Minun Ei Olisi Pitänyt Tehdä Lapsia

[huono äiti avautuu]

en jaksa leipoa, ruuat kyllä teen enimmäkseen itse. en leivo lapsille synttärikakkuja, emmekä
tee jouluisin pipareita. en jaksa rakennella legoista, enkä leikkiä barbeilla.
en tykkää seistä ulkona kylmässä, siksi emme puistoile. lapsi saa huidella yksin tuossa kerrostalon pihalla.
lahjon karkeilla, että olisi edes hetken tyytyväinen. ja nyt kun saimme vauvan, hermo menee
tuohon vanhimmaiseen koko ajan. suututtaa, ettei lapsi osaa pukea itse ja on aina vaatimassa
jotain vaikka näkee että hoidan vauvaa. en voi kesken imetyksen/vaipanvaihdon lähteä antamaan mehua tai
auttaa sukkia jalkaan! vauvaankin ärsyynnyn joskus, kun kitisee eikä rauhoitu millään mutta
enimmäkseen olen pinna tiukalla tuon vanhimmaisen kanssa. lapset ovat iältään 4 vuotta
ja kuusi kuukautta. äitini tulee joskus leikittämään vanhimmaista, mutta ei jaksa kovin usein
kun hänellä on jo ikää eikä autoa käytössä ja matka on pitkä. äitikavereita minulla on vain yksi,
enemmän lapsettomia ystäviä joilla on omat juttunsa ja menonsa. perhekerhoja kokeilin, mutta
tunsin niissä oloni ahdistuneeksi ja ulkopuoliseksi. pistin verkkarimammojen joukossa pahasti silmäänkin rastoineni ja maihinnousukenkineni, katsoivat pitkään että "mitä tuo tuollainen tänne tulee?"
enkä edes päässyt muiden juttuihin mukaan kun en jaksanut puhua vaan lapsista ja koetin höpötellä muustakin . ei siellä ollut edes vedenkeitintä, kun en juo kahvia...
en käy töissä sairauteni takia, siksi en saanut vanhimmaiselle päiväkotipaikkaa vaikka hain .
mies ajaa rekkaa ja tunnen olevani kuin yh

 

["hmm"]

Mene juttelemaan jonnekin ammattilaiselle.

 

[astrolabe]

Relaa! En tosin usko, että 4v ymmärtäisi vielä, että hänen täytyy odottaa vauvan takia vuoroaan. Hissukseen hyvä tulee. Pitäiskö sin pitää vähä omaa aikaa. Ei ne mammakaverit oo pakollisia, iteki selvinny ilman.

 

[Arjenkeskellä]

Kirjoituksessasi oli paljon samaa kuin mun elämässä. Ihan aikuisten oikeesti. En ole minäkään pullantuoksuinen ulkoilijaäiti. Väsynyt lähinnä ja kiukkuinen. En tiedä miten sua auttaisin....

 

[astrolabe]

Omat lapseni saivat tarpeeksi ulkoilua, kun rattaat jäivät varhaisessa iässä pois ja autottomana kävely oli pakollista kaikkialle. Kauppareissut, kirjastokäynnit yms.; siinä tuli tarpeeksi ulkoilua. Omalla pihalla sitten hiekkalaatikolla, keinumassa ja liukumäessä. Leipomiseen olen tykästynyt vähän vanhemmiten. Pukeutumiseni taas ei kuulu kellekään eikä se vaikuta vanhemmuuteeni. Onni lähtee siitä, että tekee asiat itselleen sopivalla tavalla asianosaisten parhaaksi ja jättä ulkopuolisten aivottomat mielipiteet kylmästi huomiotta.

 

["minävaan"]

Mene vaikka neuvolaan ja kysy apua.

Hyväksy ettet ole täydellinen, eikä sinun pidäkään olla.

Kuulostat alakuloiselta, jottet peräti masentuneelta. Suosittelen pyytämään apua neuvolan kautta, koska sukulaisilta/läheisiltä et sitä saa.
Ei kukaan jaksa yksin. Varsinkaan vauvan ja (uhmaikäisen?) lapsen kanssa.

Minäkään en ole koskaan tuntenut oloani kotoisaksi hiekkalaatikon vieressä, muiden mammojen jutellessa samanlaisissa tuulipuvuissa lapsiensa kakkaamisesta ja lastenvaatekekkereistä.
Tunsin aikani syyllisyyttä ja ulkopuolisuutta, enää en välitä.

