Mitä teen? auttakaa

[neitivainen]

Olen 22-vuotias epätoivoinen nuori nainen.
Olen seurustellut nyt vuoden ja neljä kuukautta M:n kanssa.
Ennen hänen tapaamistaan olin syvästi masentunut, kaikki tuntui pahalta ja suunnittelin itsemurhaa. Tuntui, että elämällä ei ollut enää mitää annettavaa.
Kuitenkin kaverini esitteli minut M:lle, johon ihastuin oikeastaan heti.
Olemme nyt siis olleet melkein jo puolitoista vuotta yhdessä.
Minä olen luonteeltani temperamenttisempi, suutun asioista ja M on syrjäänvetäytyvämpi.
Kesän aikana suutuin hänelle noin 6-7 kertaa, milloin mistäkin: myöhästymisestä, vääristä sanavalinnoista yms.
Näistä riidoista huolimatta luulin kuitenkin, että meillä oli asiat hyvin.
Koko kesän laitoimme yhdessä M:n pihaa ja ostin hänen asuntoonsa erilaisia tavaroita, rakensimme siis pesää niin sanotusti.

Kuitenkin turhauduin alkusyksystä, kun hän ei ehdottanut yhteenmuuttoa (minä asun siis vielä kotona vanhempien luona ja hän omassa rivitalokaksiossa). M sanoi, että ei ole valmis muuttamaan yhteen. Hyväksyin silloin asian (tämä tapahtui siis joskus syyskuussa).
Kuitenkin nyt marraskuussa ilmeni, että M on asunut muutama vuosi sitten entisen tyttöystävänsä kanssa yhdessä. He muuttivat yhteen seurusteltuaan vuoden. Saatuani tietää tämän asian, olen ollut aivan hajalla. Miksi M ei ole halunnut asua minun kanssani vuoden seurustelun jälkeen, mutta edellisen tyttöystävänsä kanssa kylläkin? Syytän itseäni huonommaksi kuin edellinen tyttöystävä.

Juteltuamme asiasta enemmän M:n kanssa selvisi, että heidän yhteenmuuttonsa syyt silloin muutama vuosi takaperi sitten oli lähinnä taloudellinen: ex-tyttöystävä oli pyytänyt M:a luokseen asumaan koska ei ollut riittänyt rahaa vuokraan, ja niin M omien sanojen samukaan "ei halunnut jättää tyttöä pulaan". Kuitenkin, olen kertonut M:lle että en viihdy kotona, vanhemmillani on ongelmia ja en kestä heidän tupakanpolttoaan, joten olen kokenut, että minäkin olen pulassa. Toivoin M:n pelastavan minut tästä pulasta, mutta hän ei halunnut pelastaa minua, siis pyytämällä luokseen asumaan.
M on kertonut syyksi sen, että hänestä on tuntunut etten "kelpuuta" häntä. Hänestä on kuulemma tuntunut, etten ole tyytyväinen häneen ja ettei hän osaa tehdä minua onnelliseksi.
Totta on, että olen usein suuttunut häneen, mutta se ei ole haihduttanut rakkauttani pois häntä kohtaan. Olen kertonut M:lle, että hän on tärkeä ja suuttumukset eivät tuhoa rakkauttani häntä kohtaan.

En tiedä mitä tehdä. olen itkenyt tätä asiaa nyt jo kolmatta viikkoa.
Rakastan M:a edelleen, mutta tuntuu että hän on jollain tapaa pettänyt minut ja jättänyt pulaan. Vertaan itseäni jatkuvasti entiseen tyttöystävään ja mietin heidän suhdettaan.
Itse olen seurustellut vain kerran vakavasti ennen tätä nykyistä suhdettani, olin silloin 16-vuotias. Edellinen suhteeni loppui minun käytökseni vuoksi, halusin kihloihin vaikka silloinen poikakaverini ei halunnut. Tuntuu, että teen samaa virhettä tässä taas kuin edellisessä suhteessanikin, vaadin tärkeimmältä ihmiseltäni sellaista johon hän sanoo ettei ole valmis. Kuitenkin hän on ollut valmis edellisessä suhteessaan muuttamaan yhteen, ja tämä seikka koskee minuun niin paljon.

