Mitä omien vanhempienne tekoa tai kasvatusmetodia kauhistelette?

Siis sitä mitä ovat mielestänne tehneet väärin kun olette olleet lapsia. Joku yks juttu kerran tai joku jatkuva tapa/teko.
Mulla on paljonkin asioita, mutta tuli nyt yks mieleen mitä en oman lapsen kohdalla voisi kuvitellakaan tekeväni.
Vanhempani nimittäin saattoivat jättää minut illalla yksin kotiin ollessani vaikka kolme vuotias. Laittoivat nukkumaan ja lähtivät pitkälle kävelylenkille kaupungille (ei tietääkseni koskaan kuitenkaan ryyppäämään tms.). Kerran meinasivat kuulemma mennä elokuviin, mutta muuttivat mielensä lippuluukulla. Joskus olin kuulemma jopa herännyt heidän poissaollessaan...
Siis haloo.

 

En mitään. Olen onnekas.

 

Tukkapöllyt. Ne eivät siis olleet sellaisia, että hiuksia olisi revitty irti, mutta sattuivat, koska mulla on iso pyörre päässä ja vedettiin vastakarvaan.

Myöhemmin, kun olen asiasta puhunut äitini kanssa, niin hän on rehellisesti myöntänyt mulla (ja itselleen) että tukkapöllyissä kyseessä oli äidin oma kiukku eikä tarkkaan harkittu kasvatuksellinen kuritustoimenpide. Muuten nimittäin emme saaneet kuritusta.

Teini-iässä olin aika hankala ja aiheutin huolta ja välillä äitini haukkui ja solvasi minua törkeällä tavalla. Vieläkin annan liian helposti toisille anteeksi sen, mitä he vihoissaan sanovat. Kaikkea ei vain pitäisi sietää.

 

Meitä oli kaksi korvatulehduskierteistä sisarusta. Äiti oli ilmeisen stressaantunut ainaisesta sairastamisesta, lääkärissä ravaamisesta ja lääkekuureista. Kun sitten sairastuit, sait kuulla, miten "tahallasi olet taas hankkinut itsesi kipeäksi; saat mennä parvekkeelle nukkumaan, ettei muiden tarvitse valvoa kuunnellen yskimistäsi". (Tätä uhkausta ei koskaan sentään toteutettu.)

Itse olen tästä yrittänyt muistaa, että kun omat lapset sairastavat, etsin aina itselleni sen viimeisenkin voimanrippusen tehdä pienen potilaan olo mahdollisimman hyväksi. Ettei lapsen tarvitse salata kipeää korvaansa äidiltä, ettei äiti taas suutu... Kummasti muuten tuntuu, että sairasta lasta jaksaakin paremmin kuin tervettä, "ilman syytä" kiukuttelevaa.

 

Lisäänpä vielä, että mun äitini oli ns. lempeä vanhempi, joka selitti asioita, ei antanut rangaistuksia ja kunnioitin häntä lapsena ja kunnioitan edelleen. Hänellä oli ja on yhä vain ongelmia vihanhallinnassa.

 

Fyysinen kuritus. Selkäsaunat vyöllä tai risulla. En voi ymmärtää!!! Olen jälkeenpäin asiasta kysynyt sekä äidiltä, että isältä mutta he ajattelevat asian edelleen olevan ok; lapsista ei saa kasvatettua kunnollisiksi ilman fyysistä väkivaltaa.

Se, että asioista ei puhuttu. Jos esim. kysyin johonkin asiaan miksi, vastaus oli, että koska minä sanon. Luulen, että paljolti tästä johtuu se, että minun on todella hankala keskustella yksinkertaisistakin asioista.

 

Mulla ei ole mitään kovin pahaa sanottavaa vanhempieni kasvatustyylistä. Mutta on kyllä jotain, mitä haluan tehdä toisin oman lapsen kanssa. Esim. se että haluan pysyä läheisenä ja pysyä ajan tasalla hänen elämässään silloinkin kun hän on teini ja nuori aikuinen. Siis yrittäisin olla sellainen, jolta hän voi ja uskaltaa hakea tukea oli asia mikä tahansa. Mulla näin ei ollut. Tai eivät edes tienneet mitä ongelmia oli esim. koulussa ja enkä minä halunnut / uskaltanut kertoa. Tai en tiedä näkivätkö että olen surullinen, mutta jos näkivätkin, niin eivät ehkä osanneet auttaa. Tai sitten ajattelivat että pitää itse selvittää. En tiedä.