Nykyään joka ainoalla (yleensä lapsettomalla) ihmisellä on mielipiteensä meistä äideistä, mitä teemme väärin jne. Jos kuuntelee kaikkia, tuntee helposti itsensä riittämättömäksi. Hyväksy itsesi sellaisena kuin olet.
Keksi vaikka lapselle kiva harrastus. Mieti mikä sinua itseäsi kiinnostaisi tehdä lasten kanssa, älä sitä mikä on muiden mielestä oikein.

Meillä oli myös todella rankkaa esikoisen kanssa ensimmäiset pari vuotta, kun uusi vauva syntyi. Lapsi tarvitsee vakuutteluja siitä että on yhä tärkeä ja rakastettu. Mieti sitä harrastusta, jotain kivaa ihan vain hänelle.

Ehkä saisit palkattua jonkun tutun lapsenvahdiksi, että pääset harrastamaan itsekin jotain. Tai vaikka vain kahville tms.

Puolen vuoden päästä tilanne saattaa olla jo ihan erilainen.

 

["A.P"]

kirjastossa tykkään kyllä käydä, sen unohdin sanoa vanhimmainen ei karkaa mihinkään lasten osastolta, vaikka äiti pistäytyykin aikuisten puolella ja vauva on tyytyväinen kun saa tissiä ja nunnurätin rutisteltavaksi. mutta koska bussiyhteydet ovat huonot, enkä omista tällä hetkellä autoa nuokin reissut jäävät kertaan kuussa..

 

[Miuks.]

Onko raakaa ihmetellä, miksi olet tehnyt toisen lapsen? Ihminen yleensä tuntee itsensä, siis etenkin sen onko ns. äitityyppiä. Jos ei ole, niin miksi lapsia tehdään useampia. On tosi väärin testata lapsi tekemällä onkohan mahdollisesti hyvä äiti vai ei.

Itse olin vapaaehtoisesti lapseton vuosikausia ennen superyllätysvauvaa. Olen vieläkin samaa mieltä lapsten hankinnasta, mutta olen sopeutunut äitiyteen, mammakerhoihin jne. Teen kaikki asiat joihin ryhdyn aina 100%, joten olen hyvä äiti. Käyn puistoilemassa vaikka se on tylsää, juttelen vaipanvaihdosta, vaikka ei sekään lempipuuhaani ole. Lapseni luonnollisestikin on minulle rakas ja olen löytänyt oman tapani olla (hyvä) äiti.

En kuitenkaan missään tapauksessa hanki lisää lapsia!!!

 

["äiti86"]

Juu en ole minäkään pullantuoksuinen kotiäiti, ja omaan rastat sekä nenäkorun ja pukeudun poikkeuksetta mustaan.
Puistossa saan pitkiä katseita ja kyräilyjä ja siksi sinne ei aina huvittaisi mennä.
Mutta olen itse ottanut sen asenteen, että olen mikä olen enkä muuksi muutu,
jossei sitä kestä niin kyräilkööt siellä sivummalla. Perhekerhoihin en jaksa tuppautua, mutta jonkinmoisen kansanopiston vauvajumppa jutun tai taaperosirkuksen ajattelin aloittaa keväällä.
Ja mulla on sama juttu mitä on ihmelty myös yhden työkaverin kanssa,
että miksi kun äidit lähtee kahville tms. niin koko aika pitää puhua paapattaa niistä lapsista!?
Itselläni on ainakin muutakin elämää ja mielipiteitä ja omia ajatuksia,
jos lähden kahville hetkeksi irtautumaan lapsiarjesta niin en todellakaan halua puhua kahta tuntia pelkästään niistä lapsista...

Mutta joo, kylläpäs rönsyili juttu taas.
Voimia sulle ap, auttaisko yhtään jos neuvolassa kerrot näistä asioista ja saisit esim. perhetyöntekijää kotiin auttamaan jotta saisit omaa aikaa hengähtää välillä?

Leivon kotona joo, mutta ruuanlaitto on jotenkin pakkopullaa ja me sorrutaankin usein pakasteisiin ja noutosafkaan.

 

[Tsemppiä]