Mitä voisin yrittää tehdä, että pääsisin tästä tuskan tunteesta pois ja voisin olla niinkuin ennen, ennen kuin asumis-asia tuli sotkemaan välejämme? Onko tässä enää mitään järkeä?
Kuinka opettelen antamaan anteeksi tämän asian rakkaalleni?

 

[no]

siis mitä? Kuinka opettelet antamaan tämän asian anteeksi?

Ja sinullako ei ole mitään anteeksipyydettävää? Ei mies lähde tietoisesti suhteeseen, jossa häntä arvostellaan ja hänelle suututaan, eikä pitäisikään. Tietysti , jos löydät jostakin ihmisen, joka ymmärtää sinun tapojasi, niin asia on ok?

 

[neitivainen]

Olen pyytänyt anteeksi suuttumisiani moneen kertaan.

 

[kuulehan...]

lopeta tuo yhteen muuttamisen vonkaaminen ja anna miehesi tuntea että todella välität hänestä. Et voi todellakaan verrata hänen entistä suhdetta tähän teidän suhteeseen. Olet kokoajan tietoisesti tai tiedostamatta laittamassa häntä puun ja kuorenväliin, mitä hän silloin tekee ........pakenee. Ja ei hän ole sinulle anteeksipyyntöä velkaa, asunto on hänen ja hän ei ole vielä valmis muuttamaan yhteen kanssasi. Herää!!
Menneisyys on menneisyyttä, nykyisyys on nykyisyyttä ja tulevaisuuden sinä päätät itse!

 

[Ellonen]

Olet jo 22-vuotias ja asut vielä kotona? Miksi? Hanki oma asunto, jos et ole töissä, hanki työpaikka. Älä roiku kotona vanhempiési helmoissa, luulen että vanhempasikin jo kaipaavat omaa aikaa...vai onko sinulla pienempiä sisaruksia. Ja millaiset vanhemmat tupakoivat sisätiloissa, käsittääkseni vain jotkut luuserit yksinkertaiset.

Ole ensin itsellinen ennenkuin muutat (jos saat) poikaystäväsi luo. Ehkä poikaystäväsi ei rakasta sinua vielä tarpeeksi, ei tykkää sinun tulisesta luonteestasi, haluaisi miettiä rauhassa uskaltaako sinun kanssasi muuttaa yhteen jos suutut jatkuvasti pikkuasioista.

Miksi suuttua turhista asioista, kyllä elämässä saa jatkuvasti olla takajaloillaan jos joka asiasta ottaa pultteja. Olet vielä niin nuori että elämä ei ole opettanut sinua.

Näytä sille poikaystävällesi että osaat olla hyväluonteinenkin, siis opettele olemaan suuttumatta pikkuasioista ja vain nautit ja rakastat häntä, silloin hänkin ehkä uskaltaa ottaa sinut asumaan kanssaan. Ei kukaan halua muuttaa asumaan minkään pirttihirmun kanssa kimppaan.

 

[neitivainen]

Olen kyllä asunut opiskellessani toisilla paikkakunnilla yksinänikin, tällä hetkellä en ole vaan saanut töitä mistään ja kotona olo on ollut järkevämpi ratkaisu mielestäni kuin että lähtä yksin kököttämään jonnekin yksiöön. Kotona asumiseen on vaikuttanut sekin, että isälläni oli sydänpysähdys tuossa keväällä ja äitini selkä on ollut kipeänä, joten olen halunnut auttaa heitä kotitöissä yms. Mistään mökkihöperyydestä en siis puhuisi omalla kohdallani. Venhempani käyvät ulkona polttamassa, mutta se häiritsee minua silti, vaikka eivät sisällä poltakaan.

