H
Hukassa ja väsynyt
Vieras
Mä oon päälle kolmenkymmenen, ja mun elämäni on kriisissä.
Mä olen menettänyt vanhempani. Olen ihan juuri tajunnut, että mua ei ole kukaan ikinä rakastanut. Olen vasta äskettäin huomannut, että äitini käytös ei olekaan normaalia, vaan hän on jotenkin mieleltään sairas. Äitini uhkailee, kiristää, manipuloi kaikin mahdollisin tavoin. Viimeyönä tuli taas viesti, jossa hän ilmoittaa että minä ja veljeni olemme vieneet häneltä aivan kaiken ja hänellä ei ole enää syytä elää. Ja että kuoltuaan hän ei jätä meille yhtään mitään eikä tarvii haudallekaan tulla.
Isäni on alkoholisti ja tästä syystä välimme ovat etääntyneet. Isäni ei ole paha tai agressiivinen humalassa, minä vain en kestä katsoa miten isäni tuhoaa elämänsä. Ahdistaa.
Mulla ei ikinä ole ollut sellaisia normaaleja välejä vanhempiin. Mä en tiedä miltä tuntuu kun vanhemmat rakastaa ja välittää ja kantaa huolta. Mä oon joutunut aina selviämään yksin ja kantamaan vielä harteillani vanhempienikin murheet. Mua satuttaa seurata vierestä miten muilla on ihanat äidit ja isät ja lapsuudenperheet. Mulla ei ole mitään. Olen myös jotenkin etääntynyt molemmista suvuistani, tuntuu etten kuulu kumpaankaan mitenkään.
Tämän kaiken lisäksi myös omien lasteni kanssa on ongelmia. Ihan hirveitä ongelmia. Oon taistellut niittenkin kanssa jo vuosia, hakenut apua jne mutta tilanteet ei vain muutu.
Mä oon niin yksin ja väsynyt. Voisin itkeä koko ajan. Mä en tiedä mitä mun pitää elämälläni tehdä. Masennuslääkkeisiin en usko. Puhua en jaksa. Enkä mä edes tiedä olenko masentunut. Mun elämä vaan on totaalisen paskaa, kriisiä toisensa jälkeen. Mä olen ihmishylkiö, jota kukaan ei rakasta. Ja se on kipeä totuus, ei mun keksintöä.
Mä olen menettänyt vanhempani. Olen ihan juuri tajunnut, että mua ei ole kukaan ikinä rakastanut. Olen vasta äskettäin huomannut, että äitini käytös ei olekaan normaalia, vaan hän on jotenkin mieleltään sairas. Äitini uhkailee, kiristää, manipuloi kaikin mahdollisin tavoin. Viimeyönä tuli taas viesti, jossa hän ilmoittaa että minä ja veljeni olemme vieneet häneltä aivan kaiken ja hänellä ei ole enää syytä elää. Ja että kuoltuaan hän ei jätä meille yhtään mitään eikä tarvii haudallekaan tulla.
Isäni on alkoholisti ja tästä syystä välimme ovat etääntyneet. Isäni ei ole paha tai agressiivinen humalassa, minä vain en kestä katsoa miten isäni tuhoaa elämänsä. Ahdistaa.
Mulla ei ikinä ole ollut sellaisia normaaleja välejä vanhempiin. Mä en tiedä miltä tuntuu kun vanhemmat rakastaa ja välittää ja kantaa huolta. Mä oon joutunut aina selviämään yksin ja kantamaan vielä harteillani vanhempienikin murheet. Mua satuttaa seurata vierestä miten muilla on ihanat äidit ja isät ja lapsuudenperheet. Mulla ei ole mitään. Olen myös jotenkin etääntynyt molemmista suvuistani, tuntuu etten kuulu kumpaankaan mitenkään.
Tämän kaiken lisäksi myös omien lasteni kanssa on ongelmia. Ihan hirveitä ongelmia. Oon taistellut niittenkin kanssa jo vuosia, hakenut apua jne mutta tilanteet ei vain muutu.
Mä oon niin yksin ja väsynyt. Voisin itkeä koko ajan. Mä en tiedä mitä mun pitää elämälläni tehdä. Masennuslääkkeisiin en usko. Puhua en jaksa. Enkä mä edes tiedä olenko masentunut. Mun elämä vaan on totaalisen paskaa, kriisiä toisensa jälkeen. Mä olen ihmishylkiö, jota kukaan ei rakasta. Ja se on kipeä totuus, ei mun keksintöä.
