Mitä ajatellaan äidistä, joka antaa lähivanhemmuuden isälle?

  • Viestiketjun aloittaja Viestiketjun aloittaja vierailiana
  • Ensimmäinen viesti Ensimmäinen viesti
V

vierailiana

Vieras
Erosta jo jokunen vuosi ja lapsi asunut tähän saakka äidin luona ja nyt pohditaan, josko muuttaisi isän luokse kun koulu alkaa.

Mitä ajatellaan tästä äidistä? Itselläni suru, mutta lapsi haluaa asua isän luona koska tahtoo nähdä tätä useammin.
 
No tiedän ainakin yhden narsistin uhrin joka oli niin rikki että jätti lapsensakin sille hullulle. No onneksi se lapsi otettiin siltä muutaman vuoden päästä pois ja annettiin äidilleen.
 
Senhän pitäs olla ihan ookoo. Molemmilla vanhemmilla kun pitäisi olla yhtäläinen oikeus siihen lähivanhemmuuteen. Kyseenalaistan vain äidin, joka HALUAA antaa lapsensa isälleen. Tunnen tällaisen tapauksen ja en vaan pysty ymmärtämään. Ehkäpä äiti vain haluaa bilettää tms.
 
No miten se muka on eri juttu kuin jos äiti on lähivanhempi? Ei se äiti automaattisesti omista sitä lasta. Isätkin saisivat olla useammin lähivanhempia. Ei mikään ihme, että lapsi haluaa viettää enemmän aikaa isän kanssa. Aika moni ero-lapsi haluaa samaa.
 
Senhän pitäs olla ihan ookoo. Molemmilla vanhemmilla kun pitäisi olla yhtäläinen oikeus siihen lähivanhemmuuteen. Kyseenalaistan vain äidin, joka HALUAA antaa lapsensa isälleen. Tunnen tällaisen tapauksen ja en vaan pysty ymmärtämään. Ehkäpä äiti vain haluaa bilettää tms.

Oma äitini antoi isän olla lähivanhempi, tai siis isä oli ainoa vanhempi kun äiti lähti nimenomaan bilettämään ja hankkimaan uutta elämää. Tämä siis tapahtui 90-luvun alussa. Isä kasvatti vähän aikaa kolmea lasta yksin, mutta ei jaksanut hänkään ja antoi meidät pois ja kävi katsomassa välillä, niin kuin äitikin.
 
Itse luovutin lähivanhemmuuden lapsen isälle sairastuttuani ja oisin hajoillut enemmän jos oisin vielä jäänyt miettimään, että mitä muut asiasta pohtii. Vaihto tehtiin eikä asiasta pidetty sen enempiä meteliä koskaan. Ihmisillä monesti tuppaa olemaan se ajatus, että äiti on se ykkönen, mikä on onneksi muuttumaan päin. Ihmiset heräilee pikkuhiljaa siihen ajatukseen, että mikä on lapsen kannalta se kaikkein parhain ratkaisu ja aina se ei ole mustavalkoisesti äiti. Näen silti lasta monta kertaa viikossa ja lapsi viettää öitä luonani viikoittain.

Jos lapsi on mielestänne (tai juridisesti) tarpeeksi vanha vaikuttamaan siihen missä asuu niin eikait siinä oo mitään sen kummempaa. Ja jos luotat, että isän luona on hyvä olla. Kyllä se suru siitä hellittää, ihan normaali tunne tuossa tilanteessa. :)
 
Yleisesti tunnutaan ajattelevan että mies on lähtökohtaisesti epäpätevä lähihuoltajaksi ja näinollen nainen joka suostuu tähän täytyy olla vähintään mielipuoli.

Pyh.

Olen näin iskä-lähihuoltajana saanut oman osani näistä ennakkoluuloista. On tuntunut että miehen täytyy todistaa että pärjää lasten kanssa kun taas naisia ei ikinä kyseenalaisteta lähivanhemmuudessa. On tuntunut että on suhtauduttu lähtökohtaisesti kuin vammaiseen joka ei osaa yhtään mitään.
Olin todella iloinen sillon kun varmistui että pääsen lähivanhemmaksi niin luulin että edes lähiystäväni/sukulaiset olisivat iloinneet puolestani mutta tuli enimmäkseen että "miten sie nyt pärjäät?", "miten sinä jaksat". "VOI VOI.." ja valivalivali..
Oli pari kannustavaakin onneksi.
 
Mä ajattelen että äidillä on joku sairaus ettei pysty täysin huolehtimaan lapsesta.

lItsestäni mä muistan että olisin halunnut asua isäviikkoina äidin luona, ja äitiviikkoina isän luona :D äidin luokse me sitten lopullisesti päädyttiin kun pikkuvelikin aloitti koulun.
 
Ehkä vähän kummastelisin asiaa ja miettisin, että onko äiti sairastunut tai vain itsekäs tai jotain muuta. Mutta osaisin kyllä hävetäkin tuollaisi ajatuksia! Niinkuin täällä moni on sanonut, että samalla tavalla sillä isällä on oikeus olla lähivanhempi eikä sen aina tarvitsisi automaationa olla äidin. Eikä mun mielestä äidin tarvitse tuota mitenkään hävetä tai puolustella, sehän on lapsen toiveesta yhdessä tehty päätös.
 

Yhteistyössä