 

[myrkkysumakki]

"Ennen hänen tapaamistaan olin syvästi masentunut, kaikki tuntui pahalta ja suunnittelin itsemurhaa. Tuntui, että elämällä ei ollut enää mitää annettavaa. Kuitenkin kaverini esitteli minut M:lle, johon ihastuin oikeastaan heti. "

"Kesän aikana suutuin hänelle noin 6-7 kertaa, milloin mistäkin: myöhästymisestä, vääristä sanavalinnoista yms. Marraskuussa ilmeni, että M on asunut muutama vuosi sitten entisen tyttöystävänsä kanssa yhdessä. He muuttivat yhteen seurusteltuaan vuoden. Saatuani tietää tämän asian, olen ollut aivan hajalla. Miksi M ei ole halunnut asua minun kanssani vuoden seurustelun jälkeen, mutta edellisen tyttöystävänsä kanssa kylläkin?

Toivoin M:n pelastavan minut tästä pulasta, mutta hän ei halunnut pelastaa minua, siis pyytämällä luokseen asumaan. En tiedä mitä tehdä. olen itkenyt tätä asiaa nyt jo kolmatta viikkoa. Rakastan M:a edelleen, mutta tuntuu että hän on jollain tapaa pettänyt minut ja jättänyt pulaan. Kuinka opettelen antamaan anteeksi tämän asian rakkaalleni? "

Lyhentelin tekstiäsi, jotta näkisit mitä minä näen.

Aikuinen rakkaus on sitä, että haluaa rakastetun olevan onnellinen. Oma onni kumpuaa siitä.

Lapsen rakkaus on sitä, että haluaa toisen (kuten isän tai äidin) tekevän itsen onnelliseksi. Toisen tunteita lapsi ei kykene ajattelemaan.

Sinä olet vielä lapsi. Ja minusta tuntuu että poikaystäväsi on huomannut sen.

 

[lkh]

Aijai, pelkäänpä että myrkkysumakki on oikeassa.

 

[neitivainen]

Olen aina sanonut, että kaikkein onnellisimmillani olen ollut elämässäni silloin, kun olen saanut kokea tehneeni seurustelukumppanini, kvaerini tms. tärkeän ihmisen onnelliseksi.
Suurin murhe tässä onkin se, että olen pettynyt myös itseeni, että en ole ollut haluttava asuinkumppaniksi.
Poikaystäväni sanoo, että olen osannut tehdä hänet onnelliseksi ja se on merkinnyt paljon, ilmeisesti en kuitenkaan tarpeeksi onnelliseksi jos hän ei muuttoa halua.

Eikö täällä ole tosiaan muita, jotka suuttuisivat silloin tällöin ja saisivat sitten kärsiä siitä, huonosta omatunnosta yms.?

 

[alkuperäinen]

teillä kaikilla on muuten ollut aika syyttelevä sävy. Se tuntuu pahalta, kun on aivan totaalisessa pahan olon syöverissä tämän takia.
Kirjoitin tismalleen saman viestin eräälle papille, joka sentään tuntui ymmärtävän tuskaani. : /

 

[myrkkysumakki]

Olen aina sanonut, että kaikkein onnellisimmillani olen ollut elämässäni silloin, kun olen saanut kokea tehneeni seurustelukumppanini, kvaerini tms. tärkeän ihmisen onnelliseksi.

Jos näin on, niin sinun pitäisi tehdä sitä sitten enemmän. Tässä tilanteessa voisit pistää syrjään omat loukkaantumisesi ja kysy, mikä tekisi poikaystäväsi onnelliseksi.

Jos se on se, että seurustelette mutta toistaiseksi ette asu yhdessä, niin sitten niin. Ja aloitat sen ajattelutavan harjoittelemisen, että kaikki asiat eivät ole sinusta johtuvia ja sinuun kohdistettuja.