 

Fyysinen väkivalta, sekä monipuolinen henkinen nujertaminen.

 

Meitä oli kaksi korvatulehduskierteistä sisarusta. Äiti oli ilmeisen stressaantunut ainaisesta sairastamisesta, lääkärissä ravaamisesta ja lääkekuureista. Kun sitten sairastuit, sait kuulla, miten "tahallasi olet taas hankkinut itsesi kipeäksi; saat mennä parvekkeelle nukkumaan, ettei muiden tarvitse valvoa kuunnellen yskimistäsi". (Tätä uhkausta ei koskaan sentään toteutettu.)

Itse olen tästä yrittänyt muistaa, että kun omat lapset sairastavat, etsin aina itselleni sen viimeisenkin voimanrippusen tehdä pienen potilaan olo mahdollisimman hyväksi. Ettei lapsen tarvitse salata kipeää korvaansa äidiltä, ettei äiti taas suutu... Kummasti muuten tuntuu, että sairasta lasta jaksaakin paremmin kuin tervettä, "ilman syytä" kiukuttelevaa.

Meillä mä olin se korvatulehdus potilas. Kerran tokalla luokalla korvaan särki enkä uskaltanut kertoa äidille ennen kuin myöhään illalla, kun särky oli jo sietämätöntä. Luulin, että äiti suuttuisi, mutta hän olikin ihana, vei yksityiselle ja mulle on jäänyt siitä todella hyvä mieli.

Oli vain leikki-ikäisestä jäänyt se käsitys, että väsynyt ja huolestunut äiti syytti mua sairastumisesta. Lapset kun tuppaavat syyttämään aina itseään.

 

Ainoa,minkä koen tärkeäksi tehdä toisin kuin omat vanhempani on pitää parisuhde elossa.

 

Fyysinen kuritus. Selkäsaunat vyöllä tai risulla. En voi ymmärtää!!! Olen jälkeenpäin asiasta kysynyt sekä äidiltä, että isältä mutta he ajattelevat asian edelleen olevan ok; lapsista ei saa kasvatettua kunnollisiksi ilman fyysistä väkivaltaa.

Se, että asioista ei puhuttu. Jos esim. kysyin johonkin asiaan miksi, vastaus oli, että koska minä sanon. Luulen, että paljolti tästä johtuu se, että minun on todella hankala keskustella yksinkertaisistakin asioista.

No, mulla on samantapaisia juttuja aloitukseni lisäksi.
Varsinkin äitini tukisti ja piiskasi, enkä pysty ymmärtämään mitä niin pahaa olin voinut tehdä, että oli ansainnut kaiken sen. Omaa lastani en voisi kuvitellakaan kurittavani fyysisesti.

 

Huoleton tapa kasvattaa lapsia. Välillä mietin, että miten ihmeessä me voimme veljieni kanssa olla vielä hengissä. Mutta kai se ajan henki vain oli silloin vielä sellainen lepsumpi. Minäkin kerran jäin pikkuveljeni kanssa kotivahdiksi, kun vanhemmat lähti viikoksi Ruotsiin. Oltiin ala-aste ikäisiä molemmat. Naapuri kävi kerran päivässä katsomassa että ollaan hengissä Ei mulle mitään traumaa siitä ole jäänyt, mutta en vaan ikinä voisi kuvitella itse toimivani samalla lailla.

 

Mulla on toi kuritus kanssa. Mutta jälkeenpäin juteltuna, äiti ei muista mitä isäpuoleni on minulle tehnyt, ja koittaa väittää aina että olen itse keksinyt nuo jutut.

 

Enpä oikein mitään, joskus huomaan muistuttavani äitiäni jopa niissä ei niin kivoissa asioissa.. kuten "turhasta" motkotus.

 

Mä olen joskus miettinyt, että kun jokainen sukupolvi haluaa tehdä asiat paremmin kuin omat vanhempansa. Tietää, missä oman vanhemmat on tehneet väärin ja haluaa omille lapsilleen parempaa. Niin, eikö kasvatuksen pitäis olla koko ajan parempaa ja lapsuuden pitäis olla koko ajan onnellisempaa ja koko ajan kasvaa onnellisempia ihmisiä?

