K
"kirsikka"
Vieras
en jaksa. tuo 5-vuotias puhuu kokoajan, aamusta iltaan ja ihan höpöjä juttujakin.
kunhan vain saa puhua. öisin ei nuku omassa sängyssään, vain tunkee viereen ja vie peiton. 1v ei suostu syömään muuta kuin leipää tai pehmeitä perunan paloja ja nekin tahtoo syödä sormin, lusikalle ei avaa suuta sitten millään. en saa hetken rauhaa, kun jompikumpi on kimpussa ja vaatii jotain. en saa siivottua kunnolla, kun vauva roikkuu imurin johdossa ja esikoinen viskoo paskaa lattialle sitä mukaa kun saan kämppää edes vähän puhtaammaksi. annan noiden katsoa paljon videoita, sillä en todellakaan viihdy puistossa, tylsistyn ja palellun vain. käymme kirjastolla, mutten jaksa lukea noille. en muista, milloin olen viimeeksi leiponut jotain muuta kuin pipareita valmistaikinasta. rakastan lapsiani, mutta tunne on kaikista voimakkain kun katson heidän nukkuvan. hereillä en jaksa kumpaakaan.. minulla ei ole ystäviä, olen vuoden jonottanut esikoiselle hoitopaikkaa vaikka eipä tässä töitä ole näköpiirissä, lasten isä on yks paskiainen. äiti käy vähän auttelemassa, mutten jaksa sitä arvostelua kun joka helvetin vierailu alkaa sanoilla "voi kamala, kyllä sinun pitäisi.." tai " voi kauhea, milloin viimeeksi tyttöhyvä..."viimeeksi käydessään äiti pesi vessan ja huuteli että " kyllä on aikuisen naisen wc siivoton, luulisi ettei sinua ole kotona opetettu yhtään!" eikä uskonut että olin vasta edellisiltana sen helvetin pöntön kuurannut ja pessyt lattiankin lasten nukkuessa, en vaan äidin mielestä riittävän hyvin. äiti myös valittaa hiuksistani ja meikistäni ja vaatteistani ja ostaa lapsille kasapäin vaatetta vaikka sanon ettei tarvitse enää ja olen yrittänyt vihjailla, että antaisi rahana sen .
ja ei, en ole mikään teiniäiti vaikka tämä siltä saattaa kuulostaakin. pikemminkin kypsällä iällä lapset tehnyt ja välillä mietin, mitä järkeä siinäkin oli! ja miksi tein vielä 2, kun tiesin ettei lapsi ole ikuisesti se söpö tissiä lupuuttava nyytti. ja mieskin kun paljastui vielä ihan muuksi miltä aluksi vaikutti..
tunnen olevani ansassa, olen surullinen ja minua pelottaa
kunhan vain saa puhua. öisin ei nuku omassa sängyssään, vain tunkee viereen ja vie peiton. 1v ei suostu syömään muuta kuin leipää tai pehmeitä perunan paloja ja nekin tahtoo syödä sormin, lusikalle ei avaa suuta sitten millään. en saa hetken rauhaa, kun jompikumpi on kimpussa ja vaatii jotain. en saa siivottua kunnolla, kun vauva roikkuu imurin johdossa ja esikoinen viskoo paskaa lattialle sitä mukaa kun saan kämppää edes vähän puhtaammaksi. annan noiden katsoa paljon videoita, sillä en todellakaan viihdy puistossa, tylsistyn ja palellun vain. käymme kirjastolla, mutten jaksa lukea noille. en muista, milloin olen viimeeksi leiponut jotain muuta kuin pipareita valmistaikinasta. rakastan lapsiani, mutta tunne on kaikista voimakkain kun katson heidän nukkuvan. hereillä en jaksa kumpaakaan.. minulla ei ole ystäviä, olen vuoden jonottanut esikoiselle hoitopaikkaa vaikka eipä tässä töitä ole näköpiirissä, lasten isä on yks paskiainen. äiti käy vähän auttelemassa, mutten jaksa sitä arvostelua kun joka helvetin vierailu alkaa sanoilla "voi kamala, kyllä sinun pitäisi.." tai " voi kauhea, milloin viimeeksi tyttöhyvä..."viimeeksi käydessään äiti pesi vessan ja huuteli että " kyllä on aikuisen naisen wc siivoton, luulisi ettei sinua ole kotona opetettu yhtään!" eikä uskonut että olin vasta edellisiltana sen helvetin pöntön kuurannut ja pessyt lattiankin lasten nukkuessa, en vaan äidin mielestä riittävän hyvin. äiti myös valittaa hiuksistani ja meikistäni ja vaatteistani ja ostaa lapsille kasapäin vaatetta vaikka sanon ettei tarvitse enää ja olen yrittänyt vihjailla, että antaisi rahana sen .
ja ei, en ole mikään teiniäiti vaikka tämä siltä saattaa kuulostaakin. pikemminkin kypsällä iällä lapset tehnyt ja välillä mietin, mitä järkeä siinäkin oli! ja miksi tein vielä 2, kun tiesin ettei lapsi ole ikuisesti se söpö tissiä lupuuttava nyytti. ja mieskin kun paljastui vielä ihan muuksi miltä aluksi vaikutti..
tunnen olevani ansassa, olen surullinen ja minua pelottaa
