Mitä sulle tapahtuu kun lapset muuttaa pois?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja FreeFall
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
mä odotan sitä päivää... muutetaan miehn kans yksioöön ja nautitaan vaan kahdestaan olosta. Ja lellitään sit lastenlapsi, niitä meillä luultavasti on kun pienimmät muuttaa pois

Ettehän he te siihen yksiöön sovi edes yökylään lapsenlapsia ottamaan. Vai?
Aion säilyttää oman asuntoni ja teen kuopuksen huoneesta, vieras-tietokone-ja ompeluhuoneen. Siellä on yökyläläisten hyvä nukkua.
Pienempänä aina yksi nukkui vieressäni, mutta nyt jo kaikille oltava paikkansa ja tiukkaa tekee nykyään kolmenkin lapsen yövierailu. Onneksi vielä sopivat.
 
[QUOTE="vieras";25672958]Esikoisen pois muutto otti aika koville, oli pitkään kova ikävä. Keskimmäisen kohdalla oli jo helpompaa. Sitten kun tuo viimeinenkin lähtee, on varmasti tosi haikea olo. Omia harrastuksia pitää olla ja miehen kanssa on tehty kaksin lomareissuja silloin tällöin. Lasten ollessa pieniä elämä pyöri kyllä lasten ympärillä (minun elämäni, mies teki paljon töitä) mutta kun lapset ovat kasvaneet, olen onneksi löytänyt omaakin elämää.[/QUOTE]


Kuulostaa mukavalta elämänne! Tojihan se haikeus varmaan iskee viimeisen lähdettyä, siinä on se lapsielämä. Onneksi lapsenlapset korvaavat sitä puutetta ja onhan sitten aivan omaa elämää.
 
[QUOTE="jaa";25673661]Ettehän he te siihen yksiöön sovi edes yökylään lapsenlapsia ottamaan. Vai?
Aion säilyttää oman asuntoni ja teen kuopuksen huoneesta, vieras-tietokone-ja ompeluhuoneen. Siellä on yökyläläisten hyvä nukkua.
Pienempänä aina yksi nukkui vieressäni, mutta nyt jo kaikille oltava paikkansa ja tiukkaa tekee nykyään kolmenkin lapsen yövierailu. Onneksi vielä sopivat.[/QUOTE]
Mä olen jo vuosia - esikoisen muutosta lähtien - miettinyt asunnon vaihtoa pienempään. Välillä olen sitä mieltä, että on hullun hommaa asua 96 neliön asunnossa yksin ja että mulle riittäisi oikein hyvin yksiö tai kaksio. Jos mulla joskus on lapsenlapsia, niin voinhan mä mennä heitä hoitamaan omaan kotiinsa, jos on tarpeen. Ei siis ole välttämätöntä, että lapset yöpyisivät juuri mun luonani. Jos taas lapset perheineen muuttavat jonnekin huitsin nevadaan, niin täällä käydessään voivat asua hotellissa.

Viime kuussa olin 8 päivää siskoni pojan koiraa hoitamassa ja heillä on kaksio. Siellä yksin ollessani se tuntui juuri sopivan kokoiselta asunnolta mulle. Esikoisellani on 32 neliön yksiö ja senkin lattialle saisi tarpeen tullen tehtyä siskonpetiä muutamaksi yöksi, jos yövieraita tulee. Mutta.... mä olen viime aikoina hurahtanut siihen, että kutsun sukulaisia ja ystäviä meille päivälliselle. Kekri, itsenäisyyspäivä, joulu ja uusivuosi vietettiin meillä. Mä tarvitsen tuon 10 hengen ruokapöydän jonnekin ja yksiöön tai kaksioon se ei oikein mahdu. Ainakaan, jos pitää saada lattialle vielä siskonpetiä. Olen edelleenkin kahden vaiheilla, mitä teen tämän asunnon kanssa, kun kuopus muuttaa omilleen. Kolmioon ei oikeastaan kannata muuttaa, yksi huone sinne tänne ei vaikuta mitään edes asumiskuluissa. Enemmän olen nyt kallellani siihen, että jäänkin tähän. Mutta noh, aika näyttää.
 
