Tästä tulee varmaan sekavin teksti, mitä koko parisuhde -osiosta löytyy, mutta mä.. kuitenkin.
Mä oon jo kauan miettinyt, että mitä mä voin tehdä..tai että minne ois järkevin jatkaa. Me ollaan naimisissa ja meillä on kohta kaks vuotias lapsi ja toinen tulossa. Yhdessä ollaan oltu kohta 7 vuotta. Naimisissa niistä 3.
Meillä on miehen kanssa TOSI huono suhde. Me ei oikeasti nyttemmin olla puhuttu toisille mitään. Ei oikeasti yhtään mitään. Eikä oo kovin hyvin mennyt pitkiin aikoihin.
Jokunen aika sitten, mua ahisti miehen juominen. Mun mielestä hän joi liikaa ja liian monta kertoja viikossa. Käväs reissuillaan muutaman kolme kertaa/vko ja aina humalahakuisesti. Noh, siihen mä sain "neuvon", että miehelle pitää antaa omaa tilaa ja sen pitää antaa mennä ja ottaa se sitten reissuiltaan avosylin vastaan. Niin sen suhteen ois pitänyt toimia. Mä annoin mennä. Se meni ja nyttemmin on kierrellyt baareja paljon vähemmän.
Mutta.. sitten tuli paljon muuta mukana. Ennen oli noitten baarireissujen jälkeen riita ja sen riidan jälkeen aina vähän aikaa puhtoiset tuulet meiän välillä. Oli hyvä olla enkä muistanut muutamaan päivään, että millainen se mies on, ku en siitä tykkää. Se oli sellainen oravanpyörä, että silloin ku hän meni, mä olin aivan raivona ja suunnittelin eroa ja sitten ku se otti päiviä, niin kaikki tuntui taas olevan ihan hyvin. Ja mä olin sen aikaa onnellinen. Kun se sitten taas meni ja laa-laa, sama taas uudestaan ja taas uudestaan.
Nyt, ei oo enää mitään. Mua vaan ärsyttää mies miltei koko ajan. En mä sitä sille sano, ku se ei varmaan auta asiaa ollenkaan. Eikä se sanos mitään. Olis vaan hiljaa. Ja sitten mua ärsyttäs se, että ku se ei voi sanoa mitään. Ja sanosin vielä siitä ja se vaan jöröttäs sohvalla ja kattos jotain painonpudotusohjelmaa tai kauniita ja rohkeita töllöstä.
Mä oon aivan kypsähtänyt tähän kodin(KI) pyörittämiseen. Se ei laita kotitöiden eteen tikkua ristiin. Ei edes astianpesukonetta voi sammuttaa, etteikö sitä pitäs käskeä. Tai sanoa, että sammutappa ap-kone. Ennen se teki jotain.. Lapsi vie tosi paljon päivisin energiaa. (onpa uutta?) Se on ollut aina huomionkipeä ja sen kanssa tarvii miltei koko päivän tehdä jotain. Muutaman minuutin saattaa katsoa yksikseen Pingua tai piirtää, mutta muuten saakin kehittää jotain tekemistä. Mies käy töissä, mutta se että kun hän palaa kotiin, ei helpota mitenkään. Tai, ei ainakaan tunnu siltä.
Nyt mä oon ruvennut miettiin, että mä en edes muista koska viimeksi mä oisin kuullu siltä jotain ihanaa. Että se tykkäis musta, tai että se ois edes halannut tai antanut pusua. Tytölle antaa - ja oikein sillain, että mä varmasti huomaan. Lähtee töihin ja hulluna, et isi lähtee töihin tuu sanoo isille heippa ja tuu antaa pusu. Sit, ei välttämättä sano mulle es heippaa.. :'( Kuulostan varmaan aika säälittävältä, mutta ette te tiä kuka mä oon.
En mä muuten ois ehkä ruvennut miettimään, mutta kun yhenä aamuna mä "kampasin sormilla" sen hiuksia, pusuttelin ja hieroskelin sen selkää kämmenellä, niin se käänsi vaan selän. Sitä edellisenä aamuna kävi samoin. Mä olin aivan, että just.. en sitten sua aivan heti oo hellimässä. Ja ajattelin, että se saa kyllä seuraavan kerran koskettaa mua, jos haluaa. Mutta, eipä tuo oo paljon kosketellut. Mä oon ollu meistä aina se hellyydenkipeä ja saanut ruinata kainaloon... Mutta, nyt tää on jo huipussaan. Musta tuntuu, et nyt varsinki ku oon raskaana, niin tarvisin oikein erityishuomiota. Hellyyttä ja lellintää. Ei tällaista nainen voi kestää!
En mä jaksa enää kirjottaa, ku ei kukaan jaksa lukea kumminkaan. Nyt vaan tuntuu, ettei tässä missään oo mitään järkeä. Ja jos jotain yrittää mieheltä kysyä, niin se vastaa heti ihan hermona. Vaikka yrittäis kuin sievästi. :\| :/
Tuntuu, että ois parempi asua erillään - mutta ei silti tunnu yhtään hyvältä sekään.
