K
Kahden lapsen äiti
Vieras
Olen eronnut, kahden lapsen äiti. Muutaman vuoden kuluttua täytän neljäkymmentä. Sattumoisin jouduin miltei päivittäisiin tekemisiin itseäni yli kymmenen vuotta nuoremman miehen (pojan?) kanssa ja huomasin pikkuhiljaa viihtyväni hänen seurassaan tosi hyvin. Keskustelemme paljon ja meillä on samankaltainen huumorintaju. Jossain vaiheessa ajauduimme suhteeseen ja tapailemme aina kun voimme. Tapailu ei ole pelkkää seksiä, vaan teemme yhdessä kaikenlaista tavallista. Hän viihtyy luontevasti lastenikin läsnäollessa. Hän on jollain tavalla hyvin miehekäs, siis luontaisesti suoraselkäinen ja vastuuntuntoinen. Ja kun laitamme yhdessä esim. ruokaa, tuntuu kuin olisimme aina puuhailleet yhdessä.
Pitäisiköhän tästä suhteesta hankkiutua eroon vai ei? Pidän hänestä paljon ja meillä on aina yhdessä mukavaa. Silti en voisi kuvitellakkaan esitteleväni häntä esim. sukulaisilleni tai tuttavilleni! Joku vuosi sitten olisin pitänyt koko ajatusta täysin naurettavana -ja mahdottomana että minä voisin hurahtaa johonkin "pentuun". (No lienee kai selvää, että hän on älykäs ja vanhemman oloinen ikäisekseen.) Mutta silti. On kuitenkin pieniä asioita, joista ikäero tulee kiusallisesti esiin... Tuskin meidän suhde kestäisi arkea. Järkevintä olisi lopettaa nyt heti alkuunsa. Ehkä tunteeni muuttuisivat kun irrottaisin hänet elämästäni ja alkaisin tapailemaan ikäisiäni miehiä. Enkä toisaalta aina ymmärrä, mitä hän näkee minussa? Miksei hän halua olla mielummin parikymppisen tytön kanssa? (Hänen edellinen seurustelukumppaninsa olikin hänen ikäluokkaansa.) Ehkä hän on ihastunut jostain aivokemiallisista syistä ja huomaakin kohtapuoliin että apua: tapailen rupsahtavaa akkaa, vaikka voisin hengailla sirpsakoiden tipusten kanssa. ;-)
Olemme keskustelleet asiasta ja yksi tunne on yhtäläinen: emme haluaisi nyt tapailla muita kuin toisiamme. Silti ihmettelen että miksi tuhlaisin aikaani suhteeseen, joka on tuhoontuomittu jo alkuunsa? Mitä tehdä?
Pitäisiköhän tästä suhteesta hankkiutua eroon vai ei? Pidän hänestä paljon ja meillä on aina yhdessä mukavaa. Silti en voisi kuvitellakkaan esitteleväni häntä esim. sukulaisilleni tai tuttavilleni! Joku vuosi sitten olisin pitänyt koko ajatusta täysin naurettavana -ja mahdottomana että minä voisin hurahtaa johonkin "pentuun". (No lienee kai selvää, että hän on älykäs ja vanhemman oloinen ikäisekseen.) Mutta silti. On kuitenkin pieniä asioita, joista ikäero tulee kiusallisesti esiin... Tuskin meidän suhde kestäisi arkea. Järkevintä olisi lopettaa nyt heti alkuunsa. Ehkä tunteeni muuttuisivat kun irrottaisin hänet elämästäni ja alkaisin tapailemaan ikäisiäni miehiä. Enkä toisaalta aina ymmärrä, mitä hän näkee minussa? Miksei hän halua olla mielummin parikymppisen tytön kanssa? (Hänen edellinen seurustelukumppaninsa olikin hänen ikäluokkaansa.) Ehkä hän on ihastunut jostain aivokemiallisista syistä ja huomaakin kohtapuoliin että apua: tapailen rupsahtavaa akkaa, vaikka voisin hengailla sirpsakoiden tipusten kanssa. ;-)
Olemme keskustelleet asiasta ja yksi tunne on yhtäläinen: emme haluaisi nyt tapailla muita kuin toisiamme. Silti ihmettelen että miksi tuhlaisin aikaani suhteeseen, joka on tuhoontuomittu jo alkuunsa? Mitä tehdä?
kerranhan täällä eletään ni miksi jarrut päälle ja jos vielä viihdyt hänen seurassaa.