Aletaan suunnitella uutta rakennusprojektia. Perustetaan mummu&pappaosuuskunta, joka rakennuttaa itselleen pienrivi-/ tai -kerrostalon, johon sitten palkataan hoitaja ja siivoaja yms tarpeelliset, kun sen aika on.

Matkustellaan, hoidetaan lapsenlapsia ja siskonlapsenlapsia.

Saunotaan, pelataan ja käyttäydytään huonosti.
 
Miehen kanssa alamme matkustella entistä enemmän vaikka toki joskus vielä voimme mahdollisuuksien rajoissa kustantaa lapsia mukaan. Laitamme kotia, teemme PALJON ruokaa yhdessä, käymme paljon kulttuuririennoissa ja tapaamme paljon ystäviä. Näitä teemme jo nyt, mutta lasten muutettua omilleen voimme todella omistautua itsellemme. Vuoden maailmanympärysmatka on myös haaveissa eikä mitenkään mahdottomana haaveena.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25673244:
smiley-dance017.gif
Esikoisen muutosta tulee nyt 5 vuotta ja suurin muutos lienee ollut se, että mulla on enemmän aikaa tehdä mitä halua. Kuopus on nyt 20 v ja varmaan muutaman vuoden sisällä tuosta omilleen lähtee. Me eletään kuopuksen kanssa jo nytkin kuin kämppikset eikä kuten äiti ja lapsi, joten en usko elämäni merkittävästi muuttuvan kuopuksen lähdönkään jälkeen. Suurin muutos on varmaan se, että laitan sen jälkeen ruokaa vain silloin, kun joku tulee kylään.


Kuopukseni vasta 17, mutta niin viisa, että elämme myös kuin kämppikset. Ei tarvitse komennella, niin sopuisa ja kiltti ja noudattaa sovittuja juttuja. Sovitaanhan aikuistenkin kesken, tullaanko kotiin yöksi vai ollaanko muualla ja siitä ilmoitus. Nuoren kanssa etukäteen, mikäli jonnekin jää yksi ja kaikki kaverinsa tunnen, niin usein täällä kahvilla istuvat ja yökylässä ovat.
Itse olen suunnitellut tekeväni keittoa tai laatikkoruokaa ja pakasta astioihin, kerran viikkon ruoanlaitto. Nytkin vain pari kertaa viikkoon kaksin. Tai sitten alan syöd' ulkona, ihmisten ilmoilla:)
 
Lapset ovat mun elämäni. He ovat jokainen omalla tavallaa erityisiä ja haastavia, mutta sitäkin rakkaampia. En osaa kuvitella elämää ilman lapsia tai "heidän jälkeensä", kun he ovat omillaan tai eivät enää tarvitse minua. Vaikka sitä kohtihan tässä ollaan väistämättä menossa. Toisten lasten kohdalla se on jo tapahtunut, aikaisemmin kuin sitä itse olisikaan toivonut. Elämä ei koskaan kohtele tasa-arvoisesti ihmisiä, mutta nöyryyttävintä tässä elämässä on ollut joutua huomaamaan, että minä ja osa lapsistani ei ole saanut elämältä ihan niitä eväitä, joita lähdimme täältä hakemaan. Tai kenties lähdimme tähän elämään liian ylpein "kaikki mulle heti nyt"- tyyliin, ja jouduimme melkoisen kovaan kouluun.

Mutta tämä elämän kova koulu on hionut minua entistä enemmän uhrautuvaisemmaksi, enkä tiedä kenelle ja minkä puolesta enää uhrautua ja selvitä, kun se taakka otetaan minulta pois. Rakas taakka. Kun lapset lähtevät omilleen. En vain tiedä miten siitä selviän, varmaan elämäni täyttää suuri tyhjyys.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25673731:
Mä olen jo vuosia - esikoisen muutosta lähtien - miettinyt asunnon vaihtoa pienempään. Välillä olen sitä mieltä, että on hullun hommaa asua 96 neliön asunnossa yksin ja että mulle riittäisi oikein hyvin yksiö tai kaksio. Jos mulla joskus on lapsenlapsia, niin voinhan mä mennä heitä hoitamaan omaan kotiinsa, jos on tarpeen. Ei siis ole välttämätöntä, että lapset yöpyisivät juuri mun luonani. Jos taas lapset perheineen muuttavat jonnekin huitsin nevadaan, niin täällä käydessään voivat asua hotellissa.

