mitä teen kun oon niin yksin...

Oon raskaana ja todella maassa. Jos mä en ole töissä niin olen kotona ja vaan itken. Oon saanu itseni tuntemaan todella arvottomaksi edellisen eron jälkeen. En enää oikein uskalla kenellekkään edes soittaa, koska tuntuu että ei kukaan halua musta kuulla kun ei ole mitään positiivista sanottavaa enää. En ole todellakaan ruma tai syrjäytynyt, mutta tämän jatkuessa varmasti molempia. Mulla on paljon "ystäviä", mutta ei montaa sellaista joille kehtaisin sanoa tilanteesta.. enkä halua "kerjätä sääliä" kertomalla miten paljon vituttaa.

Oon käyny lääkärissä mutta ei siitä mitään apua ollut.. sitä enemmän tää tuntuu toivottomalta koska ei kukaan voi auttaa.. paitsi minä itse joojoo.

Päivittäin mun mieli on maassa mun exän takia, siis tämän jolle oon raskaana. Hän ei halunnut että tekisin aborttia, mutta ei myöskään halua lasta.. sitten pitäisi siis täysin yksin lapsen kanssa selvitä. Luultavasti selviäisin mutta en pystyisi antamaan lapselleni niin paljon kuin haluaisin. Olen jopa miettinyt adoptiota. Luultavasti se tulisi olemaan viimeinen vaihtoehto ja hyvin raskas hyväksyä. Lapsi ei ollut todellakaan toivottu. Todella pahasti sanottu, mutta se on totuus. Olemme vasta eronneet ja yhteen emme ole palaamassa. Jos joskus olen ajatellu tekeväni lapsia niin ainakin se on ollu varma että lapsella tulisi olemaan molemmat vanhemmat, yhdessä. Myös ero vaikuttaa tähän mielentilaani, otin sen hyvin raskaasti, enkä oikein vieläkään hyväksy sitä itselleni. Ei kuitenkaan asuta enään exän kanssa yhdessä, mutta ollaan tekemisissä useita kertoja päivässä.

Raskauden myötä olen huomannut että tunteet todellakin on pinnassa ja toisen ihmisen läheisyyttä kaipaa todella paljon. Mun exä on toisinaan mukava, mutta toisinaan ihan täys mulkku. Kun olen niin yksin ja kaipaisin edes jonkinlaista huomiota niin sitä on turha häneltä odottaa. Ok, ei pitäisi odottaa exältä enää mitään.. mutta miten se onnistuu....??? helvetti. Usein saatan suuttua siitä että hän ei huomioi minua yhtään ja sitten sanon sellaisia asioita mistä ei ainakaan minulle ole mitään hyötyä... viimeksi tänään tein niin (haukuin hänen äitinsä..älä kysy miksi...) ja hän huusi minulle puhelimeen että ei enää ikinä halua kuulla minusta, ei ikinä.. ja luuri kiinni. Ja sitä ennen minä olin sanonut että tarviin jonkinlaista huomiota.. paljastanut heikkouteni. Romahdin...

Oon jo aikuinen nainen, mutta näköjään käyttäytymiseni on lapsen tasolla.. Olenko ainut?? Mistä tää johtuu??

Miten päästää irti exästä.. miten?? täytyykö mun tehdä niin? Voinko olla niin julma että lapseni ei tulisi näkemään isäänsä koskaan? Itselläni ei ole ollut biologinen isä elämässäni koskaan ja se on todella rankkaa. Tunsin lapsena jo itseni muita huonommaksi vaikka en sitä todellakaan ollut. Olen kuitenkin hyvästä perheestä ja normaalin kasvatuksen saanut.

Jos nyt ylipäätään joku edes jaksoi lukea tätä koko stooria niin sanokaa jotain..

Vedänkö ranteet auki vai muutanko ulkomaille ja jätän kaiken taakseni.. mitä hittoa voin tehdä???

