Minusta on ihanaa olla vähän läski, olen vapautunut objektin roolista

Nyt tulee asia mitä te nuoret pimut ette varmastikaan tule uskomaan: Ihanaa olla vanha ja läski! Ei tarvi pyntätä ja kärsiä miesten objektisoinnista enää koskaan!

Nuorena läskinä vielä jouduin kärsimään kun olen erityisen kaunis ja liian huomiota herättävä, en nauttinut ällöjen miesten iskuyrityksistä tai pitkistä katseista.

Olisinpa nuorena jo tajunnut miten helppoa elämä voi olla. Voi mennä minne vaan shortseissa ilman meikkiä, ei mene aikaa eikä rahaa mihinkään turhuuksiin. Miehenkään ei tarvitse odottaa kun vaimo meikkaa ja pynttää ja lapset oppii ettei naisen roolin tarvitse olla mikään näyttelykapistus. On olemassa kultainen keskitie, tiedän sen ja suurin osa naisista varmasti kaipaa miesten ihailua, ystävänikin selvästi mutta minua se on aina häirinnyt, en pidä siitä. Pidän miehistä jotka suhtautuu ihmisenä, ei objektina, sellaisia tapaan työkuvioissani.

Vitsi et oon onnellinen! Halusin vain jakaa tämän hulppean fiiliksen jota oon nyt kokenut viime ajat kun ihan viimeistä piirtoa myöten vapauduin naiseuden kahleista.


(Enkä näytä "rekkalesbolta" vaikka ei niissäkään mitään vikaa ole)

 

Nautihan ap!

Mä tykkään olla keskitien kulkija.

En ole läski, no vanhuudelle en mitään voi mutta olen hyvin säilynyt ja pidän itsestäni huolta ja pukeudun nätisti.


En tarvitse teko- mitään ja käytän meikkiäkin harvoin. Miehen ei siis tarvitse odotella minuakaan. Nautin silti siitä että saan edelleen katseita, hymyjä ja huomionosoituksia miehiltä. Ja nautin siitä että mieheni kulkee ylpeänä rinnallani.

 

Minulla on ihan sama tilanne!
Ja sitten vielä se, että sutjakkana mulla oli huono itsetunto ja tiirailin peilistä paljon ja häpesin nyt kaikki on toisinpäin!

 

Musta taas oli ihana kun sai pynttäytyä ristiäisiin, raskauden ja synnytyksen jälkeen olla ihmisen mitoissa, käydä kampaajalla, värjätä hiuksia, laitaa meikkiä vähän enemmän, koruja ja korkkarit jalkaan.

Tuntui taas niin ihmismäiseltä. Oli myös kiva saada positiivista kommenttia.

 

Nautihan ap!

Kiitos, nautin.

Ja nautin siitä että mieheni kulkee ylpeänä rinnallani.

Tästä kohdasta, oman miehen tyytyväisyydestä minuun nautin, mutta ulkopuoliset miehet ja niiden ajatukset ei kiinnosta minua yhtään.

 

Minulla on ihan sama tilanne!
Ja sitten vielä se, että sutjakkana mulla oli huono itsetunto ja tiirailin peilistä paljon ja häpesin nyt kaikki on toisinpäin!

Se on kyllä jännä että se voi mennä tosiaan näinpäin. Itse olin vähän hoikempi nuorena ennen lapsia, mutta pullukka silti aina ja nyt rehellisesti läski.

 

Se on kyllä jännä että se voi mennä tosiaan näinpäin. Itse olin vähän hoikempi nuorena ennen lapsia, mutta pullukka silti aina ja nyt rehellisesti läski.

Juu, olen laihduttanut (jojoillut) vuosia ja vasta nyt hyväksyn itseni, kun olen läski, mikä on kummaa.
Jotenkin olen aiemmin antanut muiden vaikuttaa ulkonäkööni. Sen, kun tiesin, niin käytin kyllä miehiä sumeilematta hyväksi.
Minullekin on tärkeintä vain oma mieheni, muiden katseista en tykkää.
Korkkareita ja vaatteita oli kyllä kiva sutjakkana käyttää, mutta koen, että mulla on nyt rikkaampi elämä, eikä niin pinnallinen kuin silloin.
Mitä se kaikki koreilu mulle antoi?Vain ylpeyttä ja miesten katseita ja naisten pahoja katseita.
Nyt saan olla enemmän rauhassa ja tuntuu, että mut huomataan ihmisenä juttujeni perusteella enemmän kuin ulkokuoresta.

 

Olen aika lailla samanlaisen valaistuksen kokenut. Uskomatonta tajuta kuinka valtavasti on tuhrannut aikaa itsensä laittamiseen, laihduttamiseen ja ulkonäkönsä murehtimiseen. Ja se autuas tunne kun ei yhtään hävetä pukea toppahousuja ja kuomakenkiä päälle 20 asteen pakkasella ja olla niin moukka että lähtee kaupungille moisissa tamineissa. Eipä tarvitse palella kireissä pillifarkuissa ja korkosaappaissa navan paljastava takki päällä.

 

Ja mä taas olen valaistunut siitä, että ihanaa olla normaalipainoinen/hoikka. Olin muutaman vuoden silleen salaa plösö, etten hokannut sitä ite, paisti valokuvista, mutta kamerahan tunnetusti vääristää.. Sitten kun tuli suurta surua ja murhetta, ja sen myötä laihduin reilut 20 kiloa, niin aloin tajuamaan, miten entinen minäni oli ihan eri ihminen ja oikeesti ällötti, että olin päästänyt lasten myötä itseni lihomaan sellaiseksi mättääksi. Mieheni on aina tykännyt/rakastanut mua, mutta oman itseni takia, tuo painonpudotus on ollut parasta mulle pitkiin aikoihin. On ihanaa, kun voi ostaa vaatteita, joita haluaa, eikä vain niitä, jotka sopii ja muutenkin tuo kummasti itsevarmuutta se, että on vyötärö kohillaan ja voi näyttää jopa itsestään aika kivalta.

 

Mietiskelin itsekin tätä aihetta tänään kaupungilla kävellessä. En ole koskaan tykännyt pukeutua kaupungille hirveän seksikäästi, koska en pidä objektina olosta. Toisaalta pukeutuminen on kuitenkin minulle tärkeää. Yritän valita vaatteita, jotka istuvat hyvin, ovat hieman persoonallisia ja värit sopivat omaan olemukseeni. Samoin tykkään katukuvassa etsiä katseella ihmisiä, jotka pukeutuvat hyvin - jotenkin sopusointuisesti oman olemuksensa kanssa. Taiteellisuuteen taipuvaisena yritän muutenkin etsiä ympäriltäni kauneutta. Kivasti pukeutuneita ihmisiä on vaan kiva katsella iästä, koosta ja sukupuolesta riippumatta.

 

Jaa, no ketkä teiät siihen objektin rooliin laittaa? Mä en ole koskaan tuntenut olevani mikään objekti. Ihan ensisijassa olen ihminen ja subjekti. Mulle ulkoiset määritteet ovat aina olleet toissijaisia. En arvostaisi miestä, joka arvostaisi mua vaan ulkoisten ominaisuuksien perusteella.