Missä iässä sen äidinrakkauden pitäis oikeen alkaa?

[rakkaus kateissa]

Esikoiseni on jo 1,5 vuotias, mutta edelleen minusta tuntuu, että äidin rakkaus on pahasti kateissa. Hoidan kyllä lastani, mutta en koe edelleenkään mitään suuren suurta rakkauden tunnetta lastani kohtaan. Miestäni rakastan yli kaiken, mutta en tiedä, miksen pysty rakastamaan lastani samalla tavalla.

Tuntuu todella pahalta, kun kaikki hokevat, että rakkaus lapsiin on parasta maailmassa ja omien lasten eteen tekisi mitä vain. En vain itse koe niin. Koen lapsen lähinnä rasitteeksi. Olen kyllä muutenkin todella yksin eikä ole mitään tukiverkkoa - sukulaiset asuvat parin sadan kilometrin päässä, joten hoitoapuakaan en juuri koskaan saa.

Tuntuu pahalta edes kirjoittaa tällainen kirjoitus, mutta ikävä en vain koe tuntevani lastani kohtaan sellaisia tunteita kuin mielestäni kunnon äidin pitäisi. Onko kellään muulla ollut samanlaista tilannetta kuin minulla? Onko jollekin herännyt äidinrakkaus vasta myöhemmin?

 

[toinen tavallaan]

*halaus* Mulla kesti muutaman kuukauden että se äidinrakkaus syttyi..mutta ei tää mun mielestä ole sellaista maagista,satumaista,kaikenvoittavaa ja ihanaa mitä mulle on mainostettu..

 

[katsopa]

telkkarista tulevaa dokkaria , miksi en rakasta lastani. tulee muistaakseni liviltä. et todellakaan ole ainoa.

 

[hei]

Onko sulla riittävästi omaa aikaa? Saatko tarpeeksi apua lapsen hoidossa vai onko kaikki sun vastuulla?

 

[koppis]

Hei!
Mä tiedän tapauksia, joissa äidinrakkaus on tosiaankin tullut vasta kunnolla ajan kanssa. Monetkin eri asiat voivat estää sen rakkauden puhkeamisen kunnolla. Jos lapsi on erityisen vaativa? Omat odotukset oli jotain muuta? tms. Tukiverkkojen puutekin voi olla sulla yksi syy! Pääasia, että sä pystyt huolehtimaan lapsestasi riittävän hyvin: perustarpeet mukaan lukien tarpeeksi sylittelyä ja pusuttelua. Ehkä auttaisi jos saisit hieman omaa aikaa vaikka palkkaamalla MLL:n hoitajan silloin tällöin. Saisitte varmaan tukiperheenkin, jos haluaisitte, kun kertoisit nuo tuntemuksesi.

 

[vieras]

Olet varmastikin aika rasittunut. Oletkohan lisäksi ehkä hieman nuorena saanut lapsen? Moni ei ole valmis lapsen saamiseen kuin vasta kolmekymppisenä (ja tietysti moni muu myös on). Mutta olisi hyvä kun tunnustettaisiin se tosiasia, että ihmiset ovat niin kovin eri-ikäisinä valmiita vanhemmiksi..

Tsemppiä.. Toivottavasti saat apua jostakin!

 

[Rukoilijasirkka]

No, ei tuntemuksille mitään voi. Olitko itse lapsena rakastettu tai koitko olleesi?

 

[ap]

Rukoilijasirkka: Olin lapsena rakastettu ja perhe on mulle äärettömän tärkeä edelleenkin! Olen aina pitänyt itseä ihan lapsirakkaana ja tiennyt haluavani perheen. Mulla on neljä sisarusta ja he ovat mulle todella tärkeitä. Siksi tuntuukin ihan hullulta, että pystyn rakastamaan muita ihan normaalisti, mutta en näköjään vain lastani...

Enkä ole enää mikään teini vaan pian 30-vuotias. Ei minun pitäisi olla siis liian nuori äidiksi.

 

[vieras]

Mun mielestä rakkaus mieheni ja poikaani on erilaista, ei voi vertailla keskenään.
Ja se hömpän pömppä mitä puhutaan rakkaudesta lapsiin, televisiossa ja akkojen kesken niin jokaisella se on omanlaisensa.
Sinun lapsesta huolehtiminen ja läsnäoleminen on jo rakautta! Iltasin kun miehes tule töistä käyt vaikka kävelyllä että jaksat kotona oloa.

 

[hei]

Rukoilijasirkka: Olin lapsena rakastettu ja perhe on mulle äärettömän tärkeä edelleenkin! Olen aina pitänyt itseä ihan lapsirakkaana ja tiennyt haluavani perheen. Mulla on neljä sisarusta ja he ovat mulle todella tärkeitä. Siksi tuntuukin ihan hullulta, että pystyn rakastamaan muita ihan normaalisti, mutta en näköjään vain lastani...

Enkä ole enää mikään teini vaan pian 30-vuotias. Ei minun pitäisi olla siis liian nuori äidiksi.

