Mitä jos...

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja JepJep
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
J

JepJep

Vieras
Rakastaa miestään, mutta on silti onneton suhteessa? Toimimattomuus on lähinnä kai molempien vikaa, saamattomuutta ja yhteensopimattomuudesta johtuvaa. Mitä jos kumpikaan ei jaksa nähdä vaivaa/tehdä tarpeeksi yrittääkseen kovemmin? Mitä jos saa lapsen alkuvuodesta ja tietää miehen olevan hyvä isä, mutta tietää samalla ettei suhde tule näin toimimaan? Mitä jos ei halua lapselleen onnetonta kotia, mutta samalla tietää ettei haluaisi luopua miehestäkään...
Mitä jos mies on kiltti (ei liian kiltti), turvallinen, tunnollinen, rehellinen, uskollinen, huolehtiva, rakastava, hyvää seuraa, hyvä sängyssä, hyvä aviomies... HYVINÄ PÄIVINÄ!!!
Mutta mitä jos jatkuvasti huonoina päivinä saa tuntea olevansa syy siihen ettei toinen saa mitä haluaa, pysty toteuttamaan unelmiaan tai ylipäätään saa elää elämäänsä niin kuin haluaisi? Mitä jos tuntee itsensä kodinhoitajaksi? Voiko sellaisessa suhteessa elää, vaikka rakastaisi toista?! Voiko elää tuntien aina tekevänsä asiat väärin ja olevansa jotenkin vähempiarvoisempi? Mitä jos toinen ei edes tajua asettavansa itsensä suhteessa yläpuolelle ja loukkaavansa tietämättään toista....Tai sitten tietää mutta ei välitä siitä. Miten vahvasta ja itsenäisestä naisesta on tullut luuseri joka selkeästi vain tyytyy osaansa osaamatta tehdä asialle mitään. Kiitos että sain purkautua!
 
Niin, fiksua pohdintaa. Minulla ei kylla ole vastauksia... on vaan tukku kysymyksia lisukkeeksi. Eli jos tajuaakin monien vuosien kuluttua kuvitelleensa kaikki miehen positiiviset ominaisuudet, jos tajuaa saavuttavansa onnensa ihan eri tavoin kuin luuli...
Jos haluaa aloittaa oman polkunsa ilman puolisoa....
 
Mä olen jotenkin naiivisti ajatellut aina että rakkaus riittää... Ja että jos kaikki pitäisi järjen mukaan olla hyvin niin ei ole lupaa valittaa ja olla onneton. Et jos periaatteessa (ja kavereiden mielestä) on muka täydellinen suhde, täydellinen mies, hyvä ja kaunis koti, taloudellinen tilanne ok (ei rikas, ei köyhä) ja ainakin kulissit kunnossa niin mikä oikeus mulla on olla tyytymätön kun niin monella on huonommin asiat. Mutta samalla tuntuu, että jos vain minä olen täysin tyytyväinen puitteisiin (koti yms.) niin riittääkö se? Jos toinen haluaa enemmän rahaa, enemmän sitä ja enemmän tätä. Koti ei ole tarpeeksi iso, auto ei ole tarpeeksi iso ja kohta kai minäkään en riitä. Kamalaa on se, että näiden asioiden takana on kuitenkin mies jota rakastaa, joka rakastaa ja joka on oikeasti hyvä ihminen.
Ehkä vika onkin siis minussa ja siinä, että takerrun liikaa pieniin puutteisiin jotka tulisi vain hyväksyä ja ohittaa hiljaa. Mutta mitä jos lapsi kasvaessaan tuntee, että hän on syy siihen ettei isä saa elää omaa elämäänsä haluamallaan tavalla?!
Onko hyvä jos lapsi kasvaessaan kokee, että hän on syy joihinkin asioihin jotka oli vialla jo ennen häntä? Mutta samalla olenko itsekäs ja kiittämätön riistäessäni lapselta oikeuden kotiin jossa asuu molemmat vanhemmat vain koska en tunne riittäväni?!
Toisaalta ihanaa kun joku muukin tuntee näin, ja silti samalla surullista.
Jännää on se, että en ole katunut elämässäni yhtään päätöstä jonka olen tehnyt. Jos olen huomannut sen vääräksi olen todennut itse tehneeni valinnan ja eläväni seurauksien kanssa. Aina olen ollut varma siitä mitä haluan ja tehnyt päätökseni antamatta muiden vaikuttaa niihin. Välillä nopeasti ja välillä enemmän miettien. Tätä olen kuitenkin pohtinut ja pohtinut enkä tunne löytäväni vastausta. Välillä tunnen ja sitten taas joku ajatus kääntää kaikki päälaelleen. Pelkäänkin herääväni 50-vuotiaana ja tajuavani kuinka saamattomuuteni parikymmentä vuotta aiemmin on tehnyt minusta katkeran ja tyytymättömän ihmisen. Tai vastaavasti herään samoissa tunteissa, mutta toisenlaisen väärän valinnan tehneenä...
 
ihan samoilla linjoilla olen, painin oman parisuhteeni kanssa..en tiedä. Puhut totta,pohdit hyvin, mutta en tiedä mitä sanoa. Itselläni on ihan yhtä hankalaa. Ei ole mikään suuresti vialla, musta vaan tuntuu,no, niinku kirjotit. Ja vaikka mä rakastankin miestäni, ni en rakasta niinkuin haluaisin. Mä en edes enää tiedä kuka mun mies on, jos ymmärrätte.Kun en jaksa kiinnostua. Äh, ..
 
Ei se rakkaus aina riitä! Tekee mitä tahansa niin ei onnaa! *kokemus* Itse lähdin suhteesta jossa rakkautta riitti mutta muut jutut ei toiminu! Odotin silloin meidän yhteistä lasta, meni kuitenkin kesken kolme viikkoa muuton jälkeen!
 

Yhteistyössä