Kuulostaa siltä, että koet ristiriitaa sen välillä, millaista kuvaa Oikeasta Äitiydestä tehdään lehdissä, televisioss, nettipalstoilla ym. ja sen välillä, millainen persoona olet itse. Varmaan tärkeimpiä juttuja olis se, että ensinnäkin hanki tekemistä ja seuraa sillä tavalla, ettet olisi niin yksin kotona lasten kanssa. Oisko sun mahdollista päästä vapaaehtoishommiin johonkin? Harrastaa jotain? Opiskella?
Ja sitten hyväksy itsesi. Voit ihan hyvin olla omanlaisesi äiti, sun lapsille olet se maailman paras äiti. Mä en leivo, en askartele, en jaksa istua hiekkalaatikolla jne jne. En tykkää perhekahviloista, en muskareista, en kotitöistä enkä leikkimisestä....huoh, kyllä olen kuule monesti miettinyt ja hävennyt itseäni ja masentunut suorastaan, kun en ole äitinä ollenkaan sellainen, kuin jotenkin ajattelen että äidin pitäs olla. Mutta sitten olen opetellut hyväksymään itseni tällaisena kuin olen, jotta lapsilla olisi äiti, joka voi nhyvin ja on onnellinen. En halua istua kotona marttyyrina naama mutrulla. Toisen lapsen synnyttyä hankin kotiin hoitajan ja itse käyn opiskelemassa ja välillä töissä jne. Kun on tarpeeksi puuhaa, niin jaksan rakastaa lapsiani. Ja nekin vaikuttavat tosi onnellisilta, nyt kun niillä on hyvinvoiva äiti, eikä näytä haittaavan sekään, että tämä hulttioäiti hylkäsi vauvansa jo 4kk iäisenä hoitajalle ja lähti pois hiekkalaatikon ja tiskirättien keskeltä aikuisten pariin päiviksi...

 

["Arska"]

Aloitat nyt sillä, että relaat etkä kiinnitä huomiota noihin "vaatimuksiin" ja "standardeihin" mitä kotiäidit asettavat itselleen ja toisilleen.

Asioita voi tehdä eri tavalla. Lapsestasi ei tule jälkeenjäänyttä maailmanvihaajaa, vaikka et istuisikaan puistossa berberi jäässä muiden mammojen kanssa keskustelemassa Börjen hampaiden tulosta, kakan koostumuksesta tai Älvsbytalon pohjaratkaisuista.

Ensi alkuun puhut ukkosi kanssa ja selvität hänelle, että on myös hänen tehtävänsä olla lasten kanssa. Jos miehen työt vievät paljon aikaa, pitäisi olla itsestään selvää, että kun hänellä on vapaapäivä, hän viettää tuolloin aikaa lasten kanssa, jolloin sinä vietät aikaa itsesi kanssa tekemällä juuri sitä mistä sinä pidät.

Päiväkotipaikan saat lapsellesi, kun kerrot sairaudestasi ja mahdollisesti myös fiiliksistäsi, jolloin päiväkotipaikka kyllä irtoaa heti. Alkuun voisit kokeilla vaikka niin, että lapsi olisi vain puolipäiväinen.

4-vuotias lapsi tekee mielellään jo kaikkea yhdessä vanhempien kanssa, oli se sitten siivoamista tai tv:n katselua ja itseasiassa liika toiminnan järjestäminen pienelle lapselle vain stressaa häntä, joka ilmenee sitten väsymyksenä ja kiukutteluna, eikä ainakaan paranna jo valmiiksi huonoja fiiliksiä vanhemmilla. Joten unohda kaikki harrastukset, ne eivät kuuluu vielä 4-vuotiaan rutiineihin, vaikka jotkut vanhemmat hinaavatkin pentujaan kaikenmaailman satubalettiin 3 x viikossa.

Itse purimme kätemme irti noista ulkoisista vaatimuksista jo vuosia sitten, jonka jälkeen lapsetkin ovat olleet ilon lähde, eivät pelkästään pakollinen paha, jotka piti tehdä, koska kaikki muutkin niin tekevät.

Älä välitä siitä, mitä nämä ylihyvät standardiäidit tekevät, vaan tee asiat omalla tavallasi ja naura heidän ahdasmielisyydelleen ja löydät vuosien varrella oman tyylisi olla äiti.

Tsemppiä!

 

["Kaiku"]

Relaa vähän!
Ja tuosta, että mammakerhoissa kaikki papattavat vain lapsista - koin itse asian samoin kun ekoja kertoja menin mukaan. Mutta tajusin että niistä lapsista on vaan tuollaisessa tilanteessa niin helppo aloittaa se keskustelu - ja jos juttu luistaa ja ajatukset kohtaa, niin siirrytään niihin "muihin" aihesiin. Olen huomannut että itse teen samaa, jos vaikka puistossa on vieras ihminen lapsineen niin kyllä se keskustelu on vaan helpompaa aloittaa sillä lapsiaiheella: "minkäikäinen poika sulla on, onpas kiva haalari " tms. lässynläätä. Itse sain alkuepäilyjen jälkeen muutaman oikeasti hyvän ystävän perhekerhosta. Vaikka meinasin kääntyä jo ensimmäisellä kerralla pois ovelta.