Ei se välttämättä ole kuin ihan vain väsymyksestä ole kiinni. Koitapa huviksesi, jos saisit yhden vapaan viikonlopun (ei edes välttämättä mitenkään yksiksesi, vaan että päävastuu lapsenhoidosta ois miehelläsi). Tai lähdet yksiksesi ostoksille koko päiväksi ja illankin vielä saat olla kotona rauhassa.
Ei tarttee olla pitkäkään vapaa eikä mitenkään erikoinen, mutta vaikuttaa kyllä jaksamiseen ja sitä kautta tunteisiin. Jos oot aina tavallaan töissä, kyllähän se väsyttää..

 

[vieraana]

Mulla heräs rakkaus lapseen kunnolla vasta siinä vaiheessa kun sain alkaa nukkumaan öitä paremmin. Lapsi oli todella huono nukkuja ja valvoi suunnilleen kaksi vuotta. Minä olin "hieman" väsynyt ja jotenkin katkera lapselle kun ei antanut minun nukkua. Sairasta, tiedän. Hoidin silti häntä hyvin koko ajan, mutta se suuri äidinrakkauden tunne on tullut vasta nyt.

 

[vieras]

Voisikohan sulla olla masennusta? Kannattaa palkata ulkopuolista lastenhoitoapua, esim. MLL:stä.

 

[vieras]

Kerron oman tarinani: sain esikoisemme vahingossa, mutta siis halusimme pitää lapsen. Minulla ei koko aikana ole ollut tukiverkkoja eikä raskausaikana mies mitenkään halunnut asiasta keskusteltavan. Olin siis aivan yksin koko odotusajan ja senkin jälkeen. Olin vain kotona vauvan kanssa kahdestaan tai jossain muualla vauvan kanssa kahdestaan. Ainoa henkireikäni oli siskoni, joka lapsettoma kuitenkin ei tarjonnut sitä apua ja tukea, jota kipeimmin olisin tarvinnut. Vauva ei ollut erityisen vaativa, nukkui ja söi hyvin. Parisuhde ei toiminut, mies eli edelleen vain poikamieselämää. Söin ja nukuin huonosti. Ja oli paljon kaikkea muuta mikä verotti voimia. Vauva oli koko ajan tiellä ja ärsytti. Toisaalta päivärytmi ja siinä pysyminen oli ainut mikä piti minut järjissäni.

Mies havahtui vauvan ollessa 9kk ja jäi kotiin, minä menin takaisin töihin. Kun lapsi täytti 1v, oppi kävelemään ja puhumaan, aloitti päiväkodissa ja parisuhdekin alkoi taas toimia paremmin, niin jotenkin minäkin rakastuin lapseeni! Olin kyllä ollut hänestä haltioissani sairaalassa, mutta alku oli vaikea koska vauva oli teholla. Rakkaus tuli tosiaan vasta sitten kun elämässäni oli taas muutakin!

 

[vieras]

Mä ehkä ehdottaisin tuossa vaiheessa harkitsemaan työtä, vaikkapa osa-aikatyötä, ja lasta hoitoon. Ja mies lasta kaitsemaan, että pääset itse joskus jumppaan tai ystäviä tapaamaan. Jospa se lapsi on vaan muuttanut elämääsi niin paljon, että elämästä on vaikea nauttia..? Ilman tukiverkkoja arki pienen lapsen kanssa voi tuntua tukahduttavalta -varsinkin ekan lapsen kanssa.

 

[Masennusta!]

Mun mielestä outoa että kaikki pitää normaalina! Mä olen sitä mieltä että joku vika on, ellei rakasta jo tuossa vaiheessa. Veikkaisin masennusta.

 

[ap]

Kiitos vastauksista, tosiaan tuo osa-aikatyö olis varmasti hyvä idea. Tai palaaminen kokonaan työelämään, saisin jotain muutakin sisältöä elämään kun pelkästään lapsen kanssa olemisen. Olen itseasiassa ilmoittanutkin pomolle, että palaan tammikuussa töihin. Taloudellinen pakko ei vielä ole, mutta kai se auttais tähän tilanteeseen - tuntuu vaan että pää hajoaa täällä kotona, kun päivät vaan pelkkää tätä samaa.

 

[annika]

Kyllä mä uskon että silläkin on oikeasti paljon merkitystä, ettei sulla oo lapsellisia ystäviä, joiden kanssa voisit puhua lapsista ja iloita lapsesi tekemisistä. Mun äitillä on kolme lasta ja se on sanonut että sen on aina ollut helpompi rakastaa lastaan sen jälkeen kun lapsi on oppinut puhumaan, ja samaa mieltä on myös ollut mun äitin äiti. Eikä kaikkien rakkaus aina oo ilonkyynelinä poskilla, mutta tarvittaessa sen pitäis tulla kyllä esiin Mä uskon että sulla on vielä edessä parempia aikoja! Ja tietysti jos tuntuu että vois mahdollisesti olla masennusta, kannattaa hankkia apua.