Toisaalta Suomessakin on ollut aika lähiaikoina yksi yhteinen "trauma", eli sota joka varmasti vaikuttanut lapsuuteen. Ehkä silloin arvot on koventuneet, lasten ei annettu olla lapsia vaan kaikkien piti osallistua pienestä pitäen töihin ja elämä oli kovaa. Ehkä sota vaikuttaa vieläkin meidänkin sukupolveen, vaikka koko ajan lievemmin ja lievemmin.

 

[QUOTE="siipi";22562663]Mä olen joskus miettinyt, että kun jokainen sukupolvi haluaa tehdä asiat paremmin kuin omat vanhempansa. Tietää, missä oman vanhemmat on tehneet väärin ja haluaa omille lapsilleen parempaa. Niin, eikö kasvatuksen pitäis olla koko ajan parempaa ja lapsuuden pitäis olla koko ajan onnellisempaa ja koko ajan kasvaa onnellisempia ihmisiä?

Toisaalta Suomessakin on ollut aika lähiaikoina yksi yhteinen "trauma", eli sota joka varmasti vaikuttanut lapsuuteen. Ehkä silloin arvot on koventuneet, lasten ei annettu olla lapsia vaan kaikkien piti osallistua pienestä pitäen töihin ja elämä oli kovaa. Ehkä sota vaikuttaa vieläkin meidänkin sukupolveen, vaikka koko ajan lievemmin ja lievemmin.[/QUOTE]

mä olen miettinyt tätä kanssa joskus, mutta tullut siihen johtopäätökseen, että kaikki ei ole samalla lähtöviivalla ja siksi se paremmaksi muuttuminen kestää

 

Tähän varmaan pitäisi laittaa ne faijalta saadut luunapit ja satunnaiset tukkapöllyt. Mutta pakko rehellisesti tunnustaa, etten koe traumatisoituneeni niistä mitenkään. Enkä edes osaa paheksua tai kauhistella, vaikken omia lapsiani fyysisesti kuritakaan.

Ainoa asia, minkä olen päättänyt tehdä toisin, on se, että pyydän lapsiltani anteeksi. Silloin kun olen syyttänyt jostain turhaan tai "tuominnut väärin", suuttunut tyhjästä, tehnyt virheitä.
Oma äitini ei sitä osannut, ei oikeastaan osaa vieläkään. Eikä kohdistu/koske pelkästään lapsia vaan kaikkia muitakin, anteeksi pyytäminen vaan on mutsille vaikeaa. Nykyään kykenen ymmärtämään asian, mutta pienenä se oli vaikeampaa, ja siitä syystä pyrin omiltani pyytämään anteeksi, kun siihen on aihetta.

 

[QUOTE="siipi";22562663]Mä olen joskus miettinyt, että kun jokainen sukupolvi haluaa tehdä asiat paremmin kuin omat vanhempansa. Tietää, missä oman vanhemmat on tehneet väärin ja haluaa omille lapsilleen parempaa. Niin, eikö kasvatuksen pitäis olla koko ajan parempaa ja lapsuuden pitäis olla koko ajan onnellisempaa ja koko ajan kasvaa onnellisempia ihmisiä? [/QUOTE]
Ehkä siinä käy niin, että emme huomaa arvostaa saamamme kasvatuksen hyviä puolia, ja niitä omat lapsemme sitten jäävät vuorostaan paitsi?

 

[QUOTE="siipi";22562663]Mä olen joskus miettinyt, että kun jokainen sukupolvi haluaa tehdä asiat paremmin kuin omat vanhempansa. Tietää, missä oman vanhemmat on tehneet väärin ja haluaa omille lapsilleen parempaa. Niin, eikö kasvatuksen pitäis olla koko ajan parempaa ja lapsuuden pitäis olla koko ajan onnellisempaa ja koko ajan kasvaa onnellisempia ihmisiä?

