilinen huike yhteinen reissu oli, että käytiin hoitamassa yhden paketin tullaus ja samalla syötiin yhdessä Mäkkärillä ja tehtiin viikon ruokaostokset yhdessä, poika sai työntää kärryjä ja tehtiin yhdessä kuppalistaa ja juteltiin siitä mitä tarvitan.
No oli meillä sellanen extra-juttu, että ostettiin rikki menneen kellon tilalle uusi kello ja käytiin Zoolandian kukkatalossa kattomassa papukaijaa, mutta periaatteessa siis oltiin asioilla niin, että mä mainostin pojalle, että tehdään yhteinen reissu.

 

Mä en kyllä ymmärrä, mitä hyötyä ammattilaisesta asian selvittämiseen on, kun pojan pelko on jo paperilla.

Uskoa nyt tarvitaan. Siihen että on tulevaisuus, isä, äiti, kaikki.

Ja vähän tuntuu siltä että sitä tarvitse pojan lisäksi myös äiti...

Kun on jumissa noin, katoaa todellisuus liian helposti.
Pieni hetkihän se vaan on elämästä. Ja sitten tulee niitä onnellisia keväitä jolloin voitte mennä ja tehdä yhdessä.

Ihan varmasti!

:hug:

kun itse on umpikujassa tilanteessa, eikä tiedä mitä tehdä esim lastenpsykologilta saa kullan arvoisia neuvoja miten toimia. minä henkilökohtaisesti en tarkoittanut viestissäni että poika tarvitsee viedä jonnekin hoitoon vaan ihan kysymään neuvoja miten toimia tilanteessa. tukea vanhemmuuteen niin sanotusti. aina ei omat ajatukset riitä ja tässäkin oli aika paljon tunnepitoisia tapahtumia.