Mitä tehdä

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja miksiei
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
M

miksiei

Vieras
Ikää alkaa olla jo tarpeeksi eli liikaa, mies on hyvä, taloudellinen asema ihan kohtalainen jne. Minkäänlaista vauvakuumetta en ole koskaan kokenut enkä sen puoleen minkäänkokoisista tai -ikäisistä lapsista innostunut.

Jos ajattelen miksi en hankkisi lapsia, niin tulee mieleen seuraavat syyt
- en koe siihen mitään hinkua
- sairastan kroonista tautia, joka ei päällepäin näy eikä juuri arkea haittaa, mutta lääkityksen joutuisin lopettamaan ja taudin periytyminen on mahdollista ja myös oireiden paheneminen raskauden takia
- mies, vaikka hyvä onkin, on kovin velkainen, eli käytännössä elättäisin lapsen itse, lisäksi miehessä on "hajamielisen professorin" vikaa, joten en oikein tiedä miten elämä sujuisi käytännössä lapsen kanssa (käytännössä kaikki vastuu minulla?)
- unirytmini on kovin herkkä, jo pienikin valvominen sotkee oloa, olen jotenkin laiska, enkä mikän aktiivinen kodinhengetär (osin ehkä johtuu sairaudestanikin)

No miksi sitten hankkisin:
- koska niin pitää tehdä ja "ulkoiset puitteet" ovat kunnossa
- monet tulisivat kovinkin iloisiksi ja onnellisiksi siitä (isovanhemmat jne)
- saisin kaipaamani tauon työelämään ja jotain uutta tekemistä
- nykyisillä elintavoilla tiedän jo nyt, että perintöä tulee jäämään, olisihan kiva että esim. pieni suvun metsäpalsta jäisi omaan sukuun kuin miehen sisaruksille tjsp (tosin rahat voi tuhlata ja kiinteän omaisuuden realisoida eläessään)
- katuisinko lapsettomuutta, aikaa ei ole kovin monta vuotta enää yrittää

Näiden perusteella vastaus lienee selvä?
 
Selvää on se että lasta ei hankita (tai oikeastaan saada, lasta ei välttämättä muutenkaan niin vain hankita) koska "niin pitää tehdä" ja muut ympärillä tulisivat iloisiksi. Jos mitään tahtoa lapsen tekoon ei ole niin miksi pitäisi saada lapsi? Ei ainakaan noilla esittämilläsi syillä tunnu ollenkaan ajankohtaiselta.

Eri asia on se jos jossain kohtaa mielesi muuttuu radikaalisti ja haluat lapsen omasta sydämestäsi eikä siksi että muut asiat vaikuttavat enemmän.

Eli minun mielestäni vastaus on selvä: lapsi ei ole kohdallasi ajankohtainen.
 
Siis miksi pitäisi tehdä lapsi jos ei halua? Työuraan voi saada vaihtelua muutenkin kuin lapsia tekemällä. Rahat voi hyvin tuhlata eläessään, ja varmasti löytyy joku lahjoituskohdekin jos tuntuu ettei itse saa menemään.

Eri asia on se jos suuri elämänmuutos pelottaa. Mutta kyllä sen itsetutkiskelun ja pohdinnan jälkeen varmasti saa selville pelottaako hyppy tuntemattomaan vai eikö oikeasti vain halua.

Minäkin olen laiska, en kestä valvomista, terveydentila ei ihanteellinen lapsen kanssa möyryämiseen. Mutta niin vain on lapsi tehty koska sitä haluttiin ja toinenkin on tulossa.
 
Samaa mieltä kuin edelliset kirjoittajat. Täytyy hieman ihmetelläkin, miksi edes kysyt asiaa?? Lasta nyt vaan EI pidä hankkia siksi, että niin "kuuluu" tehdä (miten niin muka kuuluu?) tai että muut sitä haluavat. Edellytys lapsen hankkimiselle on ehdottomasti se, että sitä itse pohjimmiltaan ja syvällä mielessään todella haluaa. Ei siis riitä sekään, että puoliso sitä haluaa, vaan sitä on haluttava itse! Lasta ei myöskään pidä hankkia noiden perintöasioiden takia eikä siksi, että "ehkä" katuisi lapsettomuutta myöhemmin (miksi katuisit lapsetonta elämäntapaa, johon olet aina ollut tyytyväinen?). Se kaikki olisi niin väärin sitä lastakin kohtaan, ja pahimmillaan juuri lapsi kokisi, että häntä ei ole haluttu. Enpä haluaisi sellaista kohtaloa kenellekään.