Viime kuussa olin 8 päivää siskoni pojan koiraa hoitamassa ja heillä on kaksio. Siellä yksin ollessani se tuntui juuri sopivan kokoiselta asunnolta mulle. Esikoisellani on 32 neliön yksiö ja senkin lattialle saisi tarpeen tullen tehtyä siskonpetiä muutamaksi yöksi, jos yövieraita tulee. Mutta.... mä olen viime aikoina hurahtanut siihen, että kutsun sukulaisia ja ystäviä meille päivälliselle. Kekri, itsenäisyyspäivä, joulu ja uusivuosi vietettiin meillä. Mä tarvitsen tuon 10 hengen ruokapöydän jonnekin ja yksiöön tai kaksioon se ei oikein mahdu. Ainakaan, jos pitää saada lattialle vielä siskonpetiä. Olen edelleenkin kahden vaiheilla, mitä teen tämän asunnon kanssa, kun kuopus muuttaa omilleen. Kolmioon ei oikeastaan kannata muuttaa, yksi huone sinne tänne ei vaikuta mitään edes asumiskuluissa. Enemmän olen nyt kallellani siihen, että jäänkin tähän. Mutta noh, aika näyttää.


Meillä onkin kuopukseni kanssa vain kaksio ja tämän aioin säilyttää lähdettyäänkin, sen verran tilaa haluan itsellenikin. Onmpelu-ja tietokonehuone ja siellä sopivat yöpymään yökyläläisetkin.
Olohuoneessa on sänkyni sovellettu sisustekseen niin, että on oikein passeli iso olohuone ja sänkyni kuin divaani.
 
En usko, että mikään oleellisesti muuttuu senkään jälkeen kun kuopus aikoinaan muuttaa kotoa. Ei se muuttunut silloinkaan kun esikoinen (ja kolme seuraavaa hänen jälkeensä) lähtivät. Tönö tulee natisemaan liitoksistaan ihmisistä aina - se on sen tarinaa.
Olenko läsnä natinaa kuulemassa vai en, riippuu monista asioista.
Luultavasti olen ainakin siihen asti, että lapsenlapset ovat omillaan.

:)
 
En oikein tiedä, mitä minulle/meille tapahtuu, kun pojat muuttavat pois kotoa. Nyt tuntuu, että se aika lähestyy liian kovaa vauhtia, esikoinen täyttää 18 ensi kuussa. Ei tosin ole näillä näkymin minnekään vielä muuttamassa. Olisi kiva sanoa, että tottakai minulla on oma elämäni, enkä elä lasteni kautta, mutta mitenkähän senkin asian kanssa varsinaisesti on. Pojalla on tällä viikolla vanhaintanssit ja olen selkeästi eniten niistä innostunut perheessämme.:ashamed:
 
Lapset ovat mun elämäni. He ovat jokainen omalla tavallaa erityisiä ja haastavia, mutta sitäkin rakkaampia. En osaa kuvitella elämää ilman lapsia tai "heidän jälkeensä", kun he ovat omillaan tai eivät enää tarvitse minua. Vaikka sitä kohtihan tässä ollaan väistämättä menossa. Toisten lasten kohdalla se on jo tapahtunut, aikaisemmin kuin sitä itse olisikaan toivonut. Elämä ei koskaan kohtele tasa-arvoisesti ihmisiä, mutta nöyryyttävintä tässä elämässä on ollut joutua huomaamaan, että minä ja osa lapsistani ei ole saanut elämältä ihan niitä eväitä, joita lähdimme täältä hakemaan. Tai kenties lähdimme tähän elämään liian ylpein "kaikki mulle heti nyt"- tyyliin, ja jouduimme melkoisen kovaan kouluun.

