Mistä tulee ajatukset, että pitää olla talo, 2 lasta (tyttö ja poika), avioliitto jne.?

Ihan biologinen tarve ihmisillä on saada puoliso rinnalleen ja lapsia. Avioliitto taasen on a. vanha järjestelmä b. tuo taloudellisen suojan.

Asunto on järkevä tapa sijoittaa rahaa tai vaikka lainalla sen oman ostaisi, niin se on sellainen omaisuus, jonka arvo laskee hitaammin, kuin mitä sitä lainaa makselee.

Suomalaiset ovat luonteeltaan rauhaa rakastavia ja viihtyvät omissa rauhallisissa taloissaan. Monelle kuten meille kerrostaloasuminen on ahdistavaa, kun pitää kokoajan ajatella muita. Omassa talossa saa mekastaa ihan niin paljon kun itse vain haluaa.

Peesi!

 

Onneksi en oo koskaan haaveillut tosta 2 lasta, ok-talo, kultainen noutaja, naimisissa ja farmari-perheestä. Nimittäin oksettaa pelkkä ajatus.

Jos olisit haaveillut, niin ei oksettaisi Kuitenkin on mielenkiintoinen kysymys, miksi asia saa sinussa nousemaan niin kovan tunnevasteen. Onko sinulle tapahtunut jotain aikuisiässä tai lapsuudessa? Yleensä ihmiset eivät vain välitä asiasta ja elävät tavallaan, mutta sinunreaktiosi on jo poikkeavan voimakas.

 

Kyllä muakin vituttas. Kohta ukkos väittää taloa ja lapsia omikseen.

 

Kyllä muakin vituttas. Kohta ukkos väittää taloa ja lapsia omikseen.

Joo ei mua vituta, ei ollenkaan. Olen kyllä kovin onnellinen elämässäni. Naimisissa, kaks lasta ja tila-auto. Kunhan vielä se talo saadaan. Kai mun pitäis tuntea tosi kurjaksi kun mies joskus monta vuotta sitten heitti että kivahan se olis jos olis tyttö ja poika.. Ja minä menin ne vielä sille tekemään Toivottavasti säkin saat vielä joskus sen mitä haluat :hug:

 

Kyllä muakin vituttas. Kohta ukkos väittää taloa ja lapsia omikseen.

Joo ei mua vituta, ei ollenkaan. Olen kyllä kovin onnellinen elämässäni. Naimisissa, kaks lasta ja tila-auto. Kunhan vielä se talo saadaan. Kai mun pitäis tuntea tosi kurjaksi kun mies joskus monta vuotta sitten heitti että kivahan se olis jos olis tyttö ja poika.. Ja minä menin ne vielä sille tekemään Toivottavasti säkin saat vielä joskus sen mitä haluat :hug:

Mun on vaikee uskoa että kukaan on onnellinen tuollasessa tilanteessa.
Mutta makuja on monia, onnea valitsemallesi tiskirätti-roolille.

 

Onneksi en oo koskaan haaveillut tosta 2 lasta, ok-talo, kultainen noutaja, naimisissa ja farmari-perheestä. Nimittäin oksettaa pelkkä ajatus.

Jos olisit haaveillut, niin ei oksettaisi Kuitenkin on mielenkiintoinen kysymys, miksi asia saa sinussa nousemaan niin kovan tunnevasteen. Onko sinulle tapahtunut jotain aikuisiässä tai lapsuudessa? Yleensä ihmiset eivät vain välitä asiasta ja elävät tavallaan, mutta sinunreaktiosi on jo poikkeavan voimakas.

Mäkin ihmettelen, että miksi oksettaa ajatus jostain, mistä toiset haaveilee, kun se ei omaan elämään liity mitenkään.

En mäkään haaveile kaikesta siitä, mistä mun ystävät ja tuttavat haaveilevat, mutta se asia on mulle vain ilmaa eikä tee minkäänlaista tunnereagtiota. Jos joku asia tuo mulle vahvan tunnereagtion, niin silloin siihen liittyy jotain muuta...