Rakastetullasi täytyy olla oikeus puhua aidosti tunteistaan ja haluistaan ilman, että suutut kaikesta.

PS. Onko sinulla sisaruksia?

 

[.Mellikki.]

Olen aina sanonut, että kaikkein onnellisimmillani olen ollut elämässäni silloin, kun olen saanut kokea tehneeni seurustelukumppanini, kvaerini tms. tärkeän ihmisen onnelliseksi.

Myrkkysumakilla oli pointti. Hän asetteli sanansa ihailtavasti, eikä pahaa tarkoittaen.

Se, että tekee jonkun onnelliseksi tai että vilpittömästi haluaa hänen parastaan, hänen onneaan - siinä on eroa. Onnellisuus on muutakin kuin ilahduttamista tai jotain kivaa.

Poikaystäväsi tulee olemaan tosissaan, kun/jos ehdottaa yhteenmuuttoa. Eikö se ole positiivista? Hän on tehnyt kerran mokan, kiirehtinyt. Ehkä osa hidastelusta on turhaakin pelkoa, mutta... mutta, mutta.

Sinä olet ajatellut, että kätevä ratkaisu tilanteeseen olisi siirtää osoite poikaystävän luo. Sinulla on käsikirjoitus, miten hänen pitäisi kanssasi edetä. En ihmettele, että hän on varovainen. Ole sinäkin, ettei mene hyvä mies pilalle kun luulee kaikkien naisten juonittelevan.

 

[Villasukka.]

teillä kaikilla on muuten ollut aika syyttelevä sävy. Se tuntuu pahalta, kun on aivan totaalisessa pahan olon syöverissä tämän takia.

Mä olen tehnyt sen, että tulin suunnilleen poikaystävän oven taakse putkikassin kanssa ja muutettiin yhteen.

Paha, paha, paha virhe. Yhteemuuton tulisi olla askel eteenpäin suhteessa, ei toisen repimistä väkisin johonkin suuntaan.

Huomaat sen, kun kohtaat Sen Oikean. Tuntuu kurjalta ja kliseiseltä kirjoittaa tätä sulle, mutta joskus sitä luulee haluavansa ja rakastavansa ja tietävänsä rakkaudesta, mutta jonkin ajan päästä näkee miten väärässä on ollut. En syytä, tiedän että kun on tilanteen keskipisteessä ei näe kaikkea.

Mitäs, jos muutatte yhteen? Entäs sitten? Entäs jos se ei riitä sinulle, vaan seuraavaksi itket sitä ettei hän kosi? Miksei hän halua kanssasi naimisiin? Miksei hän halua tehdä sinua onnelliseksi?

Siksi, koska ainoa ihminen, joka pystyy tekemään sinut onnelliseksi, olet sinä itse. Kerroit, että olet ollut masentunut. Poikaystäväsi tuli elämään kuin pelastavaksi oljenkorreksi, johon takerruit.

En syytä. Mutta avaa silmäsi, katso tilannetta ulkopuolelta. Se sattuu, tiedän. Mutta totuus on arvokkaampi kuin kuvitelmat. Totuudelle voi rakentaa vakaan elämän - kuvitelman varaan voi rakentaa pilvilinnoja, jotka saattavat kaatua pienestä tönäisystä.

 

[neitivainen]

Joo, minulla on viimoista vuottaan lukiota käyvä pikkuveli.
Miten se tähän vaikuttaa?

Totta on, että pitäisi olla muitakin tärkeitä ihmisiä ja asioita kuin poikaystävä...
jotenkin vain ennen miehen tuloa elämääni kaikki oli mustaa, vaikka oli muutama kaveri ja harrastuksia. Ne olivat kivoja asioita, mutta eivät tuoneet merkitystä elämääni...
ehkä se on paras sana kuvaamaan tätä, mieheni on antanut minullekin merkityksen.