 

:hug:
Voin hieman ymmärtää sun tilanteen. Mulla oli samantyyppinen tilanne esikoista odottaessa. Otin eron todella todella raskaasti, mutta se ero meidän tilanteessa, että sain valtavasti voimaa ja jaksamista tulevasta vauvasta. Sinä käsittelet asiat ehkä järkevämmin jollain tavalla... vaikee selittää. Mun erosurut siirtyi eteenpäin ja painajaisiin ja ne jatkuu vielä vuosien jälkeenkin :/

Eikä sun käyttäytyminen millään lapsen tasolla ole. Mä pidän hyvänä, että käsittelet tunteesi. Olen vain niin pahoillani, että tämänhetkinen suhtautuminen vauvaasi on vielä negatiivinen. Auttaisiko, jos kävisit oikein ammatti-ihmisen kanssa juttelemassa. Voi olla, että raskauden edetessä, kun hormonimyllerrykset tasoittuu, tilanne helpottuu.

Ei lapsesi, etkä sinäkään ole huonompi vaikka isä ei olisikaan elämässänne. Sitä paitsi tilanne saattaa muuttua, kun lapsi syntyy. Jos isällekin iski joku "kriisi"

Tämä on todella käsittelyä vaativa tämä sun tilanne. Toivon sydämestäni Sinulle kaikkea hyvää :hug:

 

kiitos.. täytyy hakeutua uudelleen tohtorin puheille. Pakko tälle jonkinlainen piste saada.

 

Kuinka pitkällä sun raskaus on?

 

Miksi epäilit ettet pystyisi antamaan lapsellesi niin paljon kuin haluaisit? Tuo on ehkä kaiken "alku ja juuri" tähän asiaan.. Voi että, olemalla hänelle oma äiti, antamalla läheisyyttä ja rakkautta, on jo niiin paljon.
Taloudellisesti uskon, että yksinkin pärjää. Ainakin mä pärjäsin hienosti. Tukiverkosto on myös tärkeä. Ystävät, perhe, "mammakaverit" jne. Miehen roolihahmon lapsi voi saada vaarista, enosta, kummisedästä ym ym.

 

Kerro tilanteestasi vaikka neuvolassa tai ota yhteyttä psykiatriseen sairaanhoitajaan.
Mistäpäin olet? Voisiko joku ulkopuolinen tarjota olkapäätä ja keskusteluseuraa?

 

Raskaushormonit vaikuttavat myös käyttäytymiseen, silloin nainen vaan on herkimmillään ja ottaa monet asiat itseensä ja raskaasti. Synnytys ja sen jälkeen imetys myös vaativat veronsa, mutta kun muistaa myös hoitaa itseään niin on paljon helpompaa. Voimia!!

 

Alkuraskaus on kyseessä.
Epäilen itseäni siitä syystä, koska olen jo nyt niin voimaton. Luultavasti tulisin antamaan lapselleni kaiken mutta miten sitten itse voisin.. en varmaan hyvin.

 

tämä exä on luvannut että voi ottaa lapsen asumaan luokseen. Luultavasti en pystyisi antamaan.. Jos tulisi tilanne että exälläni olisi uusi nainen ja lapseni hänellä niin tulisin varmasti hulluksi. Olen hyvin omistushaluinen ja mikäli joku toinen nainen yrittäisi lähestyäkään lastani niin olisin ihan hiilenä.. ihan sama mikä tai minkälainen nainen.

 

Sinun täytyy vain yrittää selvittää asiat. Apua saa pyytämällä ystäviltä ja ulkopuolisilta.

 

Alkuraskaus on kyseessä.
Epäilen itseäni siitä syystä, koska olen jo nyt niin voimaton. Luultavasti tulisin antamaan lapselleni kaiken mutta miten sitten itse voisin.. en varmaan hyvin.

Totta kai olet nyt voimaton; alkuraskaus ja ero. Raskauden myötä sun olo helpottuu ja aika parantaa myös eron tuomaa murhetta. Raskaus muuttuu konkreettisemmaksi, vauvan liikkeet alkaa tuntua ym, se tuo uutta puhtia
=)

Ja ei ole tarkoitus antaa lapsellesi KAIKKEA. Tietysti huolehdit myös itsestäsi ja järjestät omaa aikaa. Eihän sitä tiedä miten ihanan kumppaninkin vielä löydät. Voin sanoa näin, koska itelläni on samat vaiheet käyty läpi ja nyt elämä on mallillaan.

 

Voisinpa halata sua. Itse jäin raskauden alussa yksin sydän särkyneenä. Häpeä ja epäonnistumisen tuska estivät avautumasta kellekään ja vaikka ihmisiä oli ympärillä olin yksinäisempi kuin koskaan.

