Mitä muistat omasta mummosta?

[kookosta]

Mulla on onni ollut matkassa jakumpikin mun mummoistani on edelleen elossa

Meilläkään ei mummot koskaan ole kertoneet iltasatuja vaan varsinkin isön äiti kertoili aina juttuja mun isän ja hänen sisaruksien lapsuudesta (suosikki tarina olise, kun pässi jahtasi isiä takaa tai kun tätini ajoi mopolla pellon kautta tallin seinään). Ihania ja lämpimiä kesä muistoja. Tuvalta ja mökiltä. Kamalat ukkoset mummolassa, miten ukki antoi lakuja mummolta salaa (vaikka taatusti mummo kyllä tiesi), mummot on paistaneet maailman parhaat letut, kalakukot ja riisipiirakat ja kukaan ei voi koskaan tehdä parempaa ruokaa kun mummo Mummo on opettanut neulomaan, virkaamaan, nypläämään ja kutomaan kangaspuilla. Ja maalaamaan ikoneita. Aaaah ja mummon luona tehtiin a i n a mikroleipää (ruislimppua ja päälle paaaljon juustoa ja mikroon niin pitkäksi aikaa että juusto suli) ja mummolla oli antaa ituja ja itse tehtyä salaatinkastiketta millon ikinä niitä vaan pyysi.
Ja mummon edessä ei kiroiltu (eikä kiroilla).

Ja ukit Onni omistaa maailman parhaat isovanhemmat.

 

[Silja.S]

Tämä ote on muistelmasta, jonka kirjoitin äitini pyynnöstä sukuamme käsittelevään omakustanteeseen. Kertoo aika hyvin muistoni mummosta:

"Mummu oli vetäytyvä, mutta järkkymätön. Sellainen järkkymättömyys muodostuu helposti muuriksi ihmisten väliin, tekee heistä etäisiä, tavoittamattomia. Joskus mietin, onko mummua harmittanut sama asia kuin minua: se, ettei siitä muurista koskaan päästy yli. En tiedä minne on jäänyt vanha valokuva äidistäni kättelemässä Helvi-mummua, omaa äitiään, navettahuivi päässä synnyinkodissani ******* ********ssa. En tiedä halattiinko mummua edes silloin, kun me lapset olimme ihan pieniä. Pieni käsi jäyhästi mummun kädessä, hiljainen hahmo hellan edessä puurokattilaa hämmentämässä, valokuva vanhasta, vakavasta naisesta puisissa kehyksissä olohuoneen seinällä. Siihen muistot Helvi-mummusta sitten jäivätkin."

 

[surettaa]

Mummu oli kovasti uskovainen ja moitti kun pelasin pasianssia. Kirjoja taisi olla ehkä jopa viisi ja ne olivat kristinuskon perusteoksia. Oli sitä mieltä, ettei ollut nukkunut silmäystäkään mutta kuitenkin pärjäsi ihmeesti niinkin. Kertoili pikkutytölle ankeasta lapsuudestaan vuosisadan vaihteen Karjalassa, joka minulle on siitä lähtien ollut Kurjala. Hämmästyin kauheasti nuorena aikuisena nähdessäni valokuvia, joissa ihmisillä oli muotivetimet yllä ja nätit korituolit kuistilla, kun minun kuulemani historia sisälsi piikomista kuusivuotiaana, käpylehmiä, julmaa kuria ja paljain jaloin kulkemista lumihangessa, kun ei ollut kenkiä. Kuvittelin, että se oli niin köyhää peräseutua kaikki tyynni, että ihme että venäläisellekään kelpasi.

Kuitenkin mummu oli minulle hyvä ihminen, pitkämielinen ja lempeä mutta jotenkin etäinen. Isäni kertoo toista tarinaa naisesta joka oli kärsimätön ja kova. Äitini taas kertoo miniälle uskoutuneesta vanhuksesta, jonka aikuisikä oli oikeastaan ollut yksi jatkettu raiskaus. Mummu oli vakuuttunut, että mies tiesi ihan hyvin mitä teki. Tuli kotiin, kehitti raivon aihetta mistä parhaiten taisi, kiusasi ja löi kunnes sai toisen itkemään, alkoi hyvitellä ja se tarkoitti seksiä. Kun siis ärhentely alkoi, vaimolla oli jo valmiiksi tieto illan ohjelmasta, ja syvä vastenmielisyys ja pelko jo etukäteen. Mummu inhosi miestään niin vakaan rauhallisesti, että heidän pojaltaan otti eläkeikään asti, ennen kuin uskalsi samaistua isäänsä ollenkaan.