 

[minä_]

en mäkään mikään "paras" äiti ole lapsilleni. Vannoin ennen lapsia etten niitä edes tee sillä en voi vannoa olevani se paras ja parempi kuin omani (oma äitini on siis alkkis, joten luulis että tuo olisi helposti voitettavissa; en juo yms.) Kaikki vakuuttivat etten muutu äidikseni eli en toista historiaa koska tiedostan sen jne.

Nyt lapsia on jo kaksi ja mulla menee sukset ristiin meidän 2,5v kanssa koko ajan, joka ikisestä asiasta tulee vedettyä herne nenään siis molemmat. Lapsi vetää verhot alas niin että nipsut lentää ja ollaan oltu ilman verhoja ja verhojen kanssa. Mikään ei mene perille vaikka millä tavalla yrittää sanoa/tehdä. Alkaa siis vituttamaan. Ollaan käyty puistoissa mutta kukaan ei tule juttelemaan jos tulee niin (lähinnä ulkoilupuvun merkistä! ziiisus!) Olen kyllä sosiaalinen muttei tämä lähiö ole sellainen.

Joka tapauksessa itsellä on rima niin ylhäällä että itken sitä etten onnistu missään. En osaa rimaani laskea yms. Nyt me ollaan haettu apua perheneuvolasta josta saisi lausunnon puoltamaan nopeaa kerho/päiväkotipaikkaa. Sekään ei tipi taivaalta jos niin haluaa vaan pitää käyttää perhetyöntejiän palveluita jne. Itse toivon että lapsi saisi päivähoitopaikan: saa kavereita ja oppii sosiaaliset taidot, minä hermolomaa lapsestani jota kuitenkin rakastan.

 

[piina]

Sun pitää myötää, ettet ole täydellinen äiti, mutta olet tarpeeksi hyvä äiti lapsillesi. Löydä omat kanavasi mistä saat nautintoa lastesi kanssa. Keksi muita paikkoja joissa voit tavata ihmisiä, jos olet yksinäinen ja tee lapsesi kanssa sellaisia asioita, joista te molemmat pidätte. Pakko ei kenenkään ole leipoja tai askarrella, jos niistä ei tykkää, mutta varmasti on jotain muita kivoja juttuja joita voitte puuhailla.

 

[piina]

[QUOTE="Kaiku";27218263]Relaa vähän!
Ja tuosta, että mammakerhoissa kaikki papattavat vain lapsista - koin itse asian samoin kun ekoja kertoja menin mukaan. Mutta tajusin että niistä lapsista on vaan tuollaisessa tilanteessa niin helppo aloittaa se keskustelu - ja jos juttu luistaa ja ajatukset kohtaa, niin siirrytään niihin "muihin" aihesiin. Olen huomannut että itse teen samaa, jos vaikka puistossa on vieras ihminen lapsineen niin kyllä se keskustelu on vaan helpompaa aloittaa sillä lapsiaiheella: "minkäikäinen poika sulla on, onpas kiva haalari " tms. lässynläätä. Itse sain alkuepäilyjen jälkeen muutaman oikeasti hyvän ystävän perhekerhosta. Vaikka meinasin kääntyä jo ensimmäisellä kerralla pois ovelta.[/QUOTE]


Tämä on ihan totta. Mä kyl kauhistuisin ensi tapaamisella enemmin sitä, että joku tulisi multa kyselemään meikeistä tai olutmerkeistä, kuin että kyselisi lapsistani. Sitten kun tutustutaan, löydetään yhteisiä mielenkiinnonkohteita ja puhuttavaa tulee lisää pikkuhiljaa.

 

[BlackDahlia]

melkoista pakkopullaa ne perhekerhot minullekin ovat. hampaat irvessä käyn harrastamassa
kevyttä small talkia jotta lapsi pääsee leikkimään. ja kyllähän sitä katseita saa, kun ilmestyy
paikalle huulet punattuina ja nahkatakki päällä.. vaan se on toisten ongelma, ei minun.
en myöskään tykkää palella leikkipuistoissa ja leipominenkin rajoittuu lähinnä niihin pipareihin kerran vuodessa.
mutta silti lapset ovat tyytyväisiä & onnellisia, tekemistä kyllä keksi kun käyttää päätään.
luemme kirjoja, kokoamme palapelejä, käymme keskustassa kiertelemässä ( tyttö RAKASTAA hisseillä ajelua! ), yritän opettaa lapselle kimblen peluuta..
lisäksi säiden salliessa esikoisella on takapihalla pieni trampoliini jossa saa hyppiä mielin määrin.
vauvallehan nyt riittää pelkkä sylittely & höpöttely, jotta on tyytyväinen