En halua nyt omalla nimimerkillä tätä kirjoittaa mutta voisinpa laitta jotenkin yksityisviestiä. En halua tässä kertoa omia selviytymiskeinoja ja nykyistä tilannetta. Mutta sen vannon että kun sydän siitä paranee niin elämä kyllä näyttää vielä ne kauneimmat puolensa.

 

tämä exä on luvannut että voi ottaa lapsen asumaan luokseen. Luultavasti en pystyisi antamaan.. Jos tulisi tilanne että exälläni olisi uusi nainen ja lapseni hänellä niin tulisin varmasti hulluksi. Olen hyvin omistushaluinen ja mikäli joku toinen nainen yrittäisi lähestyäkään lastani niin olisin ihan hiilenä.. ihan sama mikä tai minkälainen nainen.

Eli tunnet jo lapsen osaksi sinua ja äidin vaistot "puskee päälle" jo pelkästä ajatuksesta. Usko kuule mua, että teistä tulee hyvä tiimi!!
=)

 

Kyllä sinä pärjäät, lapsesi syntyy ja kun häntä katselet, häipyy muu mailma ja sen murheet.

 

kiitos kaunis tuesta. yritän selviytyä edes päivä kerrallaan.. Uskallan kyllä hakea apua lääkäristä mutta kuitenkaan en voi siellä kertoa kaikkea. Jotenkin hävettää. Tämä että sain kirjoitettua tänne ja te ihanat ihmiset vielä vastasitte minulle hyvin rohkaisevasti sai mieleni huomattavasti aurinkoisemmaksi kiitos.
tulen vielä kirjoittamaan lisää paremmalla ajalla.. nyt liian väsy.

 

Tule ihmeessä kertomaan kuulumisia. Jos rekisteröidyt, voit laittaa myös yytä mulle :hug:

 

Nostanpa tätä ketjua, sillä olen itsekin samassa tilanteessa kuin aloittaja (kuinka muuten voit nyt - olisi kiva tietää?). Olen hiljattain saanut tietää olevani raskaana n. rv8. Lapsen isä ei vielä tiedä. Hän on exäni. Erosimme jo keväällä minun aloitteestani mutta palasimme hetkeksi "yhteen" eli jatkoimme satunnaista tapailua ja pyrimme olemaan ystävät. Meillä on ollut sekä erittäin hyviä että erittäin huonoja hetkiä eromme jälkeen.

Nyt minun pitäisi päättää, mitä teen lapsen suhteen. Aborttia puoltaa se, ettei isä todennäköisesti halua lasta ja se, että olen tyypillinen akateeminen pätkätyöläinen, joka on tuskin pystynyt elättämään itsensä tähän asti. Toisaalta kuitenkin haluaisin synnyttää tämän lapsen. Olen vähän alle kolmekymppinen ja minulla on hyvä tukiverkosto, kunhan perheeni ensin toipuu järkytyksestään. En kaipaa baarireissuja. Ennen kaikkea tuntuu, että haluaisin nähdä, millainen persoonallisuus sisälläni kasvaa.

Totta kai äidiksi tuleminen pelottaa, enkä tiedä, olenko siihen valmis. Entä, jos haluankin tulevaisuudessa miehen, mutten löydä ketään yksinhuoltajuuteni takia? Entä, jos "pilaan" exäni elämän synnyttämällä hänelle lapsen, jota hän ei halua? Entä, jos haluankin myöhemmin elää vapaata elämää ja tulen katkeraksi lapselleni?

Olen aina suhtautunut myönteisesti lasten hankkimiseen, mutta se on aina ollut "joskus tulevaisuudessa", ja olen pitänyt lähtökohtana sitä, että lapset syntyvät vakaaseen parisuhteeseen ja mielellään myös turvalliseen taloudelliseen tilanteeseen. Nyt minulla ei ole tarjota tulevalle vauvalle kumpaakaan.

Mietin myös, kannattaako minun kertoa lapsen isälle raskaudesta mitään siinä tapauksessa, että päädyn aborttiin? Abortti tuntuu järkevältä ja turvalliselta ratkaisulta, mutta sisimmässäni haluan pitää tämän lapsen.