 

[Mikä tekee sinut...]

Alkuperäiselle kysymyksiä?
Mikä tekee sinut onnelliseksi?
Mistä asioista nautit?
Missä sinä olet hyvä?
Miten sinä parhaiten rentoudut?

Teksteistäsi jää se kuva, että et ole onnellinen. Olet edelleen masentunut. Masennus on vähäksi aikaa peittynyt rakastumisen alle. Sen sijaan, että se olisi antanut sinulle tilaa tutustua itseesi, olet ripustautunut poikaystävääsi.

Ei meistä kukaan halua ripustautujaa kumppanikseen. Ei meistä kukaan halua olla vastuussa toisen onnesta.

Onko sinulla terapiasuhde johonkin ammattilaiseen. Psykologin kanssa juttelusta voisi olla apua. Sinun pitäisi ensin itsenäistyä, vasta sitten voisit olla toiselle iloksi.

Onko sinulla ystäviä? Mitä teet heidän kanssaan? Vai pyöriikö elämäsi vanhempiesi ja poikaystäväsi välillä?

 

[Ellonen]

Kysysit eikö täällä muut suutu:
Minä en suutu helposti, jos suutun olen hiljaa itsekseni ja surullinen, en kiukuttele miehelleni. Mutta...mieheni kiukuttelu on ikävää...hän sättii minua turhista ja nalkuttaa.

Ihminen on perinyt luonteenlaatunsa, kun mieheni kiukuttelee ja raivoaa turhasta melkein vihaan häntä, voisin vaikka vaihtaa hänet sillä hetkellä toiseen...

Jos olet kuin mieheni, luulen että poikakaverisi miettii kestääkö kanssasi loppuelämänsä. Jos olisin kohdannut mieheni n. kolmekymppisenä, en olisi hänen kanssaan mennyt naimisiin, sitä on parikymppisenä niin lapsellinen että ottaa vaikealuonteisenkin jos hivenen synkkaa.

 

[neitivainen]

Niin kai se on, masennus oli poissa puolisen vuotta lähes kokonaan alettuani seurustelemaan poikaystäväni kanssa, mutta nyt se on hiipinyt takaisin.
Minulla on joitakin kavereita, mutta en suoraan sanottuna viihdy heidän kanssaan, olemme liian erilaisia ja pelkkä ulkona käyminenkin tuntuu olevan niin vaikeaa. Tarkoitan siis että minulla ja kavereillani on kovin erilaiset arvomaailmat yms. EI minulla oikein läheisiä ystäviä ole ollut koskaan, vaikka olen sellaisia suhteita kovasti kaivannutkin. Useimmat ystävistäni ovatkin kaikonneet masennuksen takia, sillä eihän tämmösen kanssa ole kivaa jos kertoo että on paha mieli. Olen yrittänyt olla muutamille kavereilleni tuki ja olkapää, mutta he eivät ole sellaista kaivanneet, kun taas minä olisin. Sanotaanko kauniisti, että kaverini eivät tunnu ymmärtävän masennustani.
Poikaystävänikään ei ehkä ole tajunnut kunnolla sitä, että joskus masennun vaikka hän tekisikin kaiken oikein. Sillä hän on sanonut, että tuntuu pahalta kun hän ei ole saanut masennustani totaalisesti loppumaan. olen kertonut, että hän on kuitenkin omalta osaltaan auttanut masennuksessani eritäin paljon. Tuskin yksi ihminen voi kokonaan toiselta viedä masennuksen pois.
Itsetuntoni on aina ollut aika nollissa, kiitos pitkään jatkuneen koulukiusaamisen. Näköjään tämä huono itsetunto kostautuu minulle sitten näin, että en osaa olla tyytyväinen itseeni ilman poikaystäväni hyväksyntää.

