Mitä sanoisitte, jos päiväkodissa vieras lapsi sanoisi:

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja tonttu
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
Mä näkisin asian niin, että selvästi se lapsi halusi sun huomiota. Ehkä sen päivä oli mennyt huonosti ja tarvitsi nyt huomion aikuiselta varmalla keinolla. Mä olisin tervehtinyt takaisin, ja tuumannut, että paska en sentään ole.

Nyt tuli vielä mieleeni, että olisin ehkä voinut jopa tirskahtaa :D
 
Lukeaa oiekasti tämä:

Alkuperäinen kirjoittaja !:
Alkuperäinen kirjoittaja Björn:
http://www.hs.fi/omaelama/artikkeli/Hei+pierup%C3%A4%C3%A4/1135242574626

Hei tämä oli hyvä!

Kait te muutkin katsoitte. Voisi luka myös ihan ajatuksen kanssa.

"Persoonallisten tervehdysten lisäksi ystävieni lapset muistuttavat minua ajatustilasta ilman rajoja ja sääntöjä. Ja juuri tämä rajattomuus saa surulliseksi. Se nimittäin pyritään kitkemään lapsista kaikin mahdollisin tavoin - toki hyvää tarkoittaen, mutta suurta tuhoa aiheuttaen. .."

Jää tehkää hyviä päätöksiä.

 
Alkuperäinen kirjoittaja Mymmyryy:
Alkuperäinen kirjoittaja åboriginaali:
Näyttäkää mulle päiväkodissa oleva 5 v joka ei mukamas tiedä, mitkä ovat niitä "tuhmia sanoja"... :D

Meilläkin jo 3-veet tietää mitkä on ns vessasanoja, joita ei saa puhua.

Minulle kerran yks ihminen sano et käske lapsen mennä vessaan puhumaan kakka,pieru, ripuli sanoja et muuaalla niitä ei saa puhua ;)
Käskin sit kerran niin lapse meni eka ihan hämilleen et sit vaan naurova.
 
Alkuperäinen kirjoittaja Tallu -:
Mä näkisin asian niin, että selvästi se lapsi halusi sun huomiota. Ehkä sen päivä oli mennyt huonosti ja tarvitsi nyt huomion aikuiselta varmalla keinolla. Mä olisin tervehtinyt takaisin, ja tuumannut, että paska en sentään ole.

Nyt tuli vielä mieleeni, että olisin ehkä voinut jopa tirskahtaa :D

Niin näinpä se varmaan on.
 
Sanoin ja toruin. Pyysin lopettamaan ja sanoin, että joudun kohta kertomaan tarhantädeille. Menimme pois ja huutelu alkoi. Nappasin nuorimman kainaloon ja sanoin lapsille, että nyt joudun kertomaan tädeille heidän huonosta käytöksestään. Tyttöä vähän korpesi, kun joutui tulemaan ja pyytämään meiltä julkisesti anteeksi. En huutanut, en kiukunnut vaan totesin lapsille mitä teen selkeästi. Ehkä muistavat seuraavalla kerralla.
 
Hei pierupää!
8.1.2009 8:25
A A Laura Koljonen

Se alkoi eräissä bileissä. Aikuiset panivat taas parastaan vänisemällä ruuan kallistumisesta, naapurin surkeasta puutarhakalustemausta ja työmatkojen päivärahoista. Livahdin lastenhuoneeseen karkuun. Järkeilin, että siellä olisi saletisti paremmat karkkitarjoilut eikä ainakaan yhtään masentavammat puheenaiheet.

- Hei pierupää! lauma viisivuotiaita tervehti minua, heidän näkökulmastaan äidin ikäloppua kaveria. Tarkoitus ei niinkään ollut toivottaa tervetulleeksi vaan testata tulijan sietokyky. Tajusin, että jos motkottaisin kielenkäytöstä, saisin palata takaisin aikuisten seuraan. Kyhäsin kasaan vastatervehdyksen koiran pyllystä ja oksennuksen hajusta ja sain jäädä.

Loppuiltapäivästä hoipuin kotiin onnellisessa sokerihumalassa ja riemuitsin, että tästä lähtien ei ole tylsiä aikuisbileitä. Ainakaan, jos tylsät ja käytännölliset aikuiset ovat tajunneet lisääntyä.


Persoonallisten tervehdysten lisäksi ystävieni lapset muistuttavat minua ajatustilasta ilman rajoja ja sääntöjä. Ja juuri tämä rajattomuus saa surulliseksi. Se nimittäin pyritään kitkemään lapsista kaikin mahdollisin tavoin - toki hyvää tarkoittaen, mutta suurta tuhoa aiheuttaen.