 

Kyllä muakin vituttas. Kohta ukkos väittää taloa ja lapsia omikseen.

Joo ei mua vituta, ei ollenkaan. Olen kyllä kovin onnellinen elämässäni. Naimisissa, kaks lasta ja tila-auto. Kunhan vielä se talo saadaan. Kai mun pitäis tuntea tosi kurjaksi kun mies joskus monta vuotta sitten heitti että kivahan se olis jos olis tyttö ja poika.. Ja minä menin ne vielä sille tekemään Toivottavasti säkin saat vielä joskus sen mitä haluat :hug:

Mun on vaikee uskoa että kukaan on onnellinen tuollasessa tilanteessa.
Mutta makuja on monia, onnea valitsemallesi tiskirätti-roolille.

Ehkä ihminen vain tarvitsee vahvan itsetunnon, jotta voi mennä naimisiin, vaihtaa miehen sukunimelle, antaa lapsille samasukunimi ja ostaa vielä yhteisen talon. Jos itse on epävarma, niin silloin ei kannata sille tielle mennä.

 

Onneksi en oo koskaan haaveillut tosta 2 lasta, ok-talo, kultainen noutaja, naimisissa ja farmari-perheestä. Nimittäin oksettaa pelkkä ajatus.

Jos olisit haaveillut, niin ei oksettaisi Kuitenkin on mielenkiintoinen kysymys, miksi asia saa sinussa nousemaan niin kovan tunnevasteen. Onko sinulle tapahtunut jotain aikuisiässä tai lapsuudessa? Yleensä ihmiset eivät vain välitä asiasta ja elävät tavallaan, mutta sinunreaktiosi on jo poikkeavan voimakas.

Mäkin ihmettelen, että miksi oksettaa ajatus jostain, mistä toiset haaveilee, kun se ei omaan elämään liity mitenkään.

En mäkään haaveile kaikesta siitä, mistä mun ystävät ja tuttavat haaveilevat, mutta se asia on mulle vain ilmaa eikä tee minkäänlaista tunnereagtiota. Jos joku asia tuo mulle vahvan tunnereagtion, niin silloin siihen liittyy jotain muuta...

No muakin tavallaan ällöttää kliseinen elämä omakotitaloineen ja avioliittoineen. En tiedä, mistä se johtuu (lapsuuteni oli oikein onnellinen, kiitos kysymästä). Ehkäpä siitä, että mielestäni se kuvastaa mielen laiskuutta kulkea sitä kaikkein kuluneinta polkua. Omaperäiset ratkaisut osoittavat luonteen lujuutta, värikästä mielikuvitusta ja seikkailunhalua, joita arvostan paljon enemmän kuin konservatiivisuutta ja kaavoihin kangistuneisuutta.

 

Kyllä muakin vituttas. Kohta ukkos väittää taloa ja lapsia omikseen.

Joo ei mua vituta, ei ollenkaan. Olen kyllä kovin onnellinen elämässäni. Naimisissa, kaks lasta ja tila-auto. Kunhan vielä se talo saadaan. Kai mun pitäis tuntea tosi kurjaksi kun mies joskus monta vuotta sitten heitti että kivahan se olis jos olis tyttö ja poika.. Ja minä menin ne vielä sille tekemään Toivottavasti säkin saat vielä joskus sen mitä haluat :hug:

Mun on vaikee uskoa että kukaan on onnellinen tuollasessa tilanteessa.
Mutta makuja on monia, onnea valitsemallesi tiskirätti-roolille.