Itse sitten makselen isäni haahuilusta kovaa hintaa. Sitä miestä ei oikeastaan ollut koskaan olemassakaan, joksi häntä luulin, eikä hän taida eläissään kyetä käsittelemään taustaansa sen vertaa, että voisi vähentää juomistaan. Olen saanut hyväksyntää vain oikeanlaisesta olemisesta, ja muuten minua ei tarvitse ottaa huomioon ollenkaan, tai minut saa tuomita raivokkaasti.

Mummuparkani jäi aika heitteille loppuaikoina, onneksi sitten jo hiukan sekavana. Vanhempani erosivat samoihin aikoihin ja isä teki keikkoja ulkomaille, ja äidin kanssa taidettiin käydä pari kertaa katsomassa uudelta paikkakunnalta enää. Hävettää, mutta minkäs teet. Kuulin jälkikäteen, että mummu lähti livohkaan sairaalasta, saivat kiinni viereiseltä kynnöspellolta. Kysyivät, mihin mummu on menossa, vastaus oli ärtyneen hölmistynyt hönkäys, että Karjalaan tietenkin.

Muistan paljon kun kerran yhdessä asuttiin kunnes olin kymmenen ikäinen. Mutta mietin usein, tunsinko sitä ihmistä juurikaan, ja joudun keräämään näkemystä kasaan pikku hitusista. Yritin kysellä tädiltäni, minkälainen ihminen hänen äitinsä oli, mutta siinä taitaa olla väärä ihminen kertomaan. Eikä isäni ole yhtään kummempi.

 

[vierailija]

En ole nähnyt yhtäkään isovanhempaani. Kaikki olivat jo kuolleet syntyessäni.

En minäkään.

 

[vierailija]

Minun mummoni olivat molemmat ilkeitä selkäänpuukottajia, vahingoniloisia yms.
Muistan että toinen vain hymyili ja vitsaili, kun poikansa ampui itsensä. Siellä ambulanssissa kun ne tarjosivat kuydin takaisin pellolta lähtiessään. Naureskeli ja jotain vitsaili mimulle 19-vuotiaalle, joka juuri oli löytänyt isänsä hengettömänä.
Toinen taas haukkui tytärtään ja kun vastasin vain jotain hmm niin, niin oli mennyt sitten äidilleni sanomaan että minä sanoin sen mitä hän oli sanonut, vaikka tottahan se oli mihin olin hymissyt vastaukseksi, mutta että sitten menee minun sanomisinani kertomaan eteenpäin.

 

[vierailija]

Minun mummoni olivat molemmat ilkeitä selkäänpuukottajia, vahingoniloisia yms.
Muistan että toinen vain hymyili ja vitsaili, kun poikansa ampui itsensä. Siellä ambulanssissa kun ne tarjosivat kuydin takaisin pellolta lähtiessään. Naureskeli ja jotain vitsaili mimulle 19-vuotiaalle, joka juuri oli löytänyt isänsä hengettömänä.
Toinen taas haukkui tytärtään ja kun vastasin vain jotain hmm niin, niin oli mennyt sitten äidilleni sanomaan että minä sanoin sen mitä hän oli sanonut, vaikka tottahan se oli mihin olin hymissyt vastaukseksi, mutta että sitten menee minun sanomisinani kertomaan eteenpäin.

Ja tosiaan tuo että tunki tosiaan ambulanssin matkaan hyväntuulisena kun tulivat. Sinne paikalle kun oli matkaa useita satoja metrejä niin ei kunto olisi riittänyt kävellä, mutta paikalle piti päästä katsomaan.
Myös toinen lapsensa vaipui koomaan ja kuoli. Silloinkin hymyillen piti päöstä katsomaan ennen koneista irrottamista. Pappa sentään sanoi että hän ei lähde, hän on sodassa nähnyt tarpeeksi ja haluaa muistaa lapsensa sellaisena kun oli terveenä.
Juuri tässä päivänä muutamana on tulleet nämä asiat mieleen vuosikymmenien takaa ja mietin vain että millainen äiti vain virnuilee?