Mistä tietää että on päässyt yli erosta?

["vieras"]

Olen eronnut reilu vuosi sitten. Tämä oli shokki, vasta vuosi sitten aloin käymään tätä läpi yksin ja olin alussa katkera ex:lle. Kun erolle ei ollut selvää syytä tai ei puhuttu asiasta.
Lopulta lähdin työstää tätä yksin, omaksi parhaakseni ja tahdoin että vanha käsitellään pois ensin, sitten vasta avataan silmät muualle maailmaan.

Puhuin, itkin, kirjoitin ja kävin terapiassa yksin. Koin nämä todella suureksi avuksi. Kesän alussa aloin avaamaan silmät ja huomasin monta asiaa olleen pielessä. Niitä nyt en lähde erittelee, mutta aloin hyväksyä eron ja huomasin olevani keveä. Aloin muuttumaan sisäisesti ja ulkoisesti. Elämä muuttui, uusia ystäviä ja paljon naurua/iloa.

Toki tuolloin välillä nousi katkeruutta, vihaakin ja sitten taas huomasin, ettei ahdistus ollut päivittäistä/viikottaista jne.
Ex löysi uuden naisen. Toki tämä kirpaisi "mikä toisessa on parempaa kuin minussa".. mutta tämä meni yllättävän nopeasti ohitse ja en tuntenut mustasukkaisuutta.
He muuttivat pian yhteen ja ex alkoi muuttumaan minua kohtaan. Hän on nykyisin suorastaan vihamielinen ja katkeran oloinen minulle. Enkä ymmärrä miksi.

Missään vaiheessa en ole ottanut ex yhteyttä tai kerjäten takas. Vain lasten asioista olen ja silloinkaan monesti ex ei tahdo puhua. Joten olen täysin sivussa ja hyväksyn tämän toki.

Mietin tuota milloin huomaa tai näkee pääseensä yli erosta? Kesällä,syksyllä odotin kovasti uutta suhdetta ja rakkautta. Olin ja pyöritin tuota epätoivoisesti päässä. Silti mikään ei sytyttänyt minua. Ei seikkailut,ei treffailut yms.
Nyt huomannut, että nautin tästä yksinäisyydestä ja oikeastaan en kaipaa suhdetta.
Mutta silti ajattelen usein ex:ää, en toki tahtoisi häntä takaisin, en ikävöi yms. mutta väkisin ne muistot ja yhteiset lapset hänestä jotenkin muistuttaa. En koe vihaa häntä kohtaa tai oikeastaan en osaa selittää tätä tunnetta. Kehoni,ajatukseni tai tunteeni eivät muutu häntä ajatellessaan/nähdessään.

Ja silti mietin että olenko päässyt yli tästä kaikesta ja miksi edes mietin tätä asiaa? Miksi edes teen tästä avauksen ja ihmettelen tätä Mutta jotenkin tahtoisin tietää ja varmistaa, että jos joskus tässä kohtaan tulevan kumppanin...niin hän ei olisi mikään laastari. En tahdo käyttää ketään hyväksi tunteissa ja varmaan siksi tässä varmistellaan liikaakin tunteita

 

["vieras"]

[QUOTE="vieras";27963532]Olen eronnut reilu vuosi sitten. Tämä oli shokki, vasta vuosi sitten aloin käymään tätä läpi yksin ja olin alussa katkera ex:lle. Kun erolle ei ollut selvää syytä tai ei puhuttu asiasta.
Lopulta lähdin työstää tätä yksin, omaksi parhaakseni ja tahdoin että vanha käsitellään pois ensin, sitten vasta avataan silmät muualle maailmaan.

Puhuin, itkin, kirjoitin ja kävin terapiassa yksin. Koin nämä todella suureksi avuksi. Kesän alussa aloin avaamaan silmät ja huomasin monta asiaa olleen pielessä. Niitä nyt en lähde erittelee, mutta aloin hyväksyä eron ja huomasin olevani keveä. Aloin muuttumaan sisäisesti ja ulkoisesti. Elämä muuttui, uusia ystäviä ja paljon naurua/iloa.

Toki tuolloin välillä nousi katkeruutta, vihaakin ja sitten taas huomasin, ettei ahdistus ollut päivittäistä/viikottaista jne.
Ex löysi uuden naisen. Toki tämä kirpaisi "mikä toisessa on parempaa kuin minussa".. mutta tämä meni yllättävän nopeasti ohitse ja en tuntenut mustasukkaisuutta.
He muuttivat pian yhteen ja ex alkoi muuttumaan minua kohtaan. Hän on nykyisin suorastaan vihamielinen ja katkeran oloinen minulle. Enkä ymmärrä miksi.

Missään vaiheessa en ole ottanut ex yhteyttä tai kerjäten takas. Vain lasten asioista olen ja silloinkaan monesti ex ei tahdo puhua. Joten olen täysin sivussa ja hyväksyn tämän toki.

