katkeruus on sitä kun joutuu pitkäkestoisesti vääryyden, kaltoinkohtelun tai muun epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi, eikä asiaa saa korjatuksi, eikä kaltoinkohtelun tekijä joudu millään tavalla vastuuseen teoistaan vaan päin vastoin jatkaa sitä niinkuin ennenkin.
Esimerkiksi itse olen väkivaltaisesta lapsuuskodista missä isä pahoinpiteli, nöyryytti, alisti ja mitätöi minua koko lapsuuteni ja nuoruuteni. Sama meno jatkuu aikuisiälläkin, ja isä ei todellakaan käytöstään muuta vaan päin vastoin syyttää minua kaikista ongelmista ja on sitä mieltä että ansaitsisin vieläkin pahoinpitelyä ja selkäsaunaa jos uskallan ola jostain eri mieltä isäni kanssa.
Se, että minua on laiminlyöty, ja se, että se yhä jatkuisi (jos antaisin sen jatkua), vielä yhdistettynä siihen että asiasta syytetään ja syyllistetään minua, tekee minusta katkeran. En todellakaan pysty antamaan anteeksi isälleni niitä kauheuksia mitä olen joutunut kokemaan. Isä ei käytöstään muuta ja häntä ei voi edes laskea lasteni lähelle väkivallan konkreettisen uhan takia.
Katkeruus tulee siitä, että ei voi unohtaa, ei voi antaa anteeksi. Jos toinen osapuoli ottaisi vastuun teoistaan ja pyytäisi anteeksi niin silloin voisin antaakin, mutta en tällaisessa tilanteessa. Katkeruutta ei kukaan valitse tai halua, sehän on aivan kamala tunne, mutta katkeruudesta ei valitettavasti pääse eroon vain sillä että ajattelee että "enpä nyt jaksa enää olla katkera". Voi kun se olisikin noin helppoa!