Ja kyllä minunkin vanhempani toivovat lastenlasta, mutta mitä sitten? Olen ainoa lapsi ja heidän nyt vain on tyydyttävä siihen, että elän ihan siten kuin itse haluan, enkä kuten vanhempani haluavat. On uskomatonta huomata, että yli kolmekymppiset ihmiset ovat vielä niin vanhempiensa ja muiden ihmisten vietävissä, että saattavat jopa hankkia lapsen muiden ihmisten mieliksi. Se nyt kuitenkin on päätös, jota ei voi perua ja joka vaikuttaa loppuelämän. Valitsisitko puolisonkin vanhempien tai muiden ihmisten mieliksi, tai ammatin, tai asuinpaikan? Toivottavasti et siis myöskään perheesi kokoa ja siihen kuuluvia henkilöitä.

Itse näen siis niin, että lasta ei hankita, ellei sitä todella paljon itse haluta, siis lapsen itsensä vuoksi, ja olla valmiit elämään lapsiperhe-elämää. Nuo kaikki luettelemasi "puolesta"-syyt ovat ehdottomasti tekosyitä!
 
Ja mikä on myös uskomatonta että ihmiset tulevat kyselemään yhtä elämän isoimpia päätöksiä nettipalstalta!! Haloo ap, oletko todella tekemässä päätöstä sen perusteella mitä ihmiset sulle täällä sanoo... Puolet sanoo että tee ja puolet että ei, tuskin mitään uutta ideaa ainakaan saat jos olet jo nuo "järkevät" syyt pohtinut :D Ei hyvä jumala näitä ihmisiä...
 
Minä ymmärrän sinua, ap. Itsekin pohdiskelen samoja asioita. Myös minun kohdallani "järkisyyt" puoltavat mieluumminkin sitä etten hankkisi lasta. Tai siis minulla ei kai ole mitään todellista syytä hankkia lasta. Kuitenkin mietin tätä asiaa aika usein. Päätös jättää lapset hankkimatta on myös hyvin suuri päätös siinä missä lasten hankkimispäätöskin.

Asiaa pitää pohtia monelta kantilta, antaa ajan kulua ihan rauhassa vaikka mieli haluaisikin kiirehtiä. Ei lasta voi ainakaan hankkia ennen kuin sille tuntuu ja jos ei koskaan tunnu sille, ei mielestäni sellaista asiaa voi koskaan katuakaan. Miten voisit katua jotakin, mihin et ollut valmis kahteenkymmeneen vuoteen (eikös se ole suunnilleen se aika elämästä kun nainen on hedelmällinen ja tarpeeksi aikuinen lapsen hankkiakseen, 20-40v)? Asia, joka ei 20 vuodessa muutu ajankohtaiseksi, tuskin kaduttaa myöhemminkään. Ja mitä sitä edes katuisi, "voikun en tehnyt lasta silloin kun en sitä halunnut".

Täytin viime vuonna 30. Varsinkin viime vuosi oli minulle vaikea tämän lapsiasian kanssa. Tuntui, että minun pitäisi haluta lasta, siihen on vielä nykyäänkin aika kovat paineet. Moni tuntuu ajattelevan edelleenkin, että naisessa on jotain vikaa jos ei halua äidiksi, kaikkien naisten haaveenahan on tietenkin oma vauva.. Jopa paras ystäväni jaksaa aina vaan sanoa, että kyllä teillä muutaman vuoden sisään on lapsi, että tämä on vaan joku vaihe.

Nyt olen paljon enemmän sinut asian kanssa, ihan siksi varmaan, että olen miettinyt sitä asiaa niin paljon. Alan tuntea itseni paremmin, alan ymmärtää omia tunteitani ja halujani tämän asian suhteen. Ymmärrän, että olen onnellinen näin enkä usko, että lapsi tekisi minua yhtään onnellisemmaksi. Elämäni on hyvää kahden aikuisen taloudessa, jossa kumpikin saa mennä ja tulla kuten haluaa. Reissaamme paljon ja reissuelämä sopii minulle, rakastan matkustelua sekä työssä että vapaa-ajalla. Teen myös uraa, ammatillinen erikoisosaamiseni on minulle suuri ylpeydenaihe ja saan siitä paljon iloa, vaikka jokaisena aamuna ei tietenkään ole suuri nautinto lähteä töihin.