Eräs lastenteatteria tehnyt ystäväni kertoi menestyksekkäästä esityksestä, jossa tunnetun tarinan keiju oli korvattu pienellä vilkkuvalla valolla. Lapset olivat hurmiossa esityksestä toiseen. Yhden näytöksen jälkeen tuli kuitenkin vihaista palautetta. Erään lapsen äiti kauhisteli teatterintekijöiden vastuuttomuutta. Valo piti ehdottomasti saada pois! Hänen lapsellaan oli epilepsia, ja vilkkuvat valot voisivat aiheuttaa kohtauksen.

Luultavasti lapsi oli hetkeksi unohtanut oman sairautensa, mutta äiti halusi pitää sen hänen mielessään jokaikinen hetki. Toki aikuisten järjestelmällisyyys ja käytännöllisyys ovat turvallisen lapsuuden perusta, mutta on myös asioita, joihin aikuisten ylisuojelevuuden ei tulisi ylettää. Lasten mielikuvitus ei nimittäin kehity sensuroinnilla, eikä lapsena jätettyjä koloja voi tilkitä aikuisena.

Toinen esimerkkitapaus sattui myös teatterissa. Kiireiset vanhemmat halusivat lapsensa ehdottomasti näkevän esityksen - voidakseen itse shoppailla sillä aikaa viikonlopun ruuat. He lykkäsivät lapsen näytökseen, kysyivät järjestäjiltä sen keston ja kaasuttivat kauppaan. Puolessa välissä esitystä lapsi alkoi hätääntyneenä etsiä vanhempiaan. Vanhempien mielestä näytelmä oli tietenkin liian jännittävä, ja siksi lapsi oli pelännyt. Kummassakin tapauksessa tuloksena on luultavasti kulttuuria aikuisena välttävä mukula; toinen ylisuojelun ja toinen välinpitämättömyyden uhri.


Lasten suojelu omalta mielikuvitukseltaan on tyhmää, mutta myös turhaa. Lapsen mieli on erilainen kuin aikuisen, sen ei tarvitse tajuta kaikkea; toisin kuin aikuinen, lapsi ei määritä esimerkiksi satua huonoksi, vaikkei tajuaisi koko ajan kaikkea. Sen sijaan aikuinen saattaa tuntea itsensä tyhmäksi, kun ei osaa avata vertauskuvia, ahdistuu ja päättää ettei pidä koko tyylilajista.

Lapsena rakastin satuja, joissa paha sai palkkansa mutta sitä ennen hyvää nöyryytettiin.

Suosikkisadussani orvoksi jäänyt tyttö adoptoidaan uuteen, vauraaseen perheeseen, jonka tytär kiduttaa uutta asukasta kaikin mahdollisin tavoin: eristää, rikkoo tämän ainoan nuken, leikkaa salaa tämän vaaleita hiuksia ja lopulta huijaa paikkoihin, joihin voi teljetä orpoparan.

Jatkoin sadun sairasta maailmaa ystäväni kanssa leikeissämme. Toisen nukke oli rikas ja hemmoteltu ja toisen orpo ilman itsemääräämisoikeutta. Vaikka leikit kulkivat aika usein omissa sfääreissään, tajusimme, että kyse on leikistä eikä mistään sellaisesta, jota voi testata typerällä pikkuveljellään.

Jossakin vaiheessa kaikki on myöhäistä, ja lapsista tulee aikuisia. Se, puhutaanko tulevien aikuisten bileissä naapurin mauttomista puutarhakalusteista vai jostain ihan muusta, on nykylasten vanhempien päätettävissä. Pliis, päättäkää viisaasti.



Kolumneissa kommentoidaan lasten elämää aikuisen näkökulmasta. Kirjoittaja on tietenkin Suomen ylpein kummitäti.

Osallistu keskusteluun Tulostettava sivu
Facebook MySpace Sähköposti Uutiskirje
Helsingin
 
Alkuperäinen kirjoittaja åboriginaali:
Mä olen torunut lasta, mennyt kyykkyyn ja todennut että puhuit rumia ja minä en tykkää siitä jos lapset puhuu mulle rumia.

Lisäksi mä vasikoin päiväkodin tädeille B)

mä tein poikapuolelle näin, kun sanoi mulle hei hei senkin lehmä..

Anopin mielestä mä toimin aivan järkyttävän tuomittavalla tavalla, ja hän ei IKINÄ noin tekisi lapselle :whistle:
 

Yhteistyössä