Mietin tuota milloin huomaa tai näkee pääseensä yli erosta? Kesällä,syksyllä odotin kovasti uutta suhdetta ja rakkautta. Olin ja pyöritin tuota epätoivoisesti päässä. Silti mikään ei sytyttänyt minua. Ei seikkailut,ei treffailut yms.
Nyt huomannut, että nautin tästä yksinäisyydestä ja oikeastaan en kaipaa suhdetta.
Mutta silti ajattelen usein ex:ää, en toki tahtoisi häntä takaisin, en ikävöi yms. mutta väkisin ne muistot ja yhteiset lapset hänestä jotenkin muistuttaa. En koe vihaa häntä kohtaa tai oikeastaan en osaa selittää tätä tunnetta. Kehoni,ajatukseni tai tunteeni eivät muutu häntä ajatellessaan/nähdessään.

Ja silti mietin että olenko päässyt yli tästä kaikesta ja miksi edes mietin tätä asiaa? Miksi edes teen tästä avauksen ja ihmettelen tätä Mutta jotenkin tahtoisin tietää ja varmistaa, että jos joskus tässä kohtaan tulevan kumppanin...niin hän ei olisi mikään laastari. En tahdo käyttää ketään hyväksi tunteissa ja varmaan siksi tässä varmistellaan liikaakin tunteita [/QUOTE]

se että ...hei rupesin miettimään mitä sanoa niin mietin vaan että pitäs tietää enemmän...jos sanon ilman tietämystä en sillon auta.

 

["Vieras"]

http://www.iltasanomat.fi/seksi-parisuhde/art-1288535582868.html

Siitä ainakin, ettei tartte laastarisuhdetta...

 

["Vieras"]

Jos olet rehellinen viestissäsi, nii kuulostaa siltä että olet päässyt yli. Itse kyllä muistan yhden eron jälkeen luulleni pitkään, että "olen kuivilla", mutta jälkeen päin katsottuna en todellakaan ollut. Aika hyvä merkki minusta on se ettei oikesti välitä siitä ketä ex tapailee. Itselläni tuo ainakin on ollut merkkipaalu. Pitkään koitin uskotella, että eksän uus nainen ei haittaa, mutta kyllä se vaan haittas

 

["vieras"]

voin sanoa että noup! en ymmärrä! ja silti mietin! minä mietin yhtä miks ei sitä saa pois mielestä! runkkari....ja runkkari siks..

 

["vieras"]

Ap vastaa.

Huomasin terapiassa että moni asia oli pitkään ollut suhteessa pielessä. Sitä vain oli sokea, uskoi parempaa huomiseen ja että asiat muuttuu. Mies oli menossa jatkuvasti, olin oikeastaan äiti miehelle ja tyydyin tähän elämään. En tiedä olisinko koskaan itse eronnut, vaikka sitä usein salaa mietin ja tuolla terapiassa myönsin sen ääneenkin. Aloin kiukutella, koska mies meni ja yhteistä aikaa ei ollut koskaan. Aina menoa,selityksiä ja minä sitten lopulta vaikenin. En ikävöinyt, kaivannut, ärsytti toisen tuleminen kotiin ja monesti kiukulleni ei ollut mitään syytä. Olin vain väsynyt ja jopa itkuinen usein.

Silti oletin kaiken menevän ohi ja paranevan. Olisin ollut valmis terapiaa ja muuttua "ei kiukkuiseksi" jne. Mutta nyt en palaisi siihen suhteeseen takaisin ja oikeastaan opettelin tuntemaan itseni. Jokainen päivä on itselle, mietin mitä tahdon ja mitä en tahdo. Ei aikatauluja toisen mukaan ja arkiset asiat menee helpommin yksin.

Tämä uusi kumppani toki alussa ärsytti minua. Mutta ei sitä kauaa tehnyt ja hyväksyin sen. Annoin itselleni ja miehelle anteeksi kaikesta. Terapia opetti minua paljon ja näkemään virheet itsestäkin. Myös vertaistuki,ystävät olivat suuri apu
Ja alussa tuo uusi kumppani tuntui ahdistavalta vain lapsien takia tai en oikein hyväksynyt hänen olevan lapsieni kanssa. Tämäkin käsiteltiin. On vain hyväksyttävä ex:n uusi suhde ja he asuvat yhdessä. Heidän koti on lapsienkin koti ja mitä tuo minulle kuuluu. Jos lapset tyytyväisiä, niin olen myös minäkin ja täytyy myöntää, että olin jossain vaiheessa helpottunut tuosta naisen löytymisestä. Tiesin että siellä on toinenkin aikuinen lapsien kanssa ja he ovat hyvissä käsissä. Ja mikä parasta, minä sain nauttia vapaista yksin ja tätä ei ennen ole ollut.

Toki en ymmärrä ex:n asennetta minuun nykyisin tai vihaista/katkeruuden oloista käytöstä. On ihmeellistä että kiukuttelee kun nyt kaikki on hyvin, meillä molemmilla...