Lapsiperheen elämä on varmasti hyvin rankkaa. Lapsi vaatii jatkuvasti ja oma aika on kortilla. En varsinaisesti kaipaa sellaista elämää. On tietenkin mahdollista, että joku vauvakuume vielä iskee, mutta se on sen ajan murhe tai ilo. Tällä hetkellä en voi sille asialle mitään. En voi päättää haluta lasta, halu tulee jos on tullakseen. Jos ei tule, niin elämä jatkuu varmasti yhtä hyvänä kuin tähänkin asti.


Toisaalta moni sanoo, että se oma lapsi muuttaa koko ajattelun aivan päälaelleen. Yhtäkkiä alkaa ajatella, että kamala että olisin ollut valmis luopumaan tästä kaikesta onnesta, jonka oman lapsen saaminen ja kasvattaminen elämääni tuo. Haluanko menettää tosiaan tuon mystisen euforian, vai onko se sittenkin vain sitä samaa romantisointia kuin sekin että jokainen nainen haluaa olla äiti. Mitä jos joku hullu vauvakuume iskisikin ja sitten heräisin karuun arkeen, että olen mennyt pilaamaan elämäni hankkimalla lapsen. Voiko niin käydä?
 
Kuulostaapa keskustelu tutulta! Etenkin Raita kirjoitti täsmälleen samoista ajatuksista, jotka mietityttävät minuakin. Minäkin elän onnellista elämää yhdessä miehen kanssa enkä koe, että elämässäni olisi mitään aukkoa, joka olisi täytettävä lapsella. Koen ajatuksen lapsiperhe-elämästä jopa pelottavaksi: ensin parin vuoden vaipparalli yöheräämisineen, sen jälkeen tarhaan kuskaaminen ja lopulta harrastusrumbakuvion pyörittäminen läksyjen tarkistamisineen. En epäile yhtään, etteivätkö lapset tuota suurta iloa, mutta omaa jaksamistani epäilen mitä tulee tuohon kuvioon. Olen kuulemastani/lukemastani ymmärtänyt, että äidin pitäisi olla käytännönläheinen, organisointikykyinen ja muutenkin tomera ja topakka. Nuo ominaisuudet puuttuvat minulta ja epäilen, miten saisin pari muksua puettua täyteen kurahousuvarustukseen, vietyä ajoissa tarhaan ja ehtisinpä siinä sivussa vielä töihinkin.

Mies suhtautuu myönteisesti lapsiasiaan ja luottaa vauvakuumeeni nousevan, mutta hän onkin onnellisen tietämätön lapsiperheen käytännön arjesta. Kun olen kertonut tuttavilta kuulemiani esimerkkejä, miten vaikeaa esim. unirytmin löytäminen voi olla jne. jne., mies on vaikuttanut kauhistuneelta. Ehkä yleistäen voisi sanoa, että lapsettomat miehet eivät ole yhtä hyvin selvillä lastenhankinnan mukanaan tuomista ongelmista kuin lapsettomat naiset. Tuon takia miesten onkin kuka ties helpompi ajatella jälkikasvun hankkimista. Minullakin on kaikinpuolin hyvä mies, mutta tiedän, että jos meillä olisi lapsia, mies osallistui innokkaasti, mutta olisin itse päävastuunkantaja ja vastaisin ns. velvollisuuksista.

Allekirjoitan Raidan ajatuksen ajan kulumisesta, vaikka mieli haluaisikin nopeita päätöksiä (tiedän todella tunteen!). Minäkin olen päättänyt, etten ala lietsoa itseeni mitään "vauvanhankinta-mielialaa". Se tulee jos on tullakseen. Toisaalta taas kauhua lisäävät faktat, joiden mukaan naisen hedelmällisyys laskee jo kolmenkympin jälkeen. Olen kuitenkin ajatellut, että jos olen lapsiasian suhteen hitaasti lämpiävä ja lapsen saaminen ei onnistuisikaan "vanhemmalla iällä", niin onhan nykylääketiede auttaamassa. Mikäli hedelmöityshoidotkaan eivät auttaisi, niin on sitten kai vain tarkoitettu. En näe ainakaan tässä vaiheessa lapsetonta elämää minään katastrofina. En myöskään missään tapauksessa "hanki" lasta vain sen takia, että "lapset on hyvä saada nuorella iällä" tai "jos vanhempana ei enää onnistukaan".