Kiitos paljon =) Mun on vaikea uskoa miten joku ei voisi tässä tilanteessa olla onnellinen. Ja miten joku edes ajattelee olevansa avioliitossa ja alkavan kikkailemaan nimillä jotenkin. Musta se vaan kuuluu olla niin että koko perheellä on miehen sukunimi. Itse halusin sen että lapset kastettiin mun uskonnon mukaan ja meidät vihittiin mun uskontokunnan kirkossa. Ehkä se mies on sitte yhtä lailla vässykkä kun suostui noihin :heart:

 

No muakin tavallaan ällöttää kliseinen elämä omakotitaloineen ja avioliittoineen. En tiedä, mistä se johtuu (lapsuuteni oli oikein onnellinen, kiitos kysymästä). Ehkäpä siitä, että mielestäni se kuvastaa mielen laiskuutta kulkea sitä kaikkein kuluneinta polkua. Omaperäiset ratkaisut osoittavat luonteen lujuutta, värikästä mielikuvitusta ja seikkailunhalua, joita arvostan paljon enemmän kuin konservatiivisuutta ja kaavoihin kangistuneisuutta.

Ei se tarkoita, että kaiken tekee niinkuin muutkin, jos ottaa helponpäälle ja menee kliseiden mukaan joissain asioissa. Ihmisen elämä on liian lyhyt, jos pitää joka asia miettiä, kokeilla ja todeta onko hyvä vai huono.

 

Heräsi nämä ajatukset syystä että olen itsekin naimisissa, 2 lapsen äiti ja asun ok-talossa...vaikka en omasta mielestä mitenkään innokkaasti "halunnut" tälläistä...Vielä teininä ajattelin päinvastoin, halusin elää vapaana ja matkustella, en kerätä maallista mammonaa. Jotenkin tähän vain päädyttiin ja nyt mietin miksi

 

Omasta kokemuksesta voin kyllä todeta, että tota malliesimerkkiä perheestä pidetään jotenkin halveksittavampana. Jos nyt ei kiinnosta enää reppumatkailla thaimaassa tai opiskella koko ajan uutta ammattia ja hillua opiskelijakavereitten kanssa vaan "asettuu paikoilleen" niin kyllä siitä kuulla saa. Mulle taas on aivan sama miten muut tän elämän handlaa. Oon joskus kade kavereille joilla on aikaa enemmän itselle, mutta muistan myös ajan jolloin kaipasin omaa lasta. Ja olen naimisissa ja asun omakotitalossa. Ketä se nyt sitten haittaa?

 

Arvatenkin tähän ketjuun tulevat vastaamaan vain ne, jotka eivät syystä tai toisesta noita asioita ole saaneet/halunneet.

Mutta kyllähän se taitaa kuitenkin niin olla, että suurin osa kuvailemaasi elämää tavoittelee. Luulen, että kyseessä on ns. turvallinen valinta joka on varmasti sosiaalisesti hyväksytty eikä aiheuta pahennusta. Sosiaalinen meemi, jonka ihmiset kopioivat toisiaan. Olemmehan laumaeläimiä etsimme jatkuvasti hyväksyntää.

olen siis todellakin erilainen sitten. en ole koskaan aikonut/tahtonut naimisiin, elän yksin lasteni kanssa omasta halustani. miehen olisi kyllä saanut, montakin. ja mua ei kiinnosta yhtään olenko laumaeläinten mielissä sosiaalisesti hyväksytty vai en

kukin tavallaan, mä ajattelen niin.

Minä en kyllä osaa nähdä laumaeläinkäyttäytymisenä sitä että haluan omakotitaloon asumaan, pois täältä kaupungista lauman keskeltä. Täällä ahdistaa, ei ole omaa pihaa eikä luontoa!

Lapsia haluan kolme, itse olen kahden lapsen perheestä, jotenkin se kolme tuntuu parhaalta ihan niitä lapsia ja sisarussuhteita ajatellen. Koiran haluan vaikkei minulla ole sellaista koskaan ollutkaan, kissoja on jo nyt ja on ollut aina. Ja pitäähän meillä nyt tila-auto olla, mites muuten me se tanskandoggi ja kolme mukulaa roudattaisiin, auton katollako?

