Mitä tekisitte tässä tilanteesa?

[Huono äiti]

Meillä on 2- ja 3-vuotiaat lapset, joista vanhempi aloitti osapäiväisen virikehoidon (joo, kivittäkää vaan) vaikean pitkittyneen masennukseni vuoksi ja nuorempi siis vielä kotihoidossa. Tämän järjestelyn piti helpottaa meidän arkea ja kyllä se on sitä jonkin verran tehnytkin, mutta en siitä huolimatta jaksa olla olla oikein läsnä lapsilleni ja jatkuvasti vain mietin kuinka paljon helpompi perheelläni olisi ilman minua. tuntuu, etten jaksa arkea tai mitään muutakaan. Välillä toki on parempia päiviä, mutta yleistilanne siis on tämä.

Oon miettinyt, että jos tuolle nuoremmallekin hakis hoitopaikkaa... Mutta ollaan miehen kans molemmat sitä mieltä että poika ei ole vielä valmis olemaan päivittäin erossa molemmista vanhemmistaan, kun nytkin kotonakin itkeskelee aina isin perään jos tulee pientäkään harmia eikä oikein osaa kovin hyvin vielä puhuakaan. Tiedän, että pienemmätkin pärjäävät ihan hyvin hoidossa, mutta jotenkin tuntuu tosi pahalta että hän joutuis hoitoon. Esikoinen nauttii hoidosta täysillä eikä varmasti olisi mitöön ongelmaa, vaikka olisi siellä kokopäiväisestikin.

No, ongelmana on myös se, ettei tuonne esikoisen päikkyyn oteta alle 3-vuotiaita. (tätä en tiennyt siinä vaiheessa kun hoitopaikka vastaanotettiin ja tarkoitus oli siis että saatais tuo kuopuskin myöhemmin samaan paikkaan josa sisko "turvana")

Esikoinen on jo saanut ystäviä päiväkodista ja tuntuisi julmalta siirtää hänet jonnekin muualle, minne veljensä pääsisi hoitoon ja toisaalta ihan älyttömältä raahailla lapsia eri paikkoihin, etenkin kun itse olen jokatapauksessa kotona. Työkuntoinen en missään nimessä ole, olen kuntoutustuella.

Kuinka pahoja traumoja lapsilleni aiheutan kun he näkevät äidin itkeskelevän usein, eikä jaksa osallistua lasten leikkeihin tms? Isi kyllä leikkii iltaisin ja itse koitan kyllä halailla lapsia paljon ja kerron usein että heitä rakastan. En usko, että masennukseni aiheuttaisi turvattomuuden tunnetta lapsissa, mutta kuitenkaan en ole läsnä niin paljon kuon haluaisin. Ja lapset turhautuvat aika helposti jos en jaksa keksiä heille tekemistä ja huonoina päivinä en jaksa edes puuttua heidän kinasteluihin tms.

Auttakaa vähän avaamaan tätä solmua ja saamaan eri näkökulmia tähän. Tuntuu, etten enää oikein tiedä mikä olisi lapsilleni parasta :/

Ja joo, oon menny jo hoitoon että sitä ei tarvi ehdottaa. Eri lääkkeitä kokeiltu ja nyt taas uus kokeilussa, vielä ei tehosta tiedä. Juttelemassa käyn silloin tällöin. Viikottaiseen terapiaan ei hoitohenkilökunnan mukaan minulla ole vielä resursseja ja tietty lasten hoito pitäis silloin jollain tapaa järjestää...

Sori pitkä vuodatus.

 

["annika"]

Valitettavasti luulen, että se kaksvuotiaan hoitoon vieminen ei auta sinun masennukseesi mitään, tai paranna sinun jaksamistasi. veikkaan että jos viet hoitoon niin sinun päivät kuuvat sohvalla ja tv:tä katsellessa tai netissä.
masentuneen ihmisen on toipuakseen pakko pitää jostain ruutineista kiinni, nyt kun sinulla on lapsi kotona niin sängystä on noustava, ruokaa laitettava, ulkoiltava ainakin joskus, vai mitä? eikä kukaan hoitotäti korvaa äidin puuttuvaa läsnäoloa sille kaksvuotiaalle.

mikä teidän rahallinen tilanne on? oisko miehellä mahdollisuutta jäädä hoitovapaalle edes vähäksi aikaa, tai sitten osittaiselle hoitovapaalle?