Uskon, että lapsen saaminen on monille naisille elämän hienoimpia kokemuksia, mutta uskon myös siihen, että lapsiperhe-elämää ihannoidaankin joskus liikaa. Kuulin kerran erään äidin toteavan linja-autossa ystävälleen, ettei nauttinut lainkaan pikkulapsiajasta. Tuollaisia kokemuksia on aivan varmasti ja niiden kuuleminen on omiaan pitämään vauvakuumeen poissa. Vastaavasti taas vapaaehtoisen lapsettomuuden valinneet eivät aina uskalla kertoa avoimesti lapsettoman elämän hyvistä puolista, koska vaarana on, että lapsettomuudesta nauttiva ihminen leimataan itsekkääksi.
 
Toisaalta moni sanoo, että se oma lapsi muuttaa koko ajattelun aivan päälaelleen. Yhtäkkiä alkaa ajatella, että kamala että olisin ollut valmis luopumaan tästä kaikesta onnesta, jonka oman lapsen saaminen ja kasvattaminen elämääni tuo. Haluanko menettää tosiaan tuon mystisen euforian, vai onko se sittenkin vain sitä samaa romantisointia kuin sekin että jokainen nainen haluaa olla äiti. Mitä jos joku hullu vauvakuume iskisikin ja sitten heräisin karuun arkeen, että olen mennyt pilaamaan elämäni hankkimalla lapsen. Voiko niin käydä?

Uskon, että voi. Tuo lause "kamala että olisin ollut valmis luopumaan tästä kaikesta onnesta" kuulostaa minusta tutulta, mutta aivan päinvastaisessa mielessä kuin esimerkissäsi. Minusta olisi kamalaa, että jonain päivänä luopuisin lapsettomuudestani, siitä että saan sen kautta olla oma itseni. En missään nimessä haluaisi, että ajatteluni muuttuisi ja yhtäkkiä elämässä tärkeintä olisikin lapsi, eivätkä ne asiat jotka nyt ja aina tähän asti ovat olleet mulle tärkeitä! En siis halua, että arvomaailmani muuttuu - siksi minun on helppo sanoa, että en aio hankkia lapsia tulevaisuudessakaan. Siinä jää kyllä äitiyden mystisyys todella pieneksi menetykseksi.

Olen monen kanssa samaa mieltä siitä, että jos nyt ei lapsiasia kiinnosta, niin ei siihen tietenkään kannata (ilman halua ja kiinnostusta) ryhtyä. Ei lapsettomana elämisessä ole tutkimustenkaan mukaan mitään kamalaa tai elämää pilaavaa. Jokaisen pitäisi vain miettiä, haluaako lapsen siksi, että todella haluaa sen lapsen ja sitä kasvattaa, vai haluaako vain taata sosiaalisen hyväksynnän ympäristöltä ja välttyä olemasta liian erilainen tai jäämästä sen takia ulkopuolelle? Vaatii tietenkin rohkeutta päättää olla lapseton, mutta se kyllä kannattaa tehdä siinä tapauksessa, että lapsiperhe-elämä ei oikeasti houkuttele yhtään. Miksi yleensäkään kannattaisi tehdä jotain aikaa ja vaivaa vaativaa, jos ei yhtään halua?
 
Viimeksi muokattu:
Minäkin uskon, että lapsen "hankkiminen", jos sitä ei yhtään halua, lähinnä vain sosiaalisista paineista voisi herättää myöhemmin fiiliksen, että kaduttaa. Tosin eihän sitä kukaan sano julkisesti ääneen, silloinhan olisi huono äiti.

