Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25673244:Esikoisen muutosta tulee nyt 5 vuotta ja suurin muutos lienee ollut se, että mulla on enemmän aikaa tehdä mitä halua. Kuopus on nyt 20 v ja varmaan muutaman vuoden sisällä tuosta omilleen lähtee. Me eletään kuopuksen kanssa jo nytkin kuin kämppikset eikä kuten äiti ja lapsi, joten en usko elämäni merkittävästi muuttuvan kuopuksen lähdönkään jälkeen. Suurin muutos on varmaan se, että laitan sen jälkeen ruokaa vain silloin, kun joku tulee kylään.
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25673731:
Mä toivon, että et koskaan ilmaise lapsillesi, miten olet kokenut joutuneesi uhrautumaan heidän vuokseen. Äidilläni oli aikoinaan vähän samaa vikaa. Lapsuudessani sitä ei huomannut, mutta kun tulimme siskoni kanssa teini-ikään ja nuoriksi aikuisiksi, äitini muuttui marttyyriksi ja muisti aina huomauttaa, miten hän oli kaikkensa meidän eteemme tehnyt ja meidän vuoksemme uhrautunut. Koska siskoni on esikoinen, hänelle otti tämä yhdessä vaiheessa koville. Hänen syytäänhän se oli, että äiti joutui uhrautumaan ja "luopumaan loistavasta tulevaisuudestaan". Siskoni jopa välillä mietti, oliko hän alunperinkään toivottu lapsi vai sattuiko vaan pilaamaan äidin elämän syntymällä. Mä pääsin helpommalla, koska olin sisaruksista nuorempi ja äitini elämä "oli jo pilalla"
[/QUOTE] Minusta ihan mukavaa näin, kun molemmat kunnioittavat toisen yksityisyyttä, mutta samalla myös pitävät huolen siitä, että toisen ei tarvitse olla suotta huolissaankaan. Välillä tuntuu, että tämä sujuu liiankin hyvin Siltikin jo nyt ajattelen, että se voisi olla yhtä ihana elämänvaihe kun tämä, mitä nyt elän. Uutta ja ihanaa! Tällä hetkellä tahdon lapsia, lopullinen luku asettuu toivon mukaan jonnekin kolmeen tai neljään. Mutta toisaalta heidän lentäessä pesästä olen todennäköisesti urani huipulla. Sen jälkeen toivon lapsenlapsia, mutta niitä odotellessa voin uppoutua vapaaehtoistyöhön ja jos lapseni päättävät jäädä lapsettomiksi, niin kyllä maailmalla on tarpeeksi sellaisia lapsia joiden elämässä voin olla läsnä, muussa roolissa kuin äitinä. Ystävillekin jää enemmän aikaa ja tilaa, ja ystävyyssuhteita aion vaalia sekä nyt että tulevaisuudessa. Lapset ja perhe ovat ihania ja rakkaita, mutta kyllä joka elämänvaiheessa on hyvä olla pari ystävää mukana myös.
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25674123:Mä toivon, että et koskaan ilmaise lapsillesi, miten olet kokenut joutuneesi uhrautumaan heidän vuokseen. Äidilläni oli aikoinaan vähän samaa vikaa. Lapsuudessani sitä ei huomannut, mutta kun tulimme siskoni kanssa teini-ikään ja nuoriksi aikuisiksi, äitini muuttui marttyyriksi ja muisti aina huomauttaa, miten hän oli kaikkensa meidän eteemme tehnyt ja meidän vuoksemme uhrautunut. Koska siskoni on esikoinen, hänelle otti tämä yhdessä vaiheessa koville. Hänen syytäänhän se oli, että äiti joutui uhrautumaan ja "luopumaan loistavasta tulevaisuudestaan". Siskoni jopa välillä mietti, oliko hän alunperinkään toivottu lapsi vai sattuiko vaan pilaamaan äidin elämän syntymällä. Mä pääsin helpommalla, koska olin sisaruksista nuorempi ja äitini elämä "oli jo pilalla"
Äidilleni ei tullut kuuloonkaan, että yhteen olisi pojan kanssa muutettu ilman papin aamenta. Niinpä siskoni jaksoi sinnitellä kotona 21-vuotiaaksi asti ja meni sitten naimisiin. Sen jälkeen minä jäin perheen ainokaiseksi ja äitini muuttui varsin kontrolloivaksi. Voin sanoa ihan suoraan, että elämä 18-vuotissynttäreideni jälkeen ollut kotona ihan ruusuilla tanssimista, koska äitini ei halunnut päästää musta irti eikä hyväksyä sitä, että en ollutkaan enää hänen määrättävissään vaan mulla oli omakin elämä. Enpä mä ehtinyt asia vuottakaan täysi-ikäiseksi tuloni jälkeen kotona, kun yhden riidan päätteeksi sitten pakkasin kamani ja äidin suureksi kauhuksi ovet paukkuen lähdin. Enkä palannut takaisin.