Mutta tämä elämän kova koulu on hionut minua entistä enemmän uhrautuvaisemmaksi, enkä tiedä kenelle ja minkä puolesta enää uhrautua ja selvitä, kun se taakka otetaan minulta pois. Rakas taakka. Kun lapset lähtevät omilleen. En vain tiedä miten siitä selviän, varmaan elämäni täyttää suuri tyhjyys.
Mä toivon, että et koskaan ilmaise lapsillesi, miten olet kokenut joutuneesi uhrautumaan heidän vuokseen. Äidilläni oli aikoinaan vähän samaa vikaa. Lapsuudessani sitä ei huomannut, mutta kun tulimme siskoni kanssa teini-ikään ja nuoriksi aikuisiksi, äitini muuttui marttyyriksi ja muisti aina huomauttaa, miten hän oli kaikkensa meidän eteemme tehnyt ja meidän vuoksemme uhrautunut. Koska siskoni on esikoinen, hänelle otti tämä yhdessä vaiheessa koville. Hänen syytäänhän se oli, että äiti joutui uhrautumaan ja "luopumaan loistavasta tulevaisuudestaan". Siskoni jopa välillä mietti, oliko hän alunperinkään toivottu lapsi vai sattuiko vaan pilaamaan äidin elämän syntymällä. Mä pääsin helpommalla, koska olin sisaruksista nuorempi ja äitini elämä "oli jo pilalla" :D

Äidilleni ei tullut kuuloonkaan, että yhteen olisi pojan kanssa muutettu ilman papin aamenta. Niinpä siskoni jaksoi sinnitellä kotona 21-vuotiaaksi asti ja meni sitten naimisiin. Sen jälkeen minä jäin perheen ainokaiseksi ja äitini muuttui varsin kontrolloivaksi. Voin sanoa ihan suoraan, että elämä 18-vuotissynttäreideni jälkeen ollut kotona ihan ruusuilla tanssimista, koska äitini ei halunnut päästää musta irti eikä hyväksyä sitä, että en ollutkaan enää hänen määrättävissään vaan mulla oli omakin elämä. Enpä mä ehtinyt asia vuottakaan täysi-ikäiseksi tuloni jälkeen kotona, kun yhden riidan päätteeksi sitten pakkasin kamani ja äidin suureksi kauhuksi ovet paukkuen lähdin. Enkä palannut takaisin.

Ei me koskaan siskoni kanssa pyydetty, että äiti meidän vuoksemme uhrautuisi. Hän teki aikuisena ihmisenä valintansa itse ja mun mielestä oli aika kohtuutonta syyttää meitä niistä valinnoista. Mä en ole omien lasteni kohdalla halunnut ripustautua heihin niin, että he eivät joko uskalla lähteä tai sitten lähtevät mahdollisimman nuorena, koska eivät kestä enää takertuvaa äitiään. Olen halunnut, että lapseni muuttavat omilleen sitten, kun se heidän elämänsä suunnitelmiin sopii. Ei ole ollut tarpeen pitää kiirettä, mutta ei myöskään tarvitse sääliä minua ja olla sen vuoksi lähtemättä, että äiti jäisi yksin. Jos ei tuo kuopus kolmen vuoden päästä osoita aikeita lähteä, täytyy varmaan alkaa hellästi tuuppimaan...vaikka järjestämällä pari kertaa viikossa martta-iltoja ja kutsua porukka ikäneitoja meille juomaan kahvia ruusukupeista, virkkaamaan pitsiliinoja ja kuuntelemaan nupit kaakossa Eino Gröniä :D
 
[QUOTE="jaa";25673814]Kuopukseni vasta 17, mutta niin viisa, että elämme myös kuin kämppikset. Ei tarvitse komennella, niin sopuisa ja kiltti ja noudattaa sovittuja juttuja. Sovitaanhan aikuistenkin kesken, tullaanko kotiin yöksi vai ollaanko muualla ja siitä ilmoitus. Nuoren kanssa etukäteen, mikäli jonnekin jää yksi ja kaikki kaverinsa tunnen, niin usein täällä kahvilla istuvat ja yökylässä ovat.
Itse olen suunnitellut tekeväni keittoa tai laatikkoruokaa ja pakasta astioihin, kerran viikkon ruoanlaitto. Nytkin vain pari kertaa viikkoon kaksin. Tai sitten alan syöd' ulkona, ihmisten ilmoilla:)[/QUOTE]
Samanlaista meilläkin jo muutaman vuoden :) Minusta ihan mukavaa näin, kun molemmat kunnioittavat toisen yksityisyyttä, mutta samalla myös pitävät huolen siitä, että toisen ei tarvitse olla suotta huolissaankaan. Välillä tuntuu, että tämä sujuu liiankin hyvin :D

Mä käyn varmaan kans päivittäin ulkona syömässä, kunhan jään tähän yksin. Tai sitten kuittaan aterioita kahvilla ja voileivällä.
 