Suomi on mielenkiintoisen kahtiajakoinen maa. Täällä monissa perheissä lapsiluku on 3-4 mutta toisaalta täällä on todella paljon, verrattuna esim. muihin pohjoismaihin, lapsettomia ihmisiä, etenkin naisia. Osa on varmasti lapseton olosuhteiden pakosta, osa ei ole halunnut edes hoitoihin mutta isolla osalla päätös on tietoinen. Eli ei me lapsettomat, valinnaisesti sellaiset, olla kohta enää edes mitään kummajaisia. Minä en ainakaan tee mitään siksi, että kuuluisi tai että ympäristö odottaa minun tekevän jotain.

Olen siitä onnellisessa asemassa että minua ei painosteta ympäristön puolelta ja jotenkin kummasti olen onnistunut tapaamaan viime vuosina ihmisiä, joiden mielestä lapsettomuudessa ei ole mitään outoa ja ihmeellistä.
 
Kyllä tuntuu kauhealta ajatus että jotain kaduttaisi se, että lapsi tuli tehtyä. Ei sitä tosiaan varmaan kukaan tunnustaisi, varsinkin jos on saanut lapsen rakastamansa kumppanin kanssa. Ja sitten kun lapsi on aikuinen, on lapsella jo oma eläm,ä ja sinulla oma elämä, niin voitte päättää kuinka läheisiä olette. Eli siis tuskin kukaan 60v katuu, että lapsen on saanut.

Ja vielä pakko kommentoida sitä, että vaikka ei olisi koskaan lapsista tykänny, eikä edes sukulaisten lapset kiinnosta, niin on se oma lapsi aivan eri asia. Se on osa sinua. Ja ehkä se juuri onkin se, mikä toisia kauhistuttaa, että sitten on maailmassa ihminen joka roikkuu sinussa, ja ennen kaikkea josta sinun on tosi vaikea olla erossa.
 
Yhden lapsen äiti.: Entä jos en todellakaan kaipaa mitään osaa itseeni lisää? Kyse ei ole pelosta, että joku olisi minusta riippuvainen tai kykenemättömyydestä hoitaa ja kantaa vastuuta toisesta. Kun ei vaan kiinnosta eikä huvita. Nyt tiedän, että moni loukkaantuu mutta minusta tuntuisi, että jos haluaisin jälkikasvua niin sillä ikään kuin pilaisin elämäni. Tämä mukavuus ja elämän helppous, sekä ammattillinen erikoisosaaminen johon on panostettu, tuntuu niin mukavalta ja luonnolliselta. On ollut onni löytää mies, joka tuntee samoin.
 
Menkää lukemaan Vauvan hoito -palstan ketjuja; sieltä saatte erittäin totuudenmukaisen kuvan siitä, minkälaiseksi elämänne muuttuu vauvan myötä ! Suosittelen lämpimästi.
Teille selkenee, minkälaisten asioiden / ongelmien ympärillä lapsiperheiden elämä pyörii.
 
Palstoja on luettu ja vielä karumman, tai paremman, kuvan asioista saa seuraavalla kavereiden ja lähipiirin elämää lapsen tulon myötä. Ei ole napannut ja aina vielä vähemmän niiden käyntien jälkeen ;) Harmillisen moni tuntuu kadottavan itsenä kokonaan, toki olen onnistunut tapaamaan muutaman, joilla se muukin elämä jatkuu ja kaikki ei pyöri sen lapsen ympärillä. He ovatkin ihania esimerkkejä.

Kaikkia ei ole selkeästikään tarkoitettu siihen hommaan ja ihan ketjun alkuperäistä aloittajaakin neuvoisin, että jos ei tunnu siltä, niin mikään pakkohan ei ole. Ihan yhtä hyvä ja arvokas ihminen olet ilman lastakin.
 
Jos edes pieni tunne on, että se lapsi kannattaisi hankkia, niin siitä vaan. Ota kumminkin huomioon, ettei niitä lapsia tekemällä tule. Itse km:n kokeneena ja edelleen ensimmäistä yrittäneenä tiedän, että se päätöksen teko on vasta ensimmäinen vaihe koko prosessissa. Sitten kun ruvetaan oikeasti lasta yrittämään, niin se on jo ihan eri prosessi.
Nykyaikana monet aikuistuvat mielestäni suhteellisen myöhään. Moni nelikymppinenkin voi olla sitä mieltä ettei vielä lasta halua. Mutta mitä jos viiden vuoden päästä rupeaakin haluamaan ja sitten onkin biologisen kellon mukaan liian myöhäistä. Mä ymmärrän kyllä täysin että asiaa pohdit, joten älä ota itseesi noita muutamia kirjoituksia. Jokaisella on oikeus pohtia asioita ja saada apua ajatuksilleen.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Yhden lapsen äiti.;10544248:
Todella ihmettelen, että miten ne jotka eivät lasta halua, ylipäätänsä päätyvät tälle palstalle?!