Ei me koskaan siskoni kanssa pyydetty, että äiti meidän vuoksemme uhrautuisi. Hän teki aikuisena ihmisenä valintansa itse ja mun mielestä oli aika kohtuutonta syyttää meitä niistä valinnoista. Mä en ole omien lasteni kohdalla halunnut ripustautua heihin niin, että he eivät joko uskalla lähteä tai sitten lähtevät mahdollisimman nuorena, koska eivät kestä enää takertuvaa äitiään. Olen halunnut, että lapseni muuttavat omilleen sitten, kun se heidän elämänsä suunnitelmiin sopii. Ei ole ollut tarpeen pitää kiirettä, mutta ei myöskään tarvitse sääliä minua ja olla sen vuoksi lähtemättä, että äiti jäisi yksin. Jos ei tuo kuopus kolmen vuoden päästä osoita aikeita lähteä, täytyy varmaan alkaa hellästi tuuppimaan...vaikka järjestämällä pari kertaa viikossa martta-iltoja ja kutsua porukka ikäneitoja meille juomaan kahvia ruusukupeista, virkkaamaan pitsiliinoja ja kuuntelemaan nupit kaakossa Eino Gröniä
Et mitenkään
Älä syytä itseäsi asioista, joille et voi mitään. Mä ymmärrän tavallaan nuo itsesyytökset, koska esikoisen synnyttyä vammaisena minäkin mietin, mitä olin tehnyt raskausaikana väärin. Olinko jotenkin aiheuttanut lapseni vammaisuuden ja jos, niin miten? Kun puhuin niistä ajatuksistani perinnöllisyyspolin lääkärille, hän sanoi, että "joko söit liikaa tai liian vähän mansikoita raskausaikana". En voinut muuta kuin purskahtaa nauruun, koska ymmärsin siitä, että en olisi voinut tehdä mitään toisin. Lapseni vamma ei ollut minun aiheuttama, joten mun oli tarpeetonta itseäni siitä syyttääkään.
Alkuperäinen kirjoittaja Keittiönoita;25674786:Et mitenkään
Sun lapsillasi on jokaisella omanlaisensa tulevaisuus. Se ei ole ehkä samanlainen kuin keskivertokansalaisella, mutta se on kuitenkin heidän oma tulevaisuutensa. He tulevat ehkä tarvitsemaan ulkopuolista apua enemmän tai vähemmän. Voi tulla sairaalahoitojaksoja, palveluasumisjaksoja ja itsenäistä asumista. Älä murehdi liikaa lastesi tulevaisuutta, sen aika on vasta myöhemmin. Murehdi sitten, kun ne todelliset ongelmat itsenäistymisessä ovat edessä ja silloin koita keksiä ongelmiin ratkaisut yhdessä hoitavien lääkäreiden, sosiaalityöntekijöiden, terapeuttien - ja ketä nyt hommaan tarvitaankaan - kanssa.
Uhrautumisesi ei ole lastesi edun mukaista, vaikka se siltä voi tuntuakin. Lapsillasi on oikeus hyvinvoivaan äitiin, jolla on elämässään muutakin sisältöä kuin hoivaaminen ja huolehtiminen. Rajoitteistaan huolimatta lapsillasi on oikeus kasvaa aikuisiksi ja elää omanlaistaan elämäänsä. Sun tehtäväsi on tukea heitä oman elämänsä alkuun ja nostaa pystyyn, kun sillä matkallaan kompuroivat...ei estää heitä kompuroimasta
