Pahoilta ja pienemmiltäkin onnettomuuksilta ollaan onneksi selvitty. *koputtaa puuta* Eikä mitään niin vakavia sairastumisiakaan ole ollut että olisi oikeasti joutunut pelkäämään kunnolla lapsensa puolesta.
Kuopuksen kohdalla pahin juttu taisi olla tuo autismi-diagnoosi, vaikkei se toki sillä lailla pelästyttänyt mutta elinikäinen seuralainenhan se on ja vaikuttaa elämään monin tavoin.
Esikoisesta avikeampi sanoa. Hän on aina ollut fyysisesti heikompi ja alttiimpi kaikille sairasteluille jne, pariin kertaan on ollut niin huonona että se on tehnyt pahaa, vaikka toki tunsimmekin olevamme turvallisissa käsissä eikä oikeasti tarvinut pelätä lapsen hengen puolesta. Ihan isoin yksittäinen järkytyksen hetki oli varmaan se down-epäily, vaikka toisaalta sitäkin pehmitti se että lapsi oli kuitenkin hengissä ja hyvissä voinnein (vuorokautta aiemmin se ei ollut mikään itsestäänselvyys). Toisaalta kun se ihan suurin järkytys meni ohi niin tuli tilalle varsin vahva usko elämään ja sen kantamiseen. Myöhemmät vaiheet ovat tätä sitten vähän murentaneet, pala kerrallaan ja toisaalta on saanut kokoajan rakentaa uutta tilalle. Kuitenkin nämä asiat ovat tapahtuneet niin pikkuhiljaa ettei mitään hetkellistä järkytystä, pelästystä tms ole tullut.