Ihan sama minulle vaikka kaikki muut asuisivat laatikoissa kerrostalossa, minä en voi olla onnellinen kuin maalla (vaikka suuressa kaupungissa joudun työni tekemään.)

 

Omasta kokemuksesta voin kyllä todeta, että tota malliesimerkkiä perheestä pidetään jotenkin halveksittavampana. Jos nyt ei kiinnosta enää reppumatkailla thaimaassa tai opiskella koko ajan uutta ammattia ja hillua opiskelijakavereitten kanssa vaan "asettuu paikoilleen" niin kyllä siitä kuulla saa. Mulle taas on aivan sama miten muut tän elämän handlaa. Oon joskus kade kavereille joilla on aikaa enemmän itselle, mutta muistan myös ajan jolloin kaipasin omaa lasta. Ja olen naimisissa ja asun omakotitalossa. Ketä se nyt sitten haittaa?

Tuo on niin totta. Olen opiskelijakavereilleni joskus jutellut että en malta odottaa että loppuu opiskelu ja saan alkaa elämään sitä ihan normaalia perusarkea, ostaa omakotitalon ja hankkia lapsia miehen kanssa, ovat katsoneet jotenkin säälivästi että kuka "nykyään" tuollaista haluaisi. Nytkin reissaavat ulkomailla kuka missäkin, ei minua vain kiinnosta tippaakaan Itse reissasin lapsena ulkomaat, ja pääsen aivan varmasti vielä myöhemminkin, nyt seuraava haave on vain se omakotitalo (auto juuri ostettiin).

 

vaan. Mulla pitää olla talo, ukko , 1 lapsi, 2 autoa ja paljon rahaa.

 

Mä en haaveillu lapsista, en tykkää lapsista.
Nyt on kaksi omaa (just tyttö ja poika) ja kait noista on pakko pitää, ainakin joskus.
(Mies halus ekan lapsen)
Omakotitalon tahdoin, koska rahat ei riitä huvilaan tai kartanoon.
Pitää saada olla jonkinlainen rauha.
Tila-autoo ei oo, kaks perusautoo.
Kaksi kissaa.

Miten sitä muuten eläis?
Veneen alla?

Mä en ymmärrä tätä valittamista siitä, että on "normaali" elämä.
=)
Kaikki vaan yrittää aina olla erilaisia ja loppujen lopuksi ovat sitten samanlaisia erilaisten kanssa...

 

Mulla on (kohta) 2 poikaa ja 1 aviomies. Pojat on kyllä ihan haaveiltuja ja toivottuja, mutta naimisissa ollaan tavan takia, en ole koskaan haaveillut esim häistä yms..

Ei mua haittais jos ukko ostais farmari-auton, mahtuis kamat sinne paremmin

Oma talokin ois ihan jees, ei vaan ole just nyt varaa, joten olemme tehneet kodin vuokra-rivariin

Sitä koiraa meille ei koskaan tule ja koska 2 lasta jo poikia, niin muutenkin homma meni vähän persiilleen

 

En ole juuri missään muussa asiassa kulkenut sitä yleisesti hyväksyttyä tietä, mutta kyllä mä tunnustan, että just noista asioista kaikista aidoimmillani haaveilen. Muu on sit jotain pintapiperrystä jolla ei niin ole väliä. Mut tottakai mulle tärkeintä olis saada elää rakkaimpani kanssa loppuikäni, ja kyllä toivoisin, että mulle jäisi vanhuudenturvaksi myös edes se asunto, koska mun eläkeiässäni tuskin enää mitään eläkkeitä tai muutakaan yhteiskunnan takaamaa turvaa enää on. Ja tavallaan musta on ihan luonnollista sekin, että moni tahtoo päästä kokemaan millaista on olla molempien sukupuolten vanhempi, nähdä siis tytön kasvun naiseksi ja pojan mieheksi. 1-2 taas on kaikin puolin paras lapsiluku jos lapsia nyt ylipäänsä tahtoo (parempi musta olla tahtomatta), nykyään ihmisiä on niin paljon liikaa maapallon kantokykyyn nähden, että isompi perhe on musta jo rikos omia lapsia kohtaan.