Toisaalta Suomessakin on ollut aika lähiaikoina yksi yhteinen "trauma", eli sota joka varmasti vaikuttanut lapsuuteen. Ehkä silloin arvot on koventuneet, lasten ei annettu olla lapsia vaan kaikkien piti osallistua pienestä pitäen töihin ja elämä oli kovaa. Ehkä sota vaikuttaa vieläkin meidänkin sukupolveen, vaikka koko ajan lievemmin ja lievemmin.[/QUOTE]

Se,että näkee mitä virheitä omat vanhemmat ovat tehneet,aiheuttaa usein sokeutta omien virheiden näkemiselle.Lapsuuden onnellisuus pysyy kutakuinkin vakiona,koska samalla kuin ympäristö muuttuu ja vaikuttaa vanhempien ratkaisuihin myös se,mitä ihmiset lapsuutensa jälkeen myöntävät kaivanneensa muuttuu.Vaikeasti selitetty,mutta näin mä asian näen.Jos oli liian tolkutonta niin olen valmis selittämään tarkemmin.. =) Sota ei ole vaikuttanut enää vanhempiin,jotka ovat syntyneet sodan jälkeen.

 

Se, että äiti asetti miesystävänsä lastensa mielenterveyden ja fyysisen terveyden edelle. Miesystävä sai hakata meitä, eikä me lapset saatu sanoa mitään tai hakea apua. Silloin kun yritin hakea apua, niin äiti valehteli niille, että keksin omiani. Äidille on aina miehet olleet tärkeämpiä kuin omat lapset. Itse en aio ikinä tehdä niin. Lapsi ja lapsen hyvinvointi tulee aina ensin.

 

Huoleton tapa kasvattaa lapsia. Välillä mietin, että miten ihmeessä me voimme veljieni kanssa olla vielä hengissä. Mutta kai se ajan henki vain oli silloin vielä sellainen lepsumpi. Minäkin kerran jäin pikkuveljeni kanssa kotivahdiksi, kun vanhemmat lähti viikoksi Ruotsiin. Oltiin ala-aste ikäisiä molemmat. Naapuri kävi kerran päivässä katsomassa että ollaan hengissä Ei mulle mitään traumaa siitä ole jäänyt, mutta en vaan ikinä voisi kuvitella itse toimivani samalla lailla.

tämäkin kuulostaa tutulta! meidät jätettiin ala-asteikäisinä mökille kahdeksi viikoksi kesällä. mitähän me söimme tai teimme, ei voi muistaa. joku naapuri kai myös kävi tarkastamassa tilanteen silloin tällöin. nykyään sossu tulis (onneksi) hyvin äkkiä noutamaan.

 

Ehkä siinä käy niin, että emme huomaa arvostaa saamamme kasvatuksen hyviä puolia, ja niitä omat lapsemme sitten jäävät vuorostaan paitsi?

Niin voihan se niinkin olla, että aina jotakin unohtuu. Keskittyy vaan niin paljon välttämään omien vanhempien tekemiä virheitä, ettei huomaa omiaan.

Tai sitten oman lapsen kanssa joutuu kokonaan toisenlaisten tilanteiden etee, mihin ei ole osannut mitenkään varautua tai ei ole saanut omilta vanhemmilta minkäänlaista mallia.

 

- Lasten mollaaminen. Minulla on atooppista ihottumaa ollut lapsesta asti jota häpeän vielä aikuisena. Kotona kutsumanimeni oli rupisammakko. Murrosiässä kun aloin olemaan myöhempään ulkona isäni kutsui minua huoraksi. (vaikka olin neitsyt)

- Lasten peloista piittaamattomuus. Pikkuveli pelkäsi pimeää ja sille lähinnä naureskeltiin ja pidettiin nössönä. Varsinkin isä häpesi nynnyä poikaansa.

- Meillä lapsilla ei ollut koskaan mitään harrastuksia. Vaikka pyydettiin että saataisiin harrastaa edes jotain halpaa niin ei saatu. Äiti ihmettelee vieläkin kun neuvolassa ja koulussa kysyttiin aina että onko kavereita. Mihin niitä kavereita muka tarvii??! Hänen mielestään riittää kun meitä sisaruksia on monta. Sanomattakin selvää, että itse haluan kannustaa lapsiani harrastuksiin (toki jokaisen kiinnostuksen mukaan, pakottamaan en ala!) ja luomaan pienestä pitäen ystävyyssuhteita. Minä olen ollut tasan yhden kerran kaverilla yökylässä ja vähän kateellisena olen kuunnellut muiden ihania kokemuksia yökyläilyistä puolin ja toisin.