 

[myrkkysumakki]

Masennuksesi on siis psykiatrin toteama ja olet saanut siihen hoitoa? Vai oletko itse kokenut itsesi syvästi masentuneeksi, mutta toipunut siitä itsestään ja nyt taas sairastunut?

Syvä masennus (kuten sairauttasi itse luonnehdit) on hyvin usein kuolemaan johtava. Se tarkoittaa näet vuosia kestävää tai toistuvaa miltei täydellistä lamaannusta ja toimintakyvyn puutetta. Siitä ei voi toipua itsestään, ja usein ei edes hoidolla. Sähköshokki on yksi sen tehokkaimpia hoitokeinoja.

Jos olet itse diagnosoinut itsesi syvästi masentuneeksi, voi olla että olet erehtynyt. Jokatapauksessa, kannataa hakea ammattilaisapua, kuten terapiaa, jotta pääsisit masennuksestasi eroon.

 

[jeahjeah]

Ap, täällä oletkin näköjään saanut yhtä sun toistakin tietävää vastausta. Mutta mielestäni asíaa voi katsoa toiseltakin kantilta: itsekin masennusta sairastavana ja samankaltaisten ongelmien kanssa painineena olen sitä mieltä, että joskus eivät vain arvot osu kaikkien kanssa yksiin. On aika hankalaa jos kaverit ja varsinkin kumppani vain käskevät ottaa itseään niskasta kiinni. Ei se vain mene noin. Mielestäni olisi tärkeää että kumppanilta löytyisi tukea, ymmärrystä ja läsnäoloa. Kyllä masentunutkin henkilö on ihminen siinä missä muutkin, eikä määrity pelkästään sairautensa kautta. Kuitenkin, mielestäni kumppanin pitäisi jollain tasolla pystyä hyväksymään ja ymmärtämään sairastunutta, vaikkei miksikään terapeutiksi toki tarvitse ryhtyäkään. Se saattaisi jopa olla haitallistakin.

Ja sitten suhteen etenemisestä: minä ajattelen niin, että jos toinen ei ole kohtuullisessa ajassa "valmis" etenemään suhteessa, kertomaan että rakastaa, ja ylipäänsä tehdäkseen kaikkensa kumppaninsa onnellisuuden eteen, niin todella usein tällainen ihminen ei ainakaan saman ihmisen kanssa sen "valmiimmaksi" tulekaan.

On varmaan myös niin, että turhaumat nousevat pintaan helposti juuri parisuhteessa, koska ovat sen aiheuttamia! Esim. minä en pidä yksinoloa sinkkuna ollessani ollenkaan pahana, mutta yksinäisyys parisuhteessa onkin sitten jo huomattavasti kurjempi juttu.

Tämän kaiken ei tosin tarvitse koskea ap:n suhdetta, kun en kerran taustoja tiedä. Kunhan kirjoitin mitä tuli mieleen.

 

[prinssi valkoisella ratsullaan]

Odotat, että poikaystäväsi tulisi pelastamaan sinut. Ei se ole hänen asiansa sinua pelastaa. Minä ainakin jättäisin poikaystäväni jos hän olisi tuollainen ripustautuja. Itse sinä oman elämäsi ja onnesi luot, et voimuita syyttää.

Parasta olisikin olla yksin, sekä asua yksin. Siinä on aikaa miettiä omaa elämää ja opetella olemaan onnellinen itsensä kanssa. Sympatiat poikaystävälle, en minäkään sinua jaksaisi katsella.

 

[neitivainen]

"Parasta olisikin olla yksin, sekä asua yksin. Siinä on aikaa miettiä omaa elämää ja opetella olemaan onnellinen itsensä kanssa. Sympatiat poikaystävälle, en minäkään sinua jaksaisi katsella."