 

Heräsi nämä ajatukset syystä että olen itsekin naimisissa, 2 lapsen äiti ja asun ok-talossa...vaikka en omasta mielestä mitenkään innokkaasti "halunnut" tälläistä...Vielä teininä ajattelin päinvastoin, halusin elää vapaana ja matkustella, en kerätä maallista mammonaa. Jotenkin tähän vain päädyttiin ja nyt mietin miksi

Ei se vapaana matkustelu ole oikeasti niin kivaa kun teininä luuli, se alkaa viimeistään kolmenkympin paremmalla puolella olla nähty ja sit ihmiset alkaakin haaveilla jostain niin päinvastaisesta kuin mitä vaan keksivät, eli kodista ja asioista, jotka tekee sen kodin

 

Onneksi en oo koskaan haaveillut tosta 2 lasta, ok-talo, kultainen noutaja, naimisissa ja farmari-perheestä. Nimittäin oksettaa pelkkä ajatus.

Jos olisit haaveillut, niin ei oksettaisi Kuitenkin on mielenkiintoinen kysymys, miksi asia saa sinussa nousemaan niin kovan tunnevasteen. Onko sinulle tapahtunut jotain aikuisiässä tai lapsuudessa? Yleensä ihmiset eivät vain välitä asiasta ja elävät tavallaan, mutta sinunreaktiosi on jo poikkeavan voimakas.

Mäkin ihmettelen, että miksi oksettaa ajatus jostain, mistä toiset haaveilee, kun se ei omaan elämään liity mitenkään.

En mäkään haaveile kaikesta siitä, mistä mun ystävät ja tuttavat haaveilevat, mutta se asia on mulle vain ilmaa eikä tee minkäänlaista tunnereagtiota. Jos joku asia tuo mulle vahvan tunnereagtion, niin silloin siihen liittyy jotain muuta...

No muakin tavallaan ällöttää kliseinen elämä omakotitaloineen ja avioliittoineen. En tiedä, mistä se johtuu (lapsuuteni oli oikein onnellinen, kiitos kysymästä). Ehkäpä siitä, että mielestäni se kuvastaa mielen laiskuutta kulkea sitä kaikkein kuluneinta polkua. Omaperäiset ratkaisut osoittavat luonteen lujuutta, värikästä mielikuvitusta ja seikkailunhalua, joita arvostan paljon enemmän kuin konservatiivisuutta ja kaavoihin kangistuneisuutta.

Musta nykyään parikymppisten keskuudessa alkaa osoittaa jo enemmän mielen laiskuutta se itsensäetsimisreppumatkailu, joka tuntuu kuuluvan yhtä väistämättömästi jokaisen elämään kuin muinoin avioliitto ja omakotitalo.

Nykyään aidosti erilaista olis kai pysyä mahdollisimman paikallaan, hakematta koko ajan jotain erityistä.

 

Mie haaveilin ennen omasta kerrostaloasunnosta. Nykyään oon omakotitalon kannalla. Kerrostalossa asutaan, enkä tykkää tästä metelistä.
Haluaisin talon jostain rauhallisesta kaupunginosasta. Semmonen joku vanha ja tunnelmallinen, olis oma piha ja oma rauha. Olis ihanaa omistaa oma talo, jota sais pikkuhiljaa rempata ja laittaa semmoseksi mistä ite tykkää. Ko eipä vuokra-asuntoa saa ittekseen alakaa remppaamaan, ees seiniä ei saa maalata :/
Pari vuotta sitten mietin, etten välttämättä halua lapsia. Naimisiin en halunnut ikinä...
Nyt on tilanne ihan toinen, ko löyty tuommonen ihana hellu jonka kans haluan perustaa perheen, mennä naimisiinki joskus.
Mutta lapsia haluan enemmän ko kaks. Ja mahd. isola ikäerola. Ihan sama oikiastaan onko ne tyttöjä vai poikia, enhän ite ees voi valita tuota.
Jos lähibussit kulukee (niinkö ne nyt tänne kulukee), en laita ommaa autoa.
Ja naimisiin voisin mennä maistraatisa, sitten siihen pääle pieni juhla jonne ois kutsuttuna vain lähimmät ihmiset. Menisin naimisiin vain rakkauden takia, en vain siks että kaikila ois sama sukunimi, voihan sen nimen kai muutenki vaihtaa (vai voiko?).