Et siis ymmärrä ihmisten halua ja tarvetta pohtia asioita, jakaa mielipiteitä? Ja joskus, kuten esim. minä ja ilmeisesti Bete, ollaan toistaiseksi ainakin todettu että lisääntyminen ei kiinnosta. Miksi kaikkien pitäisi olla vain yhtä mieltä?
 
Alkuperäinen kirjoittaja Yhden lapsen äiti.;10544248:
Todella ihmettelen, että miten ne jotka eivät lasta halua, ylipäätänsä päätyvät tälle palstalle?!

No minä ainakin käyn tällä palstalla siksi, että minua kiinnostaa, miksi ihmiset haluavat lapsia tai "potevat" vauvakuumetta. Se on aiheena kiinnostava. Palstan nimihän on Vauvahaaveet, eikä esim. "Minulla on vauvahaaveita", eli ei niitä tarvitse itsellä olla. ;)

Nimimerkille "ttrr" sanoisin, että ennemminkin, jos on pienikin tunne siitä, että sitä lasta ei kannata hankkia, niin ei siihen kannata ryhtyäkään. Ja jos lasta ei ole halunnut, niin ei sen hankkimattomuutta kadukaan. Sen katuminen on muuten melkoinen myytti, mutta oikeastaan lapsettomuuttaan katuvat vain ne, jotka oikeasti olisivat sen lapsen halunneet, mutta eivät hankkineet esim. jonkun muun painostuksen vuoksi. Toisin sanoen itseään pitää kuulostella, omia ajatuksia ja tuntemuksia ja toimia sen mukaan.
 
Jakaa mielipiteitä VAUVAHAAVEET -palstalla???


Olen samoilla linjoilla Beten kanssa siitä, miksi käyn Vauvahaaveet-palstalla. Minuakin kiinnostaa, miksi osalle ihmisistä tulee vauvakuume tai miksi ihmiset haluavat lapsen. Minusta on sivistävää laajentaa tietämystään eri asioista, vaikka asiat eivät koskettaisikaan itseäni. Luenhan minä esimerkiksi lastenkasvatuksesta, mielenterveyden ongelmista, homoseksuaalisuudesta, perheväkivallasta jne. vaikka yksikään aihealueista ei sinällään kosketa minua. Maailmankuva jäisi melkoisen kapeaksi, jos lukisin/hankkisin tietoa vain sellaisista aiheista, jotka koskettavat MINUA.
 
Viimeksi muokattu:
Täällä myös samoilla linjoilla Beten ja shfioy:n kanssa.
Sitä paitsi, kun näitä asioita on omakohtaisesti pohtinut, on ollut avartavaa lukea, että miksi ja miten ja millä perusteilla ihmiset tekevät ns. lisääntymispäätöksen. Monille se fiilis on pakottava, tai asia on aina ollut selvä. Itselleni taas sellainen kuumeilu on aina ollut vierasta ja on ollut lohdullista lukea, että kaikille sitä kuumeilua ei tule vaikka mikä olisi.

Tuntuu, että perheestä haaveilevat, todelliset kuumeilijat, ovat aika rajoittuneita siitä, että muunlaisia mielipiteitäkin voi olla. Jos et halua lasta, olet outo. Jos et kuumeile, olet outo. Joihinkin ketjuihin ei mahdu mukaan kirjoittamaan niitä, joilla jo lapsi on ja toiveissa olisi toinen. Erilaisia mielipiteitä on kuitenkin mielenkiintoista lukea ja huomata, ettei asiat todellakaan ole niin mustavalkoisia. Ja kaiken sen pohdinnan jälkeen voi huomata, kuten minä olen tehnyt, että perheen perustaminen ei vain yksinkertaisesti kiinnosta tarpeeksi.
 

Yhteistyössä