 

[Tiedän]

Olen ollut itse joskus huonossa kunnossa diagnoosilla keskivaikea masennus. Mulla ei tosin ollut lapsia, mutta ihan vaan jottei kuulosta viisastelulta. Peesaan tuota että täytyy pitää rutiineistä kiinni. Mä aloitin silloin kesken huomioita aikaani lehtien varhaisjakelijana ja uskon, että sillä oli iso merkitys paranemisen kannalta - luulin siis ettei siitä tulisi mitään mutta vastoin kaikkia odotuksia pidin siitä työstä ihan tosissaan ja kuntouduin varmaan liikunnan ja raittiin ilmankin takia. Oli mulla nyt toki lääkityskin mielialaan ja nukahtamislääke sekä välillä rauhoittavia ahdistukseen.

En siis tietenkään neuvo jakamaan lehteä, vaan ottamaan jonkun helpon liikunnallisen jutun rutiiniksi, vaikka menisit jokaikinen aamu vaunulenkille, ihan sama mitä. Olis hyvä jos siinä tulisi vähän hiksa ja hengästyisit ja yrittäisit samalla päästä irti oman tilanteesi pohtimisesta. Juuri tuo "perheellä olisi parempi ilman minua" on vahingollista itsesäälissä vellomista, josta pitäisi kaikin keinoin päästä eroon.

 

["Haukku"]

Älä keskity siihen, miten voisit tehdä vielä vähemmän luopumaan hyväksi, vaan kehitä pari pientä juttua mitä voisit tehdä hänen kanssaan päivittäin vaikka kuinka tuntuisi ettet jaksa: lue pari lorua, käy ulkona edes lyhyesti, piirrä paperille aurinkoja ja sydämiä ja ihaile hänen riipustuksiaan. Sulle tulee parempi mieli, kun teet edes sen pienen jutun, ja lapsi ottaa sut joka tapauksessa sellaisena kuin olet.

Mä olenkanssa itkenyt toimettomana vauvan ja taaperon kanssa, eikä ole ollut isiäkään (usein on onneks muita)pelastamaasa niiden iltaa. Mutta ne tyytyy niin vähäänkin.

 

[Huono äiti]

Kiitos vastauksista.

Rutiineja meillä onneksi on; aamulla menen ulos koiran kans ennenkuin mies lähtee töihin (mies vie esikoisen hoitoon), sitten kuopukselle aamupalaa ja hänen katsoessa aamupiirretyt, koitan tehdä kotitöitä sen minkä jaksan. Sitten syödään lounas (teen jos jaksan) lähdetään kuopuksen kans puistoon, kauppaan tai ulos syömään ja tämän jälkeen haetaan esikoinen hoidosta ja mennään yleensä kaikki päikkäreille. Sitten välipala ja koiran ja lasten kanssa ulos kävelylle, usein jäädään vielä pihalle kunnes on aika mennä syömään. Ja loppuilta sit lapset leikkii isin kanssa. Ja illalla tietty käyn vielä koiran kans ulkona.

Tuo koiran hankinta ja esikoisen osapäivä-hoito on kyllä selkeästi hyväksi minulle. Lasten parhaasta en osa sanoa :/ toki päiviin on tullut selkeämmät rytmit jos vertaa aikaan ennen koiraa/päikkyä, silloin ei tullut lähdettyä läheskään joka päivä edes ulos.

Mies on ollut jo kotihoidontuella kanssani yhtäaikaa kotona, jonka jälkeen aloitti uudessa työssä. Joten nyt ei oo vaihtoehtona että hän taas jäis kotiin. Ihan hyvä meidän parisuhteellekin, on tämä miehellekin raskasta katsoa mun masennuksesta norsun vitulla olevaa naamaani ja nauttii nyt töistään niin paljon.

Koti on yleensä aikamoinen kaaos kun en jaksa lasten sotkuja siivota joka päivä, mutta kuulostaako meidän arki ihan hirveän traumaattiselta lapsille?

 

[Huono äiti]

Nostan jos jollain olisi jotain kommentoitavaa tai mielipiteitä. Tuntuum etten enää edes tiedä mikä on normaalia lapsiperheen arkea ja koenko turhaan syyllisyyttä ihan kaikesta.