- Fyysinen kajoaminen lapsiin. Muistan kuinka lapsena oli järkyttynyt olo siitä että meitä kuritettiin fyysisesti. Välillä asiasta välillä turhaan mutta joka kerta oli ihan yhtä järkyttävä, että joku voi tehdä noin. Jotenkin se fyysinen kipu ei tuntunut niin pahalta kuin se henkinen.

- Vanhempieni kielen käyttö. Haukkuivat aina kaikki, kiroilevat edelleenkin paljon, käyttivät todella rumia sanoja meidän lasten kuullen/meistä lapsista. Olin toisella luokalla kun sain käytösnumeroksi 6 kiroilun takia. No hankalapa se oli päästä tavasta eroon kun omat vanhemmat käyttivät kirosanaa joka toisen tai kolmannen sanan kohdalla... Ihmettelin lapsena myös sitä, että vaikka vanhemmat vaikuttivat tyytyväisiltä kyläpaikassa/sukulaisten luona heti kun pääsimme autoon alkoivat haukkumaan heitä. Pidin sitä todella kaksinaamaisena touhuna enkä koskaan saanut vastausta kun kysyin että miksi sitten käydään siellä kylässä jos ne ihmiset on niin perseestä.

- Viikkorahan puute. Ei saatu pennin penniä. Saatiin rahaa ehkä synttäreinä tms. ja niilläkin rahoilla piti aina ostaa jotain järkevää. Kesätöihin kun pääsin piti alkaa ostamaan omat vaatteet. Kamalasti ei sillä tonnityöllä osteltu vuodeksi vaatteita ja häpesinkin omaa pukeutumista.

Katkera olen siitäkin että jouduin lukion aikaan käymään iltaisin töissä jotta sain maksettua vuokran, koulukirjat, ruuat jne. vaikka vanhemmat saivat minusta lapsilisääkin vuoden verran. Penniäkään tukea ei kotoa päin tullut.

Ehkä vielä jotain löytyisi jos jaksaisi ruotia enempää. Eipä ole vieläkään kovin mahtava itsetunto.
Toivon totisesti että itse osaisin kasvattaa lapseni rakkaudella enkä pelolla. Haluan olla kannustava vanhempi mutta toki pitää rajat. Toivon myös että lapsillani olisi terve itsetunto.

t. läski ja ruma rupisammakko jolla ei edelleenkään kavereita

 

[QUOTE="vieras";22562687]Se,että näkee mitä virheitä omat vanhemmat ovat tehneet,aiheuttaa usein sokeutta omien virheiden näkemiselle.Lapsuuden onnellisuus pysyy kutakuinkin vakiona,koska samalla kuin ympäristö muuttuu ja vaikuttaa vanhempien ratkaisuihin myös se,mitä ihmiset lapsuutensa jälkeen myöntävät kaivanneensa muuttuu.Vaikeasti selitetty,mutta näin mä asian näen.Jos oli liian tolkutonta niin olen valmis selittämään tarkemmin.. =) Sota ei ole vaikuttanut enää vanhempiin,jotka ovat syntyneet sodan jälkeen.[/QUOTE]

Joo, ymmärrän mitä tarkoitat.

Tuo sota ajatus mulle tuli vaan mieleen siitä, kun mun vanhemmat on sanoneet, että eivät muista että niitä olis koskaan pidetty sylissä (ovat myös syntyneet vasta sodan jälkeen). Kai tuollainen omaan vanhemmuuteen jotenkin vaikuttaa. Että vaikka mun vanhemmat on pitäneet mua tietysti sylissä, niin ehkä se läheisyys, mitä he ovat mulle pystyneet antamaan, on kuitenkin vähemmän mitä haluan taas antaa omalle lapselle. Olipas sekavaa...

 

sairastelut meilläkin oli jotenkin omia vikoja.
aikuisiän kynnykselläkin mulla oli outo tapa melkein pillahtaa itkuun lääkärillä, kun piti jotain vaivaa valittaa. jotenkin se oli sellasta anteeks että olen kipeä-oloa.