Kiitoksia tästäkin. Edellisen kerran asuessani yksin koulutyöt täyttivät päiväni niin tiiviisti, ettei vapaa-aikaa juuri jäänyt. Nyt kuitenkin tilanne on eri, en ole löytänyt töitä vaikka olen hakenut toisia paikkakuntia myöten. Ajatus yksin olemisesta kaikkina päivinä ei tunnu hyvältä, kun poikaystävänikin on kokopäivätyössä.

Poikaystäväni kummiskin on kertonut, että minä olen tärkeintä hänen elämässään, niin kai hän sitten jaksaa katsellakin?

Ja on kertonut, että haluaisi meille perheen?

Vai ovatko ne pelkkiä valheita?

Masennus minulla on todettu ihan ns. ammattilaisten toimesta, olen käynyt hoitajalla juttelemassa jo pitemmän aikaa.

 

[myrkkysumakki]

Olet masentunut.

Tiedäthän, että se vääristää kokemustasi todellisuudesta siten, että näet asiat synkkinä ja toivottomina, ja otat herkästi itseesi (eli loukkaantunut). Se on osa sairautesi kuvaa, eikä liity parisuhteeseesi mitenkään.

Kirjoituksistasi täällä saa todellakin sen kuvan, että koet kaiken hyökkäyksenä ja loukkauksena.

Jos olet jo aiemmin ollut sairaana ja sitten toipunut, tiedät itsekin, ettet saisi tehdä mitään suuria päätöksiä tilassasi. Et yksinkertaisesti kykene objektiivisuuteen. Minusta sinun kannattaisi keskittyä tervehtymiseesi.

Masentuneen kanssa on äärimmäisen raskasta elää, enkä ihmettele yhtään, jos nuori poikaystäväsi ei ole halukas rupeamaan omaishoitajaksesi.

 

[neitivainen]

Mieheni (27v.) on tukenut minua koko ajan ja minä häntä.
Hän on kertonut haluavansa tehdä minut onnelliseksi.
Mitään hoitajaa en ole halunnut, se minulla on jo, vaan kumppanin, jonka kanssa harrastaa asioita ja nauttia läheisyydestä.

 

[entinen suuttuja]

Eikö täällä ole tosiaan muita, jotka suuttuisivat silloin tällöin ja saisivat sitten kärsiä siitä, huonosta omatunnosta yms.?

Suutun, olen jopa oikein suutuspäissäni lyönytkin kumppaniani ja kärsinyt siitä todella huonoa omaatuntoa. Aivan aiheesta. Ja sen jälkeen päättänyt lujasti parantaa tapani, tietoisesti opetella tilalle jonkun muun keinon selvittää ristiriitatilanteet kuin sen, mihin olen lapsuudenkodissani tottunut ja mitä siellä on "temperamenttiin" vedoten pidetty aivan oikeutettuna, henkisen ja fyysisen väkivallan. Kyllä, malttinsa menettäminen niin että se aiheuttaa toisessa ihmisessä pelkoa ja ahdistusta on henkistä väkivaltaa. Enkä halua olla kumppani, jota täytyy pelätä.