Kuinka paljon te "normaalit" kotiäidit leikitte lastenne kanssa vai lekkivätkö keskenään? Kuinka usein luette, laulatte, piirrätte, askartelette, pelaatte, leivotte yhdessä je?

 

[hmm..]

Veisin toisenkin lapsen hoitoon. Ei ole hyväksi jos itket paljon etkä jaksa pyörittää ns. normaaliarkea.

 

["Mii"]

Älä ota paineita siitä, että pitäisi leikkiä joka päivä lasten kanssa. Ota lapsi mukaan omiin kotihommiisi. Ja uskon että lapselle on tärkeää vain saada olla itsekseen. Mielikuvitus kehittyy, kun ei äiti ohjaile kokoajan leikkiä.
Ja minusta teidän päivärytminne kuulosti normaalilta, hyvältä.

 

["Mii"]

Ja vielä lisäystä : tee joka päivä jotain pientä, mikä tuntuu sinusta hyvältä. Esim lehden luku, joku pieni herkku, lempiohjelma, luonnon ihailu. Ei mitään isoa, mutta jotain, jossa ajattelet vain itseäsi.

 

["The Maiden"]

Mun äiti oli masentunut ja itku ja sängyssä makaaminen oli mulle jotenkin henkilökohtaista. Koin, etten ollut minkään arvoinen, kun en tee edes äitiäni onnelliseksi. Nykyään äiti on maanisdepressiivinen ja ajoittain aivan hirvittävä riesa sekoiluineen. Mutta onhan se rakas äiti silti.

 

[Huono äiti]

[QUOTE="The Maiden";24479470]Mun äiti oli masentunut ja itku ja sängyssä makaaminen oli mulle jotenkin henkilökohtaista. Koin, etten ollut minkään arvoinen, kun en tee edes äitiäni onnelliseksi. Nykyään äiti on maanisdepressiivinen ja ajoittain aivan hirvittävä riesa sekoiluineen. Mutta onhan se rakas äiti silti.[/QUOTE]

Onneksi tuo mun itkuilu ei ole päivittäistä ja yleensä menee kohtuullisen nopeasti ohi. Sanon kyllä aina lapsille, että kaikki hyvin että äidillä on vain vähän paha mieli kun väsyttää tms. Ja halin heitä jos huomaavat itkuni. En missään nimessä haluaisi, että lapseni kokisivat samoin kuin sinä olet joutunut kokemaan. Hyvinä hetkinä sanon lapsille aina paljon positiivisia asioita; äiti on tosi iloinen/ylpeä kun äidillä on noin reippaita/taitavia/ihania lapsia.

Periaatteessa ajattelen, että lapsille tekee ihan hyvää nähdä aikuisilta eri tunneskaaloja, kunhan niitä negatiivisia ei ole liikaa ja niistä surun tunteistakin keskustellaan. Ja tottakai minua kiinnostaa miten masennukseni vaikuttaa lapsiini ja olen oikeasti sitä mieltä että aina se oma äiti/isä ei ole lapselle se paras vaihtoehto (oma lapsuus ei ollut kovin kaksinen). En vain osaa objektiivisesti ajatella onko meidän perheen tilanne vielä ihan niin paha, että lapsilla ja miehellä olisi oikeasti parempi ilman minua.

 

["huoh"]

Ensinnäkin vanhemmat ovat lapselle turvana, eikä että molemmat hoidossa ja isompi toiselle turvana, pieni itsekin ja kaipaa vanhempiaan.
Niin ikävää ja surullista nuo masentuneisen lapset. Vanhemmat eivät jaksa olla läsnä, kuten itsekin sanoit, jolloin lapsi kokee turvattomuutta ja joutuu liian aikaisin 'huolehtimaan' vanhemmistaan.
Juuri eilen ohjelma "liian lihava teiniksi". Syömisongelma johtui isän kuolemasta ja äidin sairaudesta, lapsi joutui vanhemmaksi siinä ja söi suruunsa.

 

[ahdistais]

Tuo kodin kaaoskin varmaan jo masentaa ihmistä, minua ainakin masentaisi. Lapsien kanssa yhdessä raivaatte iltaisin lelut pois ennen iltatouhuja.
Tavarat aina paikoilleen, ei ylimääräisiä kasoja, silloin helppo pitää paikat kunnossa ja on siistiä.