Jaa. Siinäpä se temppu seisoo ja häntää heiluttaa.
Jälkiviisaana voisi sanoa, että esimerkiksi vanhempainvalmennuskurssin käyminen olisi ollut järkevää. Tosin ei sekään mikään oikotie onneen ole, mutta useimmat kuitenkin viimeistään silloin havahtuvat miettimään sitä ihan arkista elämää adoptiolapsen kanssa.
Netistä löytyy adoptiopalstoja, mutta parasta apua ehkä löytyisi adoptiokuraattorilta. Mikään ei estä sinua soittamasta kuraattorille, jonka yhteystiedot löytyvät esim. www.adoptioperheet.fi-sivuilta.
On ehkä vaikea saada lapsen vanhempia ymmärtämään, missä menevät vikaan. Uskoisin kaikkien vanhempien yrittävän parastaan. Kun adoptiolasta on pitkään odotettu, vanhemmilla voi olla rima liian korkealla. Lapsen pitäisi toimia juuri niin kuin häneltä odotetaan. Joidenkin adoptiovanhempien on, kuten sanoit, vaikea uskoa, että adoptio on lapsen elämässä valtava mullistus ja lapsi tarvitsee paljon aikaa ja tukea sopeutumiseensa.
Monet vanhemmat ovat myös olleet pitkään kaksin ja tavallaan juuttuneet rutiineihinsa. Kun lapsi tullessaan väistämättä sotkee nämä rutiinit, vanhempien voi olla vaikea sietää sitä. Lapsi kun ei ole mikään nukke, josta voi katkaista virran, kun väsyy kuuntelemaan itkua esimerkiksi.
Kertomaasi tilanteeseen voidaan joutua monella tavalla, mutta suurin syy varmasti on vanhempien valmistautumattomuus. Pitkä odotus ei pelkästään valmenna mihinkään. Asioista pitää ottaa selvää, luoda verkostoa jo odotusvaiheessa toisiin adoptiovanhempiin jne. Ja psyykata itseään, että elämään tulee iso muutos. Adoptiovanhemmat pystyvät valmistautumaan muutokseen, valinta on heidän. Lapsi ei voi valita, tuleeko adoptoiduksi, eikä varsinkaan sitä, mihin tulee adoptoiduksi. Siksi aina vaikeuksien tullessa asioita pitäisi ensisijaisesti tarkastella lapsen näkökulmasta, kuten aivan oikein olet oivaltanut.
Toivon sinulle voimia ja taitoa keskustella aiheesta tuttaviesi kanssa niin, että se koituisi lapsen parhaaksi!