Kun sisällä alkaa kiehua, kumppani ärsyttää ja tekisi mieli äyskäistä tälle jotain, pysähdyn ja mietin että mistä tämä kiukku oikeastaan johtuukaan. Hyvin usein kumppanilla ei loppujenlopuksi ole mitään tekemistä sen kanssa, satun vaan olemaan nälkäinen tai väsynyt, oli huono päivä ja siksi huonolla tuulella, ja kumppani vaan sattuu tulilinjalle. Pidän suuni kiinni, sanon että haluan olla rauhassa hetken, menen vaikka toiseen huoneeseen tai oikein suutuksissa lähden lenkille. Vauvanhoitopalstalla joku antoi hyvän vinkin: kun alkaa keittää yli, mene toiseen huoneeseen ja tee punnerruksia niin kauan kuin jaksat, aggressio laantuu (tyynyn hakkaaminen ja tavaroiden heittely sensijaan yllyttää aggressiota ja on pahasta, vaikka tuntuisi juuri siltä mitä vihaisena haluaa tehdä). Kun olen rauhoittunut, levännyt ja taas normaalissa mielentilassa, mietin oliko siinä alkuperäisessä suuttumisenaiheessa mitään järkeä. Jos minusta edelleen tuntuu siltä, että suuttumiseni oli oikeutettua, kerron kumppanille että hän on käyttäytynyt tavalla, josta minulle tuli paha mieli. Ihan rauhallisesti ja rähjäämättä. Jos tunteet alkavat kuumeta liiaksi ja keskustelu muuttuu syyttelyksi, jätetään asian käsittely toiseen kertaan. Jos minusta toistuvasti tuntuu, että pientenkin asioiden selvittely senhetkisen kumppanin kanssa on täysin mahdotonta ilman riitaa tai että en tule ymmärretyksi ja että "jäähylle jätettyjä" asioita alkaa olla jo aika lista, alan vakavasti harkita olemmeko liian erilaiset elämään yhdessä. Tai onko elämäntilanteessani joku muu iso juttu pielessä, niin että joudun jatkuvasti venymään äärirajoille ja olen siksi pinna kireällä aina. Se, että kasaan itselleni enemmän hommaa kuin kunnialla jaksan tehdä ei ole mikään oikeutus purkaa stressiä rähjäämällä vaan tarkoittaa, että täytyy tehdä radikaaleja muutoksia elämässään ja luopua mahdollisesti jostain isostakin haaveesta - jos katsoo parisuhteensa sen arvoiseksi. Jos ei, niin sitten on ehkä pakko luopua siitä suhteesta ja keskittää voimat siihen tärkeämpään päämäärään, oli se sitten vaikka uranluonti, opiskelu työn ohessa, korkeamman elintason tavoittelu tai talonrakennus.

Se että antaa vihalle vallan ei ole mitään tunteiden purkamista. Se, että aikuisesti käsittelee tunteensa ja opettelee hillitsemään ne niin, etteivät sivulliset joudu kärsimään, ei ole tunteiden tukahduttamista vaikka joku niin väittäisi. Tulinen temperamentti ei ole mikään oikeutus purkaa pahaa mieltään muihin. Kuka tahansa voi oppia hillitsemään itsensä, jos oikeasti tahtoa ja rakkautta kanssaihmisiä kohtaan löytyy, joillekin se toki on vaikeampaa kuin toisille.

En yhtään ihmettele, jos poikaystäväsi ei halua muuttaa kanssasi yhteen. Perusluonteeltaan rauhaarakastavalle ihmiselle on tosi väsyttävää elää omassa kotonaan jatkuvasti varpaisillaan siinä pelossa, mistä toinen seuraavaksi kimpaantuu. On myös tosi vaikeaa olla avoin ja luottavainen helposti tulistuvaa ihmistä kohtaan, kun ikinä ei tiedä raivostuuko tämä siitä kun rehellisesti kertoo tunteistaan tai käyttääkö luottamuksella tunnustettuja asioita mahdollisesti lyömäaseena seuraavassa riidassa. Vaikea rentoutua ja nauttia yhdessäolosta, kun ei tiedä kauanko toisen hyvä tuuli kestää. Tämäkin nakertaa suhdetta ja saa kaipaamaan lisää omaa tilaa.

 

[myrkkysumakki]

Mieheni (27v.) on tukenut minua koko ajan ja minä häntä.
Hän on kertonut haluavansa tehdä minut onnelliseksi.
Mitään hoitajaa en ole halunnut, se minulla on jo, vaan kumppanin, jonka kanssa harrastaa asioita ja nauttia läheisyydestä.

En väittänyt että sinä haluaisit omaishoitajaa, mutta se poikaystävästäsi tulisi, jos hän muuttaisi yhteen masennuspotilaan kanssa. Varsinkin syvästi masentuneen ja itsemurhaa hautovan potilaan kanssa.