Mulle tämä on vielä kaukaista, kun on yksi leikki-ikäinen lapsi ja lisää toiveissa :) Siltikin jo nyt ajattelen, että se voisi olla yhtä ihana elämänvaihe kun tämä, mitä nyt elän. Uutta ja ihanaa! Tällä hetkellä tahdon lapsia, lopullinen luku asettuu toivon mukaan jonnekin kolmeen tai neljään. Mutta toisaalta heidän lentäessä pesästä olen todennäköisesti urani huipulla. Sen jälkeen toivon lapsenlapsia, mutta niitä odotellessa voin uppoutua vapaaehtoistyöhön ja jos lapseni päättävät jäädä lapsettomiksi, niin kyllä maailmalla on tarpeeksi sellaisia lapsia joiden elämässä voin olla läsnä, muussa roolissa kuin äitinä. Ystävillekin jää enemmän aikaa ja tilaa, ja ystävyyssuhteita aion vaalia sekä nyt että tulevaisuudessa. Lapset ja perhe ovat ihania ja rakkaita, mutta kyllä joka elämänvaiheessa on hyvä olla pari ystävää mukana myös.

Vaikka olen pitänyt lapsen kotihoidossa pitkään ja jatkan seuraavien kanssa samalla kaavalla, en ole unohtanut itseäni tai omaa elämääni.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25674123:
Mä toivon, että et koskaan ilmaise lapsillesi, miten olet kokenut joutuneesi uhrautumaan heidän vuokseen. Äidilläni oli aikoinaan vähän samaa vikaa. Lapsuudessani sitä ei huomannut, mutta kun tulimme siskoni kanssa teini-ikään ja nuoriksi aikuisiksi, äitini muuttui marttyyriksi ja muisti aina huomauttaa, miten hän oli kaikkensa meidän eteemme tehnyt ja meidän vuoksemme uhrautunut. Koska siskoni on esikoinen, hänelle otti tämä yhdessä vaiheessa koville. Hänen syytäänhän se oli, että äiti joutui uhrautumaan ja "luopumaan loistavasta tulevaisuudestaan". Siskoni jopa välillä mietti, oliko hän alunperinkään toivottu lapsi vai sattuiko vaan pilaamaan äidin elämän syntymällä. Mä pääsin helpommalla, koska olin sisaruksista nuorempi ja äitini elämä "oli jo pilalla" :D

Äidilleni ei tullut kuuloonkaan, että yhteen olisi pojan kanssa muutettu ilman papin aamenta. Niinpä siskoni jaksoi sinnitellä kotona 21-vuotiaaksi asti ja meni sitten naimisiin. Sen jälkeen minä jäin perheen ainokaiseksi ja äitini muuttui varsin kontrolloivaksi. Voin sanoa ihan suoraan, että elämä 18-vuotissynttäreideni jälkeen ollut kotona ihan ruusuilla tanssimista, koska äitini ei halunnut päästää musta irti eikä hyväksyä sitä, että en ollutkaan enää hänen määrättävissään vaan mulla oli omakin elämä. Enpä mä ehtinyt asia vuottakaan täysi-ikäiseksi tuloni jälkeen kotona, kun yhden riidan päätteeksi sitten pakkasin kamani ja äidin suureksi kauhuksi ovet paukkuen lähdin. Enkä palannut takaisin.