Mä oon jo kauan miettinyt, että mitä mä voin tehdä..tai että minne ois järkevin jatkaa. Me ollaan naimisissa ja meillä on kohta kaks vuotias lapsi ja toinen tulossa. Yhdessä ollaan oltu kohta 7 vuotta. Naimisissa niistä 3.
Meillä on miehen kanssa TOSI huono suhde. Me ei oikeasti nyttemmin olla puhuttu toisille mitään. Ei oikeasti yhtään mitään. Eikä oo kovin hyvin mennyt pitkiin aikoihin.
Jokunen aika sitten, mua ahisti miehen juominen. Mun mielestä hän joi liikaa ja liian monta kertoja viikossa. Käväs reissuillaan muutaman kolme kertaa/vko ja aina humalahakuisesti. Noh, siihen mä sain "neuvon", että miehelle pitää antaa omaa tilaa ja sen pitää antaa mennä ja ottaa se sitten reissuiltaan avosylin vastaan. Niin sen suhteen ois pitänyt toimia. Mä annoin mennä. Se meni ja nyttemmin on kierrellyt baareja paljon vähemmän.
Mutta.. sitten tuli paljon muuta mukana. Ennen oli noitten baarireissujen jälkeen riita ja sen riidan jälkeen aina vähän aikaa puhtoiset tuulet meiän välillä. Oli hyvä olla enkä muistanut muutamaan päivään, että millainen se mies on, ku en siitä tykkää. Se oli sellainen oravanpyörä, että silloin ku hän meni, mä olin aivan raivona ja suunnittelin eroa ja sitten ku se otti päiviä, niin kaikki tuntui taas olevan ihan hyvin. Ja mä olin sen aikaa onnellinen. Kun se sitten taas meni ja laa-laa, sama taas uudestaan ja taas uudestaan.
Nyt, ei oo enää mitään. Mua vaan ärsyttää mies miltei koko ajan. En mä sitä sille sano, ku se ei varmaan auta asiaa ollenkaan. Eikä se sanos mitään. Olis vaan hiljaa. Ja sitten mua ärsyttäs se, että ku se ei voi sanoa mitään. Ja sanosin vielä siitä ja se vaan jöröttäs sohvalla ja kattos jotain painonpudotusohjelmaa tai kauniita ja rohkeita töllöstä.
Mä oon aivan kypsähtänyt tähän kodin(KI) pyörittämiseen. Se ei laita kotitöiden eteen tikkua ristiin. Ei edes astianpesukonetta voi sammuttaa, etteikö sitä pitäs käskeä. Tai sanoa, että sammutappa ap-kone. Ennen se teki jotain.. Lapsi vie tosi paljon päivisin energiaa. (onpa uutta?) Se on ollut aina huomionkipeä ja sen kanssa tarvii miltei koko päivän tehdä jotain. Muutaman minuutin saattaa katsoa yksikseen Pingua tai piirtää, mutta muuten saakin kehittää jotain tekemistä. Mies käy töissä, mutta se että kun hän palaa kotiin, ei helpota mitenkään. Tai, ei ainakaan tunnu siltä.
Nyt mä oon ruvennut miettiin, että mä en edes muista koska viimeksi mä oisin kuullu siltä jotain ihanaa. Että se tykkäis musta, tai että se ois edes halannut tai antanut pusua. Tytölle antaa - ja oikein sillain, että mä varmasti huomaan. Lähtee töihin ja hulluna, et isi lähtee töihin tuu sanoo isille heippa ja tuu antaa pusu. Sit, ei välttämättä sano mulle es heippaa.. :'( Kuulostan varmaan aika säälittävältä, mutta ette te tiä kuka mä oon.
En mä muuten ois ehkä ruvennut miettimään, mutta kun yhenä aamuna mä "kampasin sormilla" sen hiuksia, pusuttelin ja hieroskelin sen selkää kämmenellä, niin se käänsi vaan selän. Sitä edellisenä aamuna kävi samoin. Mä olin aivan, että just.. en sitten sua aivan heti oo hellimässä. Ja ajattelin, että se saa kyllä seuraavan kerran koskettaa mua, jos haluaa. Mutta, eipä tuo oo paljon kosketellut. Mä oon ollu meistä aina se hellyydenkipeä ja saanut ruinata kainaloon... Mutta, nyt tää on jo huipussaan. Musta tuntuu, et nyt varsinki ku oon raskaana, niin tarvisin oikein erityishuomiota. Hellyyttä ja lellintää. Ei tällaista nainen voi kestää!
En mä jaksa enää kirjottaa, ku ei kukaan jaksa lukea kumminkaan. Nyt vaan tuntuu, ettei tässä missään oo mitään järkeä. Ja jos jotain yrittää mieheltä kysyä, niin se vastaa heti ihan hermona. Vaikka yrittäis kuin sievästi. :\| :/
Tuntuu, että ois parempi asua erillään - mutta ei silti tunnu yhtään hyvältä sekään.