 

Heräsi nämä ajatukset syystä että olen itsekin naimisissa, 2 lapsen äiti ja asun ok-talossa...vaikka en omasta mielestä mitenkään innokkaasti "halunnut" tälläistä...Vielä teininä ajattelin päinvastoin, halusin elää vapaana ja matkustella, en kerätä maallista mammonaa. Jotenkin tähän vain päädyttiin ja nyt mietin miksi

Sama juttu. Ei tämä meilläkään ollut haave tai Suuri Idealistinen valinta, mutta näin vain on päässyt käymään Ja eniten ihan käytännön syistä:
-Elämä on meille helpompaa ja stressittömämpää kun on oma tupa ja oma lupa. Talo on hyvä sijoitus tulevaisuuteen, tilaa riittää, ei ole seinänaapureita valittamassa äänistä, lapsilla oma piha missä temmeltää ja saadaan itse tehdä päätökset omasta sijoituksestamme.
-Kaksi lasta siksi, että kaksi jaksamme, mutta kolmas voisi ajaa jaksamisemme liian tiukoille. Myös ikä alkaa tulla vastaan.

 

Onneksi en oo koskaan haaveillut tosta 2 lasta, ok-talo, kultainen noutaja, naimisissa ja farmari-perheestä. Nimittäin oksettaa pelkkä ajatus.

Jos olisit haaveillut, niin ei oksettaisi Kuitenkin on mielenkiintoinen kysymys, miksi asia saa sinussa nousemaan niin kovan tunnevasteen. Onko sinulle tapahtunut jotain aikuisiässä tai lapsuudessa? Yleensä ihmiset eivät vain välitä asiasta ja elävät tavallaan, mutta sinunreaktiosi on jo poikkeavan voimakas.

Mäkin ihmettelen, että miksi oksettaa ajatus jostain, mistä toiset haaveilee, kun se ei omaan elämään liity mitenkään.

En mäkään haaveile kaikesta siitä, mistä mun ystävät ja tuttavat haaveilevat, mutta se asia on mulle vain ilmaa eikä tee minkäänlaista tunnereagtiota. Jos joku asia tuo mulle vahvan tunnereagtion, niin silloin siihen liittyy jotain muuta...

No muakin tavallaan ällöttää kliseinen elämä omakotitaloineen ja avioliittoineen. En tiedä, mistä se johtuu (lapsuuteni oli oikein onnellinen, kiitos kysymästä). Ehkäpä siitä, että mielestäni se kuvastaa mielen laiskuutta kulkea sitä kaikkein kuluneinta polkua. Omaperäiset ratkaisut osoittavat luonteen lujuutta, värikästä mielikuvitusta ja seikkailunhalua, joita arvostan paljon enemmän kuin konservatiivisuutta ja kaavoihin kangistuneisuutta.

Ei sinkkuus ole omaperäistä. Minusta omaperäiset ratkaisut eivät kuvasta luonteen lujuutta, vaan tarvetta olla erilainen jotta huomattaisiin. Vahva tekee omat päätöksensä riippumatta onko tapa omaperäinen tai ei, kunhan se on oma. Tärkeintä on olla oma itsensä ja kuunnella itseään.

 

Sen idean on joku pienessä mainoskopperossa keksinyt, kun on pitänyt jotain kehiä.

 

Mulla on tuo 2 lasta, tyttö ja poika. Naimisissakin olen ja oman talon tahtoisin...