Ei me koskaan siskoni kanssa pyydetty, että äiti meidän vuoksemme uhrautuisi. Hän teki aikuisena ihmisenä valintansa itse ja mun mielestä oli aika kohtuutonta syyttää meitä niistä valinnoista. Mä en ole omien lasteni kohdalla halunnut ripustautua heihin niin, että he eivät joko uskalla lähteä tai sitten lähtevät mahdollisimman nuorena, koska eivät kestä enää takertuvaa äitiään. Olen halunnut, että lapseni muuttavat omilleen sitten, kun se heidän elämänsä suunnitelmiin sopii. Ei ole ollut tarpeen pitää kiirettä, mutta ei myöskään tarvitse sääliä minua ja olla sen vuoksi lähtemättä, että äiti jäisi yksin. Jos ei tuo kuopus kolmen vuoden päästä osoita aikeita lähteä, täytyy varmaan alkaa hellästi tuuppimaan...vaikka järjestämällä pari kertaa viikossa martta-iltoja ja kutsua porukka ikäneitoja meille juomaan kahvia ruusukupeista, virkkaamaan pitsiliinoja ja kuuntelemaan nupit kaakossa Eino Gröniä :D

Kiitos kauniista mietteistä. Ymmärrän sinua.

Meillä niin, että keskimmäinen jo hyvin nuoresta psykoottinen ja omissa harhamaailmoissaan. Erityinen persoona, josta syystä hän ei voinut asua kotona 7-vuotta täytettyään. Sitä tarkoitin tuolla aiemmalla....

Isosiskonsa kantoi kaikki nämä kuormat, mun väsymiset ja itsesyytökset siitä mitä olisin voinut tehdä toisin yms (vaikka en sanallisesti niitä hänen kuullensa ilmaissut, muta varmasti vaistosi pohdintani)

Kuopus hyvinvoiva, aistiyliherkkä ja ohjausta vaativa yksilö.

Jokainen heistä oman tiensä kulkija, mutta miksi, ja miten olisin voinut tehdä toisin- siitä huolimatta että olen parhaani aina yrittänyt? NÄMÄ ovat ne syyt, joiden vuoksi en OSAA nähdä elämää lasteni itsenäistymisen jälkeen, vaikka toki toivon heille aina ja kaikkea parasta tulevaisuudessa. Että voisivat hyvin, ja olisivat onnellisia:heart:
 
Viimeksi muokattu:
Kiitos kauniista mietteistä. Ymmärrän sinua.

Meillä niin, että keskimmäinen jo hyvin nuoresta psykoottinen ja omissa harhamaailmoissaan. Erityinen persoona, josta syystä hän ei voinut asua kotona 7-vuotta täytettyään. Sitä tarkoitin tuolla aiemmalla....

Isosiskonsa kantoi kaikki nämä kuormat, mun väsymiset ja itsesyytökset siitä mitä olisin voinut tehdä toisin yms (vaikka en sanallisesti niitä hänen kuullensa ilmaissut, muta varmasti vaistosi pohdintani)

Kuopus hyvinvoiva, aistiyliherkkä ja ohjausta vaativa yksilö.

Jokainen heistä oman tiensä kulkija, mutta miksi, ja miten olisin voinut tehdä toisin- siitä huolimatta että olen parhaani aina yrittänyt? NÄMÄ ovat ne syyt, joiden vuoksi en OSAA nähdä elämää lasteni itsenäistymisen jälkeen, vaikka toki toivon heille aina ja kaikkea parasta tulevaisuudessa. Että voisivat hyvin, ja olisivat onnellisia:heart:
Et mitenkään :) Älä syytä itseäsi asioista, joille et voi mitään. Mä ymmärrän tavallaan nuo itsesyytökset, koska esikoisen synnyttyä vammaisena minäkin mietin, mitä olin tehnyt raskausaikana väärin. Olinko jotenkin aiheuttanut lapseni vammaisuuden ja jos, niin miten? Kun puhuin niistä ajatuksistani perinnöllisyyspolin lääkärille, hän sanoi, että "joko söit liikaa tai liian vähän mansikoita raskausaikana". En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun, koska ymmärsin siitä, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Lapseni vamma ei ollut minun aiheuttama, joten mun oli tarpeetonta itseäni siitä syyttääkään.

Sun lapsillasi on jokaisella omanlaisensa tulevaisuus. Se ei ole ehkä samanlainen kuin keskivertokansalaisella, mutta se on kuitenkin heidän oma tulevaisuutensa. He tulevat ehkä tarvitsemaan ulkopuolista apua enemmän tai vähemmän. Voi tulla sairaalahoitojaksoja, palveluasumisjaksoja ja itsenäistä asumista. Älä murehdi liikaa lastesi tulevaisuutta, sen aika on vasta myöhemmin. Murehdi sitten, kun ne todelliset ongelmat itsenäistymisessä ovat edessä ja silloin koita keksiä ongelmiin ratkaisut yhdessä hoitavien lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden, terapeuttien - ja ketä nyt hommaan tarvitaankaan - kanssa.

Uhrautumisesi ei ole lastesi edun mukaista, vaikka se siltä voi tuntuakin. Lapsillasi on oikeus hyvinvoivaan äitiin, jolla on elämässään muutakin sisältöä kuin hoivaaminen ja huolehtiminen. Rajoitteistaan huolimatta lapsillasi on oikeus kasvaa aikuisiksi ja elää omanlaistaan elämäänsä. Sun tehtäväsi on tukea heitä oman elämänsä alkuun ja nostaa pystyyn, kun sillä matkallaan kompuroivat...ei estää heitä kompuroimasta :)
 
  • Tykkää
Reactions: Lex ja Cherry Maua
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25674786:
Et mitenkään :) Älä syytä itseäsi asioista, joille et voi mitään. Mä ymmärrän tavallaan nuo itsesyytökset, koska esikoisen synnyttyä vammaisena minäkin mietin, mitä olin tehnyt raskausaikana väärin. Olinko jotenkin aiheuttanut lapseni vammaisuuden ja jos, niin miten? Kun puhuin niistä ajatuksistani perinnöllisyyspolin lääkärille, hän sanoi, että "joko söit liikaa tai liian vähän mansikoita raskausaikana". En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun, koska ymmärsin siitä, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Lapseni vamma ei ollut minun aiheuttama, joten mun oli tarpeetonta itseäni siitä syyttääkään.

Sun lapsillasi on jokaisella omanlaisensa tulevaisuus. Se ei ole ehkä samanlainen kuin keskivertokansalaisella, mutta se on kuitenkin heidän oma tulevaisuutensa. He tulevat ehkä tarvitsemaan ulkopuolista apua enemmän tai vähemmän. Voi tulla sairaalahoitojaksoja, palveluasumisjaksoja ja itsenäistä asumista. Älä murehdi liikaa lastesi tulevaisuutta, sen aika on vasta myöhemmin. Murehdi sitten, kun ne todelliset ongelmat itsenäistymisessä ovat edessä ja silloin koita keksiä ongelmiin ratkaisut yhdessä hoitavien lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden, terapeuttien - ja ketä nyt hommaan tarvitaankaan - kanssa.

Uhrautumisesi ei ole lastesi edun mukaista, vaikka se siltä voi tuntuakin. Lapsillasi on oikeus hyvinvoivaan äitiin, jolla on elämässään muutakin sisältöä kuin hoivaaminen ja huolehtiminen. Rajoitteistaan huolimatta lapsillasi on oikeus kasvaa aikuisiksi ja elää omanlaistaan elämäänsä. Sun tehtäväsi on tukea heitä oman elämänsä alkuun ja nostaa pystyyn, kun sillä matkallaan kompuroivat...ei estää heitä kompuroimasta :)

Kiitos näistä sanoista. Joskus kun "riehun" tällä palstalla, päästän sekopäisesti ulos patoutumia, joita ei muualla voi oikein ulos päästää. Siinä tosin saattavat palstasäännöt silloin unohtua:ashamed: Useimmiten tykkään kuitenkin pohtia ja keskustella asioista järkevästi niiden oikeilla nimillä.

Tässä on vaan niin usein palavereita ja hoitokokouksia sun muuta, että se hankaloittaa työelämään aktiivisti pääsyä. Pitäisi myös kouluttautua uudelleen. Siksi kai olen ottanut elämäntehtäväkseni lapseni. Mutta tosi on, että tarvisin oman joustavan (aikataulullisesti) työn ja aikaa harrastaa jotain mukavaa. Rahan kanssa on tiukkaa ja se luo omat paineensa.

Mutta kiitos viisaista ajatuksistasi:hug:
 